Kyllä mä en menis naimisiin seurusteltuani 8 kk.... se on vasta sitä ensihuumaa

Toiset seurustelee 7vuotta ennen kuin menevät naimisiin, ja eroavat sitten kolmen vuoden jälkeen.



Jotkut menevät namisiin puolen vuoden seurustelun jälkeen, ja eroavat kymmenen vuoden kuluttua...



Onko sillä loppujen lopuksi mitään eroa?

Suhdehan on sama ennen ja jälkeen avioliiton. Eroamisesta tulee kyllä vaikeampaa, jos on rituaalit suoritettu ja sormukset pujotettu. Ei se eroamisen vaikeus kyllä tee suhteesta parempaa, päinvastoin.

No mistä ihmeestä sä tiedät kauanko kenenkin huuma kestää ja mitä väliä katoaako se huuma avio-vai avoliitossa?

Tai sitten jonkun mielestä paperin allekirjoittaminen on vaikeaa. Lapset onne, jotka eron tekee vaikeaksi. Ihan sama kenen kansaa menee naimisiin, hänestä pääsee eroon, mutta se ei ole sama, kenen kanssa tekee lapsia, hänestä ei koskaan pääse eroon.

Viestiketju

Kyllä mä en menis naimisiin seurusteltuani 8 kk.... se on vasta sitä ensihuumaa



Ystäväni on menossa naimisiin noin 5 kk kokemuksen perusteella,mies sairauseläkkeellä mt-syistä ja viinakin alkanut maistua molemmille.

avioliittoa on nyt takana 23 vuotta.

kun pamauttivat muutaman kk:n sisällä erostamme naimisiin. Hah! Se parhaiten nauraa, kuka viimeksi nauraa; ero on ollut tapetilla jo sielläkin... Siinähän sitten miettivät, kuinka kannattavaa oli leikkiä sokkoa.

mutta kihloihin 5kk.n kuluttua ja vauvaa aloin odottamaan siitä muutama kuukausi eteenpäin,yhdessä ollaan oltu nyt 20v ja siitä naimisissa 13v

Naimisiin 5 kk: n jälkeen. Vuosisada rakkaustarina jatkuu 25 v jälkeen.



Kysyin miten uskalsi. Vastaus oli, että mitä sitä odottamaan, kun tiesi.

siis kyllä vai ei?

Menin ekan kerran naimisiin miehen kanssa, jonka kanssa menin kihloihin samana iltana kun ensimmäistä kertaa tavattiin. Se liitto kesti yli 19 vuotta ja päättyi miehen kuolemaan.



Toinen avioliitto alkoi noin 3 kk ensimmäisen "virallisen deittauksen" jälkeen. Nyt yhdeksäs avioliittovuosi menossa eikä loppua näy.

tehdä kuten jonkun toisen.

Joku toinen tekee toisella tavalla.

Ihmiset on niin erilaisia.

ja toisen "epäkohdat" ja parisuhteen ongelmat vielä edessä....

mutta naimisissa ollessa ne on helpompi kestää! Ensi huumassa on kivempi mennä naimisiin kun vuosien seurustelun jälkeen kyllästymisvaiheessa.

Menimme kihloihin tasan kuukauden tuttavuuden jälkeen. Tosin siitä kuukaudesta ehdin tapailla vain noin 1½ viikon ajan, koska olimme muun ajan eri puolella Suomea. 6kk kihlauksen (eli 7kk seurustelun) jälkeen menimme naimisiin. Taas tuostakin ajasta näimme toisiamm emax. 3kk.



Oltuamme 3kk naimissa muutimme yhteen. 12v myöhemmin syntyi eka lapsi ja pien sen jälkeen kaksi lisää.



Ensitapaamisesta tuli joulun alla 29v ja ensi kesänä vietämme 29v hääpäivää.



"käymme yhdessä ain, käymme aina rinnakkan, vaikka esteitä on joskus tiellä kohtalon, voimme kaikki ne voittaa kun kuljemme ain, tiemme yhdessä ain rinnakkain" :-)

Täällä on monta onnistunutta rakkaustarinaa, mutta se ei ole palstan aihealue huomioonottaen ihme. Pikaliiton jälkeen eronneet, siipeensä saaneet, eiv,ät ole vauvapalstalla...



Nykyisen avomiehen kanssa ei edes riidelty ensimmäisen vuoden aikana. En ymmärrä miten ihmisillä rohkeus riittää sitoutua avioliittoon tuntematta ihmistä kunnolla. Ja tunteminen edellyttää sitä, että näkee toisen pimeät puolet. Pelkkää päivänpaistetta on helppo esitellä ensimmäiset kaksi vuotta...

Mutta vuosi tapaamisesta on kyllä ihan sopiva aika.

