Siskoni tilanne - jaksamisongelmia ja miten auttaa?

Tuosta ihan varmasti on kyse. Mietin viime yönä asiaa, ja tajusin, että siskoni ei ole saanut lääkitystä tai terapiaa toisen lapsen jälkeiseen masennukseen. On kai ihan mahdollista, että synnytyksenjälkeinen masennus jatkuu ja pahenee hoitamattomana? Tästä taitaa olla kyse.



Siskossani ja hänen persoonassaan on tapahtunut iso muutos. Entinen reipas, iloinen ja sydämellinen ihminen saa raivokohtauksia, puhuu hitaasti (joten takellellen), haukottelee jatkuvasti (myös sellaisissa paikoissa, joissa ei ehkä niin kannattaisi tehdä, kaikkihan eivät ymmärrä asiayhteyttä ja voivat pitää sitä vähän outona), lupailee hoitaa asioita (esim. tuoda meille lasten vanhoja vaatteita eikä _koskaan_ niitä tuo), valittaa ja on negatiivinen, laihtui valtavasti ihan hetkessä ja kärsii isosta määrästä sairauksia, joilla ei ole diagnoosia. Samoin hän on hysteerinen lasten suhteen, kuten olen aiemmin kirjoittanut.



Muutos ajasta ennen lapsia nykyiseen on uskomaton. Todella surullinen myös. Ongelma tässä on se, että sisko ei usko vieläkään lapsiaan kenellekään hoitoon (osa hänen sairauttaan?), vaan sinnittelee ja suuttuu lapsille. Onkohan romahdus jo jollain tasolla tapahtunut? Ei ihminen kutsu ambulanssia tuosta vaan, tai jatkuvasti epäile vakavaa sairautta lapsillaan ja itsellään.



En keksi muuta kuin sen, että tosiaan taivutan siskon miehen ottamaan vastuun lapsista ja toimittamaan siskoni hoitoon. Mitä voi tapahtua, jos tämä ei onnistu, onko jollain kokemusta?



Kauhea tilanne :( Olen tosi surullinen siksi, että hän on hyvä ihminen ja ihana äiti, nyt vaan kaikki jotenkin valuu käsistä.

Yritä saada siskon mies mukaan. Siskosi tarvitsee apua ulkopuolelta. Hänellä ei ole sairaudentuntoa, vaikka hän kärsii. Romahdus on lähellä, jos annatte hänen jatkaa noin. Hänen on päästävä lepäämään (psyk. sairaalan osasto) ja te lähipiiri huolehditte lapsista.

Se on nyt valitettava tosi, että muu apu vain pitkittää sisaresi tilannetta. Pikaisesti psykiatrille! Ensin yhteys terveyskeskukseen ja vain toivotte että siskosi edes jotenkin voisi myöntää tilanteensa ja suostua lääkäriin.

Kirjoitin tosi nopeasti, pari tarkennusta: siis kaikki lasten nukuttamiset eivät tapahdu autossa, mutta usein he ajavat autolla iltaisin saadakseen kaikki nukkumaan. Ja sisko pukee kahta nuorimmaista vielä ulos, ei kaikkia.

Mulla tulee mieleen ihan ammattilaisten apu tuossa tilanteessa, terapia? Syökö hän unilääkkeitä tms? Kuulostaa loppuunpalamiselta. Vähäiset yöunet, hormonien heittelyt + muu stressi saa vähemmästäkin ihmisen pois tasapainosta.

niin auttaa ei voi. 6 ja 7 v. ei heräile öisin. Taitavat oireilla äitiään. Varmaan psykiatrista apua tarvitsee. Ei missään tapauksessa lisää lapsia.

Olen itse selaillut koko päivän netistä tietoa raskauden jälk. ja noh myös aikaisesta masennuksesta.



Siskosi tila kuulostaa liian tutulta.

Mulla ei ehkä ihan noin paha,ehkä.



Olen aina ajatellut että olen liian vahva masentumaan..Typerä ajatus ja anteeksi siitä mutta mulla ollut hieman normaalia enemmän vaikeuksia ja aina olen voittajana selvinnyt.



Sain kaksi lasta putkeen ja jo ensimmäistä odottaessa tajusin että kaikki ei ok.

Kuopus nyt vuoden ja edelleen odotan :(



Anteeksi tiedän että tästä ei sinulle apua mutta oli pakko kirjoittaa kun mainitsit noista hänen oireistaan.



