Lue keskustelun säännöt.
Hajoan tuon miehen välinpitämättömyyteen, kohtalotovereita?
05.02.2013 |
Kyllä tiedostan sen, että monilla on paljon pahempiakin ongelmia ja mun ei pitäis kai valittaa, kun mies ei hakkaa/ole alkoholisti/peliriippuvainen tms..
Mutta mitä voin tehdä, etten olisi näin yksinäinen tässä parisuhteessa? Kävimme joskus muutama vuosi sitten pariterapiassa, mutta se ei muuttanut meidän parisuhdetta ruusuilla tanssimiseksi.
Meillä on hyvä perhe ja koti, en halua rikkoa tätä ja erota.
Samalla tuntuu tosi vaikealta kestää tätä yksinäisyyttä. Yritän aina uudelleen järjestää meille jotakin, hankkia lapsenvahtia, sopia kotona järjestettävistä "parisuhdeilloista" - ja muutenkin koitan mankua aikaa, koitan mankua läheisyyttä, seksiäkin... mutta mies jaksaa hoitaa työnsä, jaksaa olla lapsen kanssa, jaksaa tehdä kotihommiakin, jaksaa harrastaa liikuntaa, jaksaa pitää yhteyttä ja tavata kavereitaan ja muita läheisiä ihmisiään. Sitten lopun aikaa ei jaksa muuta kuin istua tietokoneella. Tai ehkä maata sohvalla katsomassa telkkaria. Minun kanssa ei välitä olla, suostuu ehkä joskus kun mangun. Mutta ei ikinä ole millään lailla aloitteellinen, ei ikinä ole järjestänyt meidän parisuhteen hyväksi mitään.
Olen jo niin loukkaantunut, että en minäkään enää halua järjestää. En taas kerran. En jaksa olla aina yksin vastuussa tästä parisuhteesta ja sen hoitamisesta. Olen onneton ja kiukuttelen, sitten se menee riidaksi, ja vaikka sanon miltä minusta tuntuu ja vaikka mies lupaa tehdä asialle jotakin, ei mitään tapahdu. Näin on ollut jo pitkään.
Kohtalotovereita? Onko joku saanut noustua tällaisesta tilanteesta?
Kommentit (46)
Siksipä olemmekin eroamassa. Tai no mies on myös pettänyt. Onhan se vaikea hyväksyä, että toista ei vain kiinnosta. Mutta turha on roikkua löysässä hirressä, vaikka itse olen roikkunut pitkään, ja roikun tavallaan edelleekin koska asiat edistyy hitaasti käytännössä. Mutta alan pikkuhiljaa hyväksyä tosiasiat, että toinen ei välitä, ja vaikka mitä tekisin ja olisin kuinka mieliksi, tai suuttuisin, anelisin, mitä vain, jos ei kiinnosta niin ei kiinnosta. Eikä se ole mun huonoutta. Ehkä joku toinen arvostaa minua tai välittää minusta, mutta tämä ko. yksilö ei. Tai ehkä on jopa parempi olla yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voimia teille kummallekin. Ja kolmoselle etenkin, sillä varmasti vaatii ihmiseltä vielä paljon enemmän voimia ja rohkeutta se, että muuttaa kaiken, kuin se, että jää vaan sietämään sitä vanhaa ja onnetonta..
Voimia teille kummallekin. Ja kolmoselle etenkin, sillä varmasti vaatii ihmiseltä vielä paljon enemmän voimia ja rohkeutta se, että muuttaa kaiken, kuin se, että jää vaan sietämään sitä vanhaa ja onnetonta..
T: ap
valitettavasti mies osoitti muutoksen merkkejä vasta sitten, kun muutin omaan asuntoon. Sinnikäs kyllä oli, mutta minua oli loukattu jo liikaa. En kyennyt arvostamaan miestä enää. Lopulta rakastuin ulkomaalaiseen mieheen, joka todella osaa huomioida naista ja tekee kaikkensa yhteisen hyvän eteen. Osaan todella arvostaa häntä entisen elämän jälkeen. Ja arvostaisin muutenkin. Välittämistä ja arvostustahan me kaikki toivomme. Jollei sitä saa, kuinka sitä voi vilpittömästi antaa?