Me tavattiin kun olin 28v ja mies vanhempi, molemmilla vakavia seurusteluja takana. Eipä se suhde siitä huonommaksi muutu jos naimisiin menee, päinvastoin. On hyvä kun ennen naimisiinmenoa pitää oikeasti miettiä että onko tuo ihminen minulle sopiva, jaksanko katsella häntä vielä vanhoina päivinäkin? Molemmille oli selvää että tuo on se oikea. Mies kosi ja olisi halunnut vielä nopeammin vihille, minä taas halusin että järjestellään häitä rauhassa...

Mutta kukin tavallaan, joillekin sopii se, että kokeillaan yhdessäoloa vuosikausia, ehkei mennä naimisiin ollenkaan..?

Minusta naimisiinmeneminen on yksi siirtymävaihe joka todellakin muuttaa suhteen pysyvämmäksi. Yhdessä voi olla jonkun kanssa heppoisinkin perustein, mutta naimisinmennessä ei epäilyjä saa olla!

Mutta vuosi tapaamisesta on kyllä ihan sopiva aika.

Me tavattiin kun olin 28v ja mies vanhempi, molemmilla vakavia seurusteluja takana. Eipä se suhde siitä huonommaksi muutu jos naimisiin menee, päinvastoin. On hyvä kun ennen naimisiinmenoa pitää oikeasti miettiä että onko tuo ihminen minulle sopiva, jaksanko katsella häntä vielä vanhoina päivinäkin? Molemmille oli selvää että tuo on se oikea. Mies kosi ja olisi halunnut vielä nopeammin vihille, minä taas halusin että järjestellään häitä rauhassa...

Mutta kukin tavallaan, joillekin sopii se, että kokeillaan yhdessäoloa vuosikausia, ehkei mennä naimisiin ollenkaan..?

Minusta naimisiinmeneminen on yksi siirtymävaihe joka todellakin muuttaa suhteen pysyvämmäksi. Yhdessä voi olla jonkun kanssa heppoisinkin perustein, mutta naimisinmennessä ei epäilyjä saa olla!

Ensimmäisen poikaystäväni kanssa seurustelin 2 vuotta. Samoin toisen poikaystäväni kanssa. Olisi ollut PAHA virhe mennä naimisiin, ihan vääränlaisia ihmisiä minulle. Jälkeenpäin olen miettinyt että ensimmäisen kanssa olin rakastunut rakkauteen, en poikakaveriini.



Toiseen olin rakastunut, mutta hän lopussa petti ja muitakin ongelmia oli koko seurustelun ajan. Vaikka halusinkin naimisiin, en ajatellut sitä vakavasti. Alitajunnassa taisin tietää ettei tämä ole kestävää.



Kolmas poikakaverini on nykyinen aviomieheni. Tiesin parin kuukauden seurustelun jälkeen että tässä se on, elämäni mies. Kesti kuitenkin 7 vuotta että menimme naimisiin. Eikä ollut "kyllästymisvaihe". Naimisissa ollaan oltu pian 6 vuotta, toivottavasti olemme yhdessä niin kauan kun elämän päiviä riittää.

Naimisiin menimme seuraavana kesänä, noin puolitoista vuotta seurustelun aloituksesta. Koska toiminta oli verraten nopeaa, olisi periaatteessa ollut mahdollista, että jotain ikäviä yllätyksiä persoonallisuuden piirteissä olisi tullut puolin tai toisin vasta naimisiinmenon jälkeen. Näin ei kuitenkaan ole käynyt.



Asiaan vaikuttaa kyllä itsensä tunteminen ja erityisesti vielä "parisuhdemielessä", siis että on oikeasti paljon kokemusta itsestään parisuhteen osapuolena. Huteralla pohjalla olisin ollut, jos olisin elellyt lähinnä sinkkuna ja vähän ehkä kokeillut jotain suhdetta joskus.



Olemme olleet nyt 13 vuotta naimisissa, ja nuo ovat olleet hyviä vuosia, ilman loukkauksia tai keskenkasvuisia sekoiluja.

oma kämppä vajaa puoli vuotta, mutta siellä vain kävin postit tarkistamassa. Virallisesti yhteen muutettiin siis sen puolen vuoden seurustelun jälkeen. Ja koen että kyllä se ero silloinkin olis ollut aikamoinen kolahdus, kyllä me avoliittoon muutettiin sillä ajatuksella että yhdessä ollaan nyt ja aina. Ei se mitään koeaikaa ollut. Avioon mentiin lasten myötä, eikä se mitään muuttanut, takasi vaan asemamme juridisesti. Joten tavallaan en ymmärrä tätä meteliä tästä asiasta, ero on ero ja iso kolahdus tuli se avo- tai avioliitossa, ainakin jos oikeasti on siihen toiseen sitouduttu. Jos taas pitää avoliitto jonain koeaikana jolloin voi vasta miettiä sitoutuuko vai ei niin toki silloin erokaan ei varmaan tunnu paljon missään.