Suurin parisuhdekriisi ja millä eväillä selvisitte siitä.

Monta pientä lasta, taloudellisesti ei mennyt niin hyvin, ei tukiverkkoja, lievää masennusta. Seksiäkään ei käytännössä ollut kahteen vuoteen kuin muutaman kerran.



Selvittiin sillä, että oltiin päätetty selvitä. Oltiin myös puhuttu, että tämä on tätä aikaa ja päivä päivältä helpottaa. Raskasta oli ja molemmat tuli sanoneeksi toiselle monta kertaa pahasti.



Kaiken tämän jälkeen rakastan miestäni enemmän kuin koskaan. On hyvä tietää, että rinnalla on mies, joka ei pienistä säikähdä ja jonka tukeen ja turvaan voin ihan oikeasti luottaa.

Kaikki muut on näköjään päätyneet eroon???

Oli pieniä lapsia hoidettavana eikä aikaa tai energiaa riittänyt juuri mihinkään. Parisuhde oli lopulta hyvin kiikun kaakun ja noin vuoden kohdalla lapsen kuolemasta suutuksissani otin jopa eron puheeksi. Puuskahdin jonkun riidan päätteeksi, ihan tosissani, että "ehkä olisi sitten parempi erota!" Se jotenkin herätti meidät, tuijotimme toisiamme pitkään ja sen illan jälkeen kohtelimme toisiamme paremmin. Nykyään parisuhteemme voi jo ihan hyvin. Emme oikeasti halunneet erota, kumpikin oli vaan niin väsyksissä, että ei olisi jaksanut hoitaa omaa osuuttaan perheen huoltamisessa. Ja sitten tuli riitaa siitä, kumman pitäisi jaksaa hoitaa lapsia ja asioita.

mies halusi kuitenkin jatkaa ja sillä tiellä ollaan, onneksi.

Sitten kun myöhemmin kuulin jutusta, ystävä lipsautti, ero oli lähellä, itse asiassa hetki asuttiinkin erillään. Lopulta yhteinen koti ja elämä, avioliitto, lapset ja rakkaus painoivat vaakakupissa enemmän kuin oma loukkaantumiseni. Luottamuksen palautumiseen meni aikaa, mutta nyt olen onnellinen siitä että jaksoimme tehdä työtä suhteemme eteen.

Mikä tahansa kriisi menee ohi, kun odottaa. Enkä tarkoita nyt viikkoja tai kuukausia, vaan vuosia. Vuodessa on alkanut jo sarastaa ja molemmilla kerroilla kahdessa vuodessa rakkaus on palautunut ennalleen.



Näitä kriisejä on nyt koettu kaksi, molempien perussyystä on vaikea saada otetta, eniten kysymys on ollut siitä, että muutoksia (läheisten kuolemia, taloudellisia vaikeuksia, lasten sairautta ym.) on ollut liikaa samalla kertaa, ja näistä syistä sitten toisen tai molempien tunteet ovat kuolleet. Mukana on ollut myös ihastumisia ulkopuolisiin.



Mutta kun olemme sitkeästi pysyneet yhdessä lasten ja molempien rakastaman kodin takia, vaikeudet ovat väistyneet. On kannattanut odottaa.

Meilläkin iso kriisi aiheutui siitä, että meillä kummallakaan ei ole ollut muita aeksisuhteita.



Meillä kumpikaan ei ole vienyt tarpeitaan käytännön tasolle vaan molemmat kärvistelevät tyydyttymättömän intohimon kourissa.



Joskus ehkä opimme ymmärtämään, että yksi kumppani riittää koko elämäksi - kuka tietää.

Kuulostaa lohdulliselta.



Meillä kriisi oli lapsen syntymä ja mulla sen jälkeen masennus. Kun siitä toivuin, alkoi mies oireileen ja nyt ollan jo toista vuotta kriisissä. Eri syystä vain.



Pitää vain sitten odottaa, odottaa ja odottaa. Ja yrittää unohtaa ne sanat, joita on itse sanonut / saanut kuulla puolisolta, vaikka syvältä viilletäänkin. Yritettävä nousta vaan tämän kaiken yläpuolelle.



Eihän kukaan tietenkään sanonut, että se olisi helppoa. Ehkä vuoden päästä kun mies alkaa olemaan tolpillaan, voidaan alkaa nauttimaan "normaalista" perhe-elämästä. Mitä se sitten koskaan onkaan.



Kiitos kaikille vastanneille. Ihmisille on sattunut pahemmpiakin asioita ja silti selvitty näköjään. Arvostan.

Onko kellään masennukseen tai ikäviin lapsuudenperhekokemuksiin liittyviä selviytymistarinoita?

Miten parisuhteeseen vaikutta toisen huono-itsetunto?

Onko kellään masennukseen tai ikäviin lapsuudenperhekokemuksiin liittyviä selviytymistarinoita?