Laita kissa pöydälle ja puhu vakavasti tunteistasi. Jollei mies herää siihen, ettet ole itsestäänselvyys, keinot ovat aika vähäiset. Ja Suomessahan näitä miehiä riittää. (Tämä ei tarkoittanut, että ulkomaalaiset olisivat kuitenkaan parempia.) Ovatkohan lapsena jääneet vaille äidinrakkautta, isät piesseet lapsia ja hakanneet vain puita ulkona..mitä lie. Kansantauti on tuo välinpitämättömyys. Koska meistä tuli itsestäänselvyys? Koska itse aloit kohdella toista itsestäänselvyytenä? Nämä ovat kysymyksiä, jotka jokaisen tulisi esittää itselleen, ja hakea niihin ratkaisuja.
Kiitos vastauksestasi, hyvin sanottu..
t: ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
oli samankaltaista kun ap:lla , tosin lisäksi muitakin ongelmia. Meillä tilanne oli siinä mielessä pahempi että mies jaksoi käydä töissä ja katsoa telkkaria, istua tietokoneella ja käydä ryyppäämässä. Myöskään lapsille tai kotitöille ei ollut aikaa tai kiinnostusta. Turha tavallaan olla sidottuna sellaiseen ihmiseen jota ei vaan enää kiinnosta.
oli samankaltaista kun ap:lla , tosin lisäksi muitakin ongelmia. Meillä tilanne oli siinä mielessä pahempi että mies jaksoi käydä töissä ja katsoa telkkaria, istua tietokoneella ja käydä ryyppäämässä. Myöskään lapsille tai kotitöille ei ollut aikaa tai kiinnostusta. Turha tavallaan olla sidottuna sellaiseen ihmiseen jota ei vaan enää kiinnosta.
...aika monella kai ainoa apu tilanteeseen on ero. Oman itsen kannalta se on juuri noin, turha olla sidottuna ihmiseen jota ei kiinnosta. Mutta ei ole uskallusta muuttaa tilannetta, ja lapsen kannalta tämä sitoutuminen ei ole turhaa. Lapsi on onnellinen tässä perheessä vaikka tilanne onkin tällainen, olemme ainakin tähän asti saaneet pidettyä perhejutut ja arjen hyvinä...
T: ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
valitettavasti mies osoitti muutoksen merkkejä vasta sitten, kun muutin omaan asuntoon. Sinnikäs kyllä oli, mutta minua oli loukattu jo liikaa.
...
Olen pari kertaa ollut suhteessa jossa on käynyt näin, mies on kiinnostunut kovasti siinä vaiheessa kun itse olen jo luovuttanut ja siirtynyt eteenpäin. Saman reaktion olen ikäväkseni huomannut myös itsessäni, väljähtäneessä suhteessa huomasin toisen osapuolen vasta kun toinen alkoi ns. elää omaa elämäänsä.
Tämä voisi olla myös yksi keino ap:lle herättää mies. Jostain syystä se omaa täyttä elämäänsä tyytyväisenä elävä henkilö on usein kiinnostavampi kuin se "mankuva" ja vaativa puoliso jonka elämää pitäisi jotenkin täydentää ettei se olisi onneton.
Jotenkin se ajatus menee niin että ensimmäisessä tapauksessa tämän tasapainoisen ja onnellisen ihmisen täydestä elämästä pääsee osalliseksi ja silloin saa elämäänsä jotain, kun taas jälkimmäisessä tapauksessa joutuu antamaan itsestään koska toinen vaatii.