Minulla on ollut todella outoja ihottumia pitkin näitä paria vuotta. Ennen ei koskaan mitään,en ollut ikinä kipeä eikä mtn. allergiaa.



Nyt hajoaa pään lisäksi kroppakin...



Olet muuten ihana sisko! Hienoa ettei kaikki hylkää silloin kun on vaikeaa.

Mulla tulee mieleen ihan ammattilaisten apu tuossa tilanteessa, terapia? Syökö hän unilääkkeitä tms? Kuulostaa loppuunpalamiselta. Vähäiset yöunet, hormonien heittelyt + muu stressi saa vähemmästäkin ihmisen pois tasapainosta.

Olen yrittänyt saada siskoa terapeutille, erityisesti silloin, kun hän on soitellut meille lähipiirille öiseen aikaan paniikkioireiden takia. Hän oli ennen ensimmäistä raskautta terapiassa, pohti suhdettaan vanhempiimme ja työpaikan ongelmiin, mutta nyt hän ei terapiaan ole mennyt. Olen myös ottanut selvää unilääkkeistä ja ehdottanut todella mietoja sellaisia hänelle (pelkää ettei herää lasten ääniin), mutta hän ei ole niitä hakenut.

Lapsia hän ei jätä hoitoon muuten kuin pakkotilanteissa. Ja minustakin tuo lasten pissattaminen yöllä tuossa iässä on vähän outoa, se vie ihan varmasti voimia (joskin mies on alkanut hoitaa "yövuorot".

Olen huomannut, että siskon puhe on myös jotenkin hidastunut ja hän haukottelee jatkuvasti (mikä omalla tavallaan huolettaa mutta joskus myös vähän ärsyttää).

Jotenkin kirjoituksestasi kuultaa kummalla tavalla ajatus, että sinusta hän on neuroottinen valittaja ja hemmetin rasittava, ja saa kohtuuttomasti tukea ja apua perheeltään.



Ihan kuin olisit kateellinen. Ja siksi haluaisit hoitaa siskon ongelmat pois nopsasti päiväjärjestyksestä.



Niin kuin nyt tuo, että sinua ärsyttää, kun totaaliunettomuudesta (oma sanavalintasi)kärsivä kehtaa haukotella.



Minusta sinun pitää jutella siskollesi terapian tarpeesta. Ei siksi, että hän hoitaa lapsensa tavalla, joka on eri kuin sinulla ("pissattaakin vielä öisin!"). Vaan siksi, että hänellä on paniikkikohtauksia, unettomuutta ja fyysisiä oireita, eikä hän vaikuta tyytyväiseltä olotilaansa.

Jo riittävillä yöunilla tekee ihmeitä, ihminen tarvitsee syvää unta, mulla auttoi aikoinaan unilääkkeet ja sitä kautta sai energiaa sitten muihin päivän askareihin. Eihän noita lääkkeitä tarvitse koko ikää popsia, ne auttavat juuri noissa kriisitilanteissa ja parhaimmillaan pahimman yli. Toivottavasti siskosi jaksaisi hakea apua, ja näkisi sen, että hakiessaan apua itselleen, auttaa koko perhettä. Hienoa, että hänellä on kaltaisesi sisko :)

Jotenkin kirjoituksestasi kuultaa kummalla tavalla ajatus, että sinusta hän on neuroottinen valittaja ja hemmetin rasittava, ja saa kohtuuttomasti tukea ja apua perheeltään. Ihan kuin olisit kateellinen. Ja siksi haluaisit hoitaa siskon ongelmat pois nopsasti päiväjärjestyksestä. Niin kuin nyt tuo, että sinua ärsyttää, kun totaaliunettomuudesta (oma sanavalintasi)kärsivä kehtaa haukotella. Minusta sinun pitää jutella siskollesi terapian tarpeesta. Ei siksi, että hän hoitaa lapsensa tavalla, joka on eri kuin sinulla ("pissattaakin vielä öisin!"). Vaan siksi, että hänellä on paniikkikohtauksia, unettomuutta ja fyysisiä oireita, eikä hän vaikuta tyytyväiseltä olotilaansa.