Miten parisuhteeseen vaikutta toisen huono-itsetunto?

Mies ei ymmärtänyt mun tuskaa ja soppa olikin valmis.

Loppu hyvin kaikki hyvin sitten kuitenkin lopulta.

Lasta yritettiin yli kolme vuotta. Itse halusin jo vuoden kohdalla mennä lääkäriin yhdessä mutta mies ei suostunut. Halusi erota. Muutettiinkin erilleen vähäksi aikaa mutta kuitenkin alettiin käydä pariterapiassa. Siellä asiat saatiinkin jotenkin järjestykseen ja päätettiin jatkaa yhteistä elämää. Nyt meillä on ihana pieni vauva! Vauvavuosi on ollut miehelleni todella rankka ja pelkäänkin, että tässä on kohta uusi iso kriisi edessä. Toivotaan parasta.

Konkurssi ja siitä seurannut taloudellinen katastrofi, pettäminen, lapsen syntyminen ei terveenä, toisen lapsen vakava sairastuminen. Kaikesta on selvitty ja onneksi niin, rakastan miestäni ja hän minua. Tällä hetkellä elämä on erityisen hyvää ja kaikin puolin tasapainoista. Älkää luovuttako liian helpolla!

Miehen syrjähyppy 15v sitten, lapsettomuuskriisi, mutta ehdottomasti pahin oli vauvavuosi. Siitä selvittiin kun oltiin niin väsyneitä allergisen huutavan lapsen kanssa ettei jaksettu erota, ja sitten kasvettiin vanhemmiksi ja lapsi ei ollut enää niin vaativa.

Riitely lähti lapasesta ja todellakin kävimme toistemme kimppuun...

Aamulla oli molemmat täynnä mustelmia ja miehellä vielä raapimisjälkiä naamassakin.

Ei se auttanut kun keskustella ja myöntää puolin ja toisin, että nyt tuli kyllä pohja vastaan.

Päätimme jatkaa yhdessä ja tuosta riidasta on nyt 5v ja kaikki on ok.

Ja olemme siis ihan tavallinen pariskunta 40+

Vaimon 40- villitys ja ihastuminen toiseen mieheen. Siitä seurannut asioiden perinpohjainen käsittely ja pariterapia.



Nyt vaikuttaa menevän jo paremmin...

olin uskoton ja erosimme. Palasimme kuitenkin yhteen koska tuntui ettei tarinamme kuitenkaan ollut vielä ohitse. Olemme eläneet raskaita aikoja, mutta valoa näkyy. Paljon on pelkoja, mulla syyllisyyttä, katkeruutta, epätoivoa mutta myös rakkautta koska tässä edelleen olemme!

ei ole vielä onneksi mitään parisuhdekriisejä, sillä olen sinkku, mutta jotenkin mukava lukea näitä tarinoita, joissa asiat on päättyneet hyvin, kaikesta huolimatta!



Näitä lisää!

Sinä aikana ravattiin parisuhdeterapeutilla ja nyt ollaan muuttamassa yhteen. Meillä oli hyvin vaikea ja paha kriisi suhteessa joka sitten toivon mukaan on saatu hoidettua pois. Kummankin on haluttava yrittää, jatkaa, muuten siitä ei tule mitään. Ilman ulkopuolista apua ei oltais selvitty!

Yhteisiä vuosia takana jo 17.



Meillä miehelle tuli sellainen suht vakava kriisi siitä, ettei ollut koskaan ollut seksisuhteessa muun kuin minun kanssani (mentiin tosi nuorina yhteen)

Tämä paisui niin isoksi asiaksi, että kerran pikku kännipäissään sitten petti minua erään puolitutun naisen kanssa.

Mies kertoi uskottomuudesta parin päivän jälkeen ja siitä se meidän parisuhdekriisi sitten alkoi. Eroamassa ei oltu missään vaiheessa, mutta kyllähän se minun itsetunto ja meidän välinen luottamus piti rakentaa pienistä palasista uudelleen. Kun alettiin olla selvillä vesillä, nainen ilmoitti miehelle, että heille on tulossa lapsi.

Meillä oli itsellä tuolloin kaksi lasta ja uutinen oli tosi paha shokki. Mies ei uskonut asiaa, mutta suostui sitten lapsen syntyessä verikokeisiin ja asia vahvistui, eli mieheni tosiaan on lapsen isä.



Jollain käsittämättömällä tahdonvoimalla, järkeilyllä ja rakkaudella tuosta selvittiin ja olemme todella onnellisia yhdessä. Asiaa ei voi unohtaa, koska lapsi on todellinen ja käy meillä joka toinen viikonloppu.

Sen naisen kanssa en pysty olemaan tekemisissä, vaan mies hoitaa kaikki lapseen liittyvät asiat. Muutoin he eivät pidä yhteyttä.