Ap voisi kokeilla sellaista ajatusleikkiä että jos ero tulisi, miten alkaisi elää omaa elämäänsä. Uutta miestä ei tietenkään kannata havitella, mutta pyrkii hankkimaan elämäänsä ihania harrastuksia, tapaa ystäviä, matkustelee (ystävien kanssa, ei pyydäkään miestä mukaan), liikkuu, syö ja juo hyvin niin että hyvä olo näkyy ulospäinkin. Ehkä se mies jossain vaiheessa huomaa että muille ap:n seura kyllä kelpaa ja kannattaiskos itsekin vähän panostaa...
tekisin niin ap:na, että antaisin miehen olla. Hyvä isä, ei riitoja, tuo rahaa taloon eli ihan kohtuu mies. En vähättele sitä, että yhteyden puute on iso miinus. Mene ap myös kavereittesi kanssa. Tee ja touhua mitä haluat ilman miestä. Voi olla, että mies havahtuu tai sitten ei, mutta sulla on elämä ilman sitä miestäkin. Hyväksyt sen, että miestä ei kiinnosta ja sitten teet mitä huvittaa. Talous on ainakin paremmassa jamassa, kun on kahden palkkatulot yhden sijaan käytettävissä arjen pyöritykseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kiitos, antavat apua ja ajattelemisen aihetta.
kiitos, antavat apua ja ajattelemisen aihetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen kuin näkymätön kodinkone. En odota kiitoslauluja ja kunnianosoituksia, mutta huomioiminen normaali arjessa olisi kivaa. Meillä on neljä yhteistä lasta,nuorin vauva. Esim. äitienpäivänä ei muista mitenkään,koska en ole hänen äitinsä.. Jos lapset eivät askartele koulussa jää tämä äiti ilman muistamista.
Kun mies tulee töistä alkaa heti motkotus, kuinka on sotkuista ym.. siis, minä olen kotona kolmen alle 6v kanssa, joten leluja on lattialla enkä välttämättä ehdi imuroida joka päivä. Pyykkiä pesen päivittäin ja teen ruuan. Sitä tuntee itsensä aika arvottomaksi, kun puklaileva vauva olkapäällä saa kuunnella moitteet parista pölyhiukkasesta. Eikä niitä leluja todellakaan ole ympäri kämppää, pari pikkuautoa ja barbia olkkarissa..
Ei todella pidä tyytyä henkisesti köyhään liittoon, siihen ettei toinen ole koskaan täysillä läsnä. Iteltä meni vuosi ja toinenkin hukkaan tyyppiin, joka yhteen muuton jälkeen rupesi pitämään saavutettuna jo, että mitä sitä turhia enää satsaamaan? Mikään yhteinen ei innostanut, ei lähtenyt yhdessä saunaan, ei tullut yhteiseen ruokapöytään, ulkomaanmatkst tai reissut eivät innostaneet, jos seksiä halusi, sai tehdä aloitteen itse, aina, jos keskustella yritti, sai vastaukseksi "joo, noin se on" tai jotain vastaavaa ja hiljaisuutta päälle. Kumppani piti pysyvää mykkäkoulua loputtomiin, ei vihamielistä vaan se oli normiolotilansa, joka ei oikein tyydyttänyt. Saattoi lojua 2 päivää sängyssä sarjoja kattellen, hygieniaansa löi laimin, minä olin kuin ilmaa ja hoidin kaiken kotona, ja päälle autonhuollot jne. En nalkuttanut ikinä, pyysin että voisko olla edes yks ilta viikossa jolloin ei koneita avata? "Joo". No, mitään ei tapahtunut. "Voitasko lukea kirjoja ja keskustella niistä?" ( ennen yhteen muuttoa mies oli mainostanut lukevansa paljon, mikä ei tasan ollutkaan totta). "Joo". Mitään ei tapahtunut. "Voitasko mennä yhdessä joskus johonkin?". "Joo", eikä mitään tapahtunut. Tai sitten, jos ehdotti jotain konkreettista juuri nyt, menoa, kuului"Ääh, emmä nyt", ja räiskintäpelin pelaaminen jatkui. Menin siis keskenäni. Viimeisenä ehdotin pariterapiaa, johon mies ei suostunut. Kaikkihan oli ihan hyvin. Just joo ja mummollas oli, tuumasin hiljaa mielessäni ja ryhdyin etdimään omaa asuntoa, menemään ja tekemään kuin miestä ei olisikaan. Sekin kävi miehelle, ei reaktioita. Sarjojen tuijotusta ja nettipelaamista ja muuta pelaamista vain. Lähdin, eikä sekään haitannut. Pystyyn kuollut, sieluton ihminen. Semmoinen vaikutelma jäi ja ihmetys siitä vaikutelmasta, jonka mies halusi antaa ennen yhteen muuttamistamme. Pelkkää potaskaa oli koko valheellinen teatteri, sen arki osoitti. Nyt kaikki hyvin. Huonoon suhteeseen ei kannata jäädä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa niin tutulta myös omaan lapsiarkeen ja elämään... kohta 14v.yhdessä mutta liika itsekkyys vain korostunut. Pieni itsekkyys on aina tervettä mutta jatkuva epätervettä parisuhteessa.