Tuo on sinun tulikntasi tilanteesta. Olet oikeassa sikäli, että olen pienen lapsen äiti ja kohta toisenkin, ja välillä minulle menee hermo ihan oikeasti, kun sisko soittaa ja valittaa väsymystään (minäkin olen väsynyt aina välillä) ja kertoo sen johtuvan pissavuoroista. Kun sitten ehdotan terapiaa/ uniläkkeitä/ lasten hoitamista (yökylää), niin mikää apu ei kelpaa. Hyvänä päivänä olen huolissani ja tunnen myötätuntoa, mutta koska minullakin on rajani, niin välillä suututtaa. Tuntuu, ettei tarjottu apu kelpaa ja turhaudun.

Mielestäni on ihan sama, miten ihmiset kasvattavat lapsensa, mutta jos se vaikuttaa heihin niin, että he kiukuttelevat lähipiirille (ja kyllä tiedän, että hänellä on ongelmia, mutta kun ne ovat jotenkin ratkaisemattomia) ja soittelevat öisin, niin onhan se raskasta. Minua siis saattaa suututtaa se, että esim. otan selvää unilääkkeistä, sisko niitä lupaa harkita, ja sitten kuukauden kuluttua haukottelu ja väsymyksestä valittaminen jatkuvat eikä lääkkeitä ole hankittu. Kyllä, minua huolettaa _ja_ suututtaa välillä.

siskollesi on saatava ammattiapua. Tuo jatkuva pelkääminen, että lapsille on sattuu jotain tai käsien desinfioiminen jne. ovat ihan tyypillisiä pakko-oireita, jotka joillakin kuuluvat raskaudenjälkeiseen masennukseen. Siskosi tarvitsee terapiaa ja lääkitystä. Jos hän ei itse suostu hakemaan apua, on teidän läheisten sitä hänelle haettava, esim. neuvolan kautta arvio tms. Nyt rohkeasti kissa pöydälle hänen miehensä, vanhempienne jne. kanssa, ja yhteinen kanta siihen, että hän tarvitsee apua.

Jotenkin kirjoituksestasi kuultaa kummalla tavalla ajatus, että sinusta hän on neuroottinen valittaja ja hemmetin rasittava, ja saa kohtuuttomasti tukea ja apua perheeltään. Ihan kuin olisit kateellinen. Ja siksi haluaisit hoitaa siskon ongelmat pois nopsasti päiväjärjestyksestä. Niin kuin nyt tuo, että sinua ärsyttää, kun totaaliunettomuudesta (oma sanavalintasi)kärsivä kehtaa haukotella. Minusta sinun pitää jutella siskollesi terapian tarpeesta. Ei siksi, että hän hoitaa lapsensa tavalla, joka on eri kuin sinulla ("pissattaakin vielä öisin!"). Vaan siksi, että hänellä on paniikkikohtauksia, unettomuutta ja fyysisiä oireita, eikä hän vaikuta tyytyväiseltä olotilaansa.

Tuo on sinun tulikntasi tilanteesta. Olet oikeassa sikäli, että olen pienen lapsen äiti ja kohta toisenkin, ja välillä minulle menee hermo ihan oikeasti, kun sisko soittaa ja valittaa väsymystään (minäkin olen väsynyt aina välillä) ja kertoo sen johtuvan pissavuoroista. Kun sitten ehdotan terapiaa/ uniläkkeitä/ lasten hoitamista (yökylää), niin mikää apu ei kelpaa. Hyvänä päivänä olen huolissani ja tunnen myötätuntoa, mutta koska minullakin on rajani, niin välillä suututtaa. Tuntuu, ettei tarjottu apu kelpaa ja turhaudun.

Mielestäni on ihan sama, miten ihmiset kasvattavat lapsensa, mutta jos se vaikuttaa heihin niin, että he kiukuttelevat lähipiirille (ja kyllä tiedän, että hänellä on ongelmia, mutta kun ne ovat jotenkin ratkaisemattomia) ja soittelevat öisin, niin onhan se raskasta. Minua siis saattaa suututtaa se, että esim. otan selvää unilääkkeistä, sisko niitä lupaa harkita, ja sitten kuukauden kuluttua haukottelu ja väsymyksestä valittaminen jatkuvat eikä lääkkeitä ole hankittu. Kyllä, minua huolettaa _ja_ suututtaa välillä.

Minuakin varmasti turhauttaisi ja suututtaisi, en tätä sillä...

Mutta kannattaa tosiaan tuo itseanalyysi, koska nuo sinällään erinomaisen inhimilliset tuntemukset kannattaa ottaa huomioon, kun mietit, mitä teet.