onko mies oikeasti välinpitämätön vai odottaako ap liikaa, että mies tekee hänen elämästään jännittävää ja onnellista.
Itse olen ollut vähän vastaavassa tilanteessa aikanaan, odotin aina mieheltä enemmän kuin hän tajusi tai osasi antaa. Sitten olin jatkuvasti tyytymätön ja vaadin tai ruinasin enemmän. Mies kuitenkin teki töitä, hoiti lapsia, teki kotitöitä yms. Parisuhteesta hän ei osannut keskustella eikä ymmärtänyt huomioida niinkuin mä odotin. Hän yritti kyllä jotain, mutta aina väärään aikaan tai väärällä tavalla tms. En mäkään siis mitään mahdottomia odottanut, pientä huomioimista vain, mutta mies ei lopulta osannut/halunnut antaa enää mitään, kun aina oli painostus ja odotus päällä.
Lopulta opin olemaan onnellinen hyvästä miehestäni ja nyt arvostan hänen panostustaan perheeseemme. Tiedän meidän olevan hänelle tärkeitä. Ymmärrän myös, etten voi odottaa toisen tekevän mua onnelliseksi, vaan onnellisuus täytyy löytää itsestään ja elämän pienistä iloista. En voi siis odottaa aina toisen ihmisen tekevän jotain, jotta voisin olla onnellinen. Ei mieheni ole vastuussa minun onnellisuudestani, se tunne lähtee itsestäni. Samoin lakkasin odottamasta, että kaikki täytyy tehdä aina perheenä. Siihen asti odotin, että mennään yhdessä talviriehaan, risteilylle, ostoksille yms. Nykyään ei ole mikään ongelma lähteä pelkästään lasten kanssa tai vain jonkun lapsen kanssa jonnekin. Ei tarvitse enää esittää "perhettä."
En tiedä onko ap:n tilanne ollenkaan sama, mutta toivon, että jollekin pysyvästi parisuhteessa tyytymättömälle olisi apua mun kokemuksesta.
Nostan myos ketjun. Ja voin sanoa, etta kuulostaa tutulta.. Onko kukaan noussut tallaisesta tilanteesta?
Minä olen kuin näkymätön kodinkone. En odota kiitoslauluja ja kunnianosoituksia, mutta huomioiminen normaali arjessa olisi kivaa. Meillä on neljä yhteistä lasta,nuorin vauva. Esim. äitienpäivänä ei muista mitenkään,koska en ole hänen äitinsä.. Jos lapset eivät askartele koulussa jää tämä äiti ilman muistamista.
Kun mies tulee töistä alkaa heti motkotus, kuinka on sotkuista ym.. siis, minä olen kotona kolmen alle 6v kanssa, joten leluja on lattialla enkä välttämättä ehdi imuroida joka päivä. Pyykkiä pesen päivittäin ja teen ruuan. Sitä tuntee itsensä aika arvottomaksi, kun puklaileva vauva olkapäällä saa kuunnella moitteet parista pölyhiukkasesta. Eikä niitä leluja todellakaan ole ympäri kämppää, pari pikkuautoa ja barbia olkkarissa..
Otan osaa, kuulostaa tosi kurjalta tilanteelta. Itse en olisi kyllä varmaan suostunut tuollaiseen vauva-aikana, vaikka meillä on vain yksi lapsi. Mutta ymmärrän sinua - mitä vaihtoehtoja (helppoja, realistisia) sinulla neljän pienen lapsen äitinä on, kuin sietää epäreilu tilanne? Ainakaan, jos puhumalla ja selittämällä asiaa ei saa muutettua...
Voimia tosi paljon!
t: ap
Olet kertonut tunteistasi miehellesi, olette olleet parisuhdeterapiassakin. Ja silti mikään ei muutu.
Sinuna miettisin nyt irtautumista tuosta suhteesta. En tarkoita eroa, ainakaan välittömästi. Mutta ala etsiä itsellesi ystäviä ja tekemistä parisuhteen ulkopuolelta. Jos tapaat jonkun toisen miehen, voit ehkä antaa suhteen kehittyä - se on sen ajan murhe, mutta et nyt siis ensisijaisesti etsi uutta miestä, vaan ylipäätään ihmisiä ja sosiaalista kanssakäymistä elämääsi.
Ajan myötä ehkä se erokin tosiaan tulee eteen, koska mies tuskin alkaa syventää parisuhdettanne sinun erkaantuessa siitä. Mutta on sekin toki mahdollista, aika näyttää.
Nyt mies on voinut tuudittautua siihen, että sinä näet vaivaa ja keksit teille ohjelmaa. Hänen ei ole tarvinnut nähdä vaivaa. Voi olla, että hän ei ole tuota parisuhdetekemistä edes kaivannutkaan, mutta ainakaan hänen ei ole sitä tarvinnut järjestää, sinä olet ottanut sen roolin.
Olet kertonut tunteistasi miehellesi, olette olleet parisuhdeterapiassakin. Ja silti mikään ei muutu.
Sinuna miettisin nyt irtautumista tuosta suhteesta. En tarkoita eroa, ainakaan välittömästi. Mutta ala etsiä itsellesi ystäviä ja tekemistä parisuhteen ulkopuolelta. Jos tapaat jonkun toisen miehen, voit ehkä antaa suhteen kehittyä - se on sen ajan murhe, mutta et nyt siis ensisijaisesti etsi uutta miestä, vaan ylipäätään ihmisiä ja sosiaalista kanssakäymistä elämääsi.
Ajan myötä ehkä se erokin tosiaan tulee eteen, koska mies tuskin alkaa syventää parisuhdettanne sinun erkaantuessa siitä. Mutta on sekin toki mahdollista, aika näyttää.
Nyt mies on voinut tuudittautua siihen, että sinä näet vaivaa ja keksit teille ohjelmaa. Hänen ei ole tarvinnut nähdä vaivaa. Voi olla, että hän ei ole tuota parisuhdetekemistä edes kaivannutkaan, mutta ainakaan hänen ei ole sitä tarvinnut järjestää, sinä olet ottanut sen roolin.
Jotenkin tuntuu ihanalta, kun tuntemattomat ihmiset paneutuvat minun vaatimattomaan asiaani ja antavat neuvoja.
Moni on ehdottanut ystävien hankkimista ja sosiaalista elämää kodin ulkopuolella. Olen jotenkin onnistunut antamaan ilmeisesti kuvan, että minulla ei ole mitään muuta kuin mies ja riippuvuus hänen huomionosoituksiinsa. Mutta meillä on paljon sekä omia että yhteisiä ystäviä ja melkein turhankin vilkas sosiaalinen elämä. Toki olen näistä asioista puhunut ystävienkin kanssa - en vain jaksa aina heitä vaivata samoilla mankumisilla, monella heistä on omat, pahemmat murheensa parisuhteessa tai muuten...
t: ap
kuin olisin lukenut omasta elämästäni..