Nimittäin: se, että sinä et osaa tarjota pelkkää empatiaa, vaan yrität kertarytinällä NEUVOMALLA ratkoa siskosi elämää hänen puolestaan ei ehkä ole kovin realistinen toimintamalli.

Minäkin olen ratkaisukeskeinen ihminen, mutta ehkä siskosi ei kerro murheitaan sinulle siksi, että ratkoisit ne, vaan että vaan kuuntelet ja tunnet empatiaa.

Miten muut lähipiirissä suhtautuvat, ovatko he patistaneet siskoasi terapiaan ja hommaamaan unilääkkeitä? Jos siskosi ei ota onkeensa sinun neuvoistasi, sinun ei kannata jankuttaa enempää hänelle, vaan värvätä kaikki MUUTKIN yhteisrintamaan.

Jos esim. siskosi mies sanoo hänelle, että nyt menet sinne varaamalleni psykiatrille, muuten tämä perhe-elämä on vakavasti vaaka-laudalla, siskokin ehkä alkaa uskoa.

Voimia - ja hyvä, että osaat rehellisesti ruotia myös omia tuntemuksiasi, se on tärkeää.

siskollesi on saatava ammattiapua. Tuo jatkuva pelkääminen, että lapsille on sattuu jotain tai käsien desinfioiminen jne. ovat ihan tyypillisiä pakko-oireita, jotka joillakin kuuluvat raskaudenjälkeiseen masennukseen. Siskosi tarvitsee terapiaa ja lääkitystä. Jos hän ei itse suostu hakemaan apua, on teidän läheisten sitä hänelle haettava, esim. neuvolan kautta arvio tms. Nyt rohkeasti kissa pöydälle hänen miehensä, vanhempienne jne. kanssa, ja yhteinen kanta siihen, että hän tarvitsee apua.

Kiitos! Olemme siis usein veljeni kanssa puhuneet sekä siskon että miehensä kanssa tilanteesta suoraan. Olemme suorastaan painostaneet heitä hakemaan apua (ja teroittaneet miehelle, että hänen täytyy puolisona hakea apua, jos toinen ei itse näe tilannettaan selkeästi). Tätä on kestänyt jo vuosia, eli mitään ei ole tapahtunut.

Vanhempamme välttelevät konflikteja, he ovat tosi huolissaan ja yrittävät auttaa kaikessa käytännön elämässä, mutta luulen, että sekään ei tehoa todelliseen ongelmaan. Onneksi se kuitenkin auttaa lapsia.

Jotenkin kai kysymys kuuluu, pystynkö minä tekemään muuta kuin puhumaan asiasta siskolle ja miehelleen? Ei kai ketään voi viedä näillä perusteilla hoitoon. On tosi voimaton olo, kun kissa on nostettu vuosikausia pöydälle, terapeutteja suositeltu jne., ja tilanne jatkuu. Joskus tuntuu, että sisko ei halua apua, mutta luulen sen johtuvan siitä, että hän ei näe tilannetta ja sen vakavuutta selkeästi.

Ei tuo sisko enää pelkällä empatialla tuosta parane. Minusta ap kirjoitti hienosti tarinansa, eikä siitä ainakaan minun mielestäni paistanut kateus läpi. Ap on hieno sisko ja varmasti alkaa tuo siskon tilanne vaikuttamaan jo koko lähipiirin hermoihin....

Haluaisin vielä sanoa, että olen tarjonnut _todella_ paljon sekä empatiaa että ratkaisuja. Olen kuunnellut ongelmia ja huolia niin paljon, että pienen vauvan kanssa tuntui joskus siltä, että hajoan. Se tässä on kai ongelma, olen kuunnellut ja kuunnellut, se ei ole auttanut.



Olen hankkinut tietoa, esittänyt käytännön ratkaisuja - apua ei ole otettu vastaan. Vaikka viesteistäni saa varmasti sen kuvan, että olen ratkaisukeskeinen ihminen, niin se ei ole koko totuus. Samoin koko suku on kuunnellut ongelmia todella kärsivällisesti - tarjoamatta ratkaisuja.



Eli tuntuu, että olen tukenut siskoa kokonaisvaltaisesti, olemme käyneet kävelyllä ja hän on puhunut ja puhunut... Ja minä vain kuunnellut. Kun asiat eivät ole liikahtaneet, niin tottakai olen tarjonnut apua.



Mutta joskus tuntuu, että mikään ei auta :( Mitä sitten voi tehdä?