Neljän lapsen äiti karjui ulkona pienille lapsilleen..

heitin 6-v. eskarilaistani lumipallolla ja annoin hänen kulkea 200m lumisella tiellä ilman itse poisviskomiaan kenkiä ja hanskoja. Hermostui siitä kun olisi halunnut jäädä vielä eskarin pihaan leikkimään. Myös huudettiin molemmat ja lujaa.



Mutta jo kotiovella oltiin sovussa (ja kengät jalassa, tosin ilman mun taskuun laittamia märkiä sukkia). Toivottavasti kovin moni ei kauhistellut meitä, mukana karavaanissa oli myös pari pienempää sisarusta, jotka tosin käyttäyivät hyvin. Ja pidän itseäni rakastavana äitinä.



Ei aina mene niin kuin muumilaaksossa.

57, mistä päättelet, että tuossa on kyse henkisestä väkivallasta?

jos äiti näyttää mallia, että väsyneenä saa hermostua ja huutaa, turhautuneena saa suuttua ja huutaa jne. Täällä moni tuntuu oikeuttavan huutamisensa väsymyksellään. Mutta lapsellapa ei ole saa oikeutta. Pieneltä on paljon vaadittu, että hän ymmärtää miksi ei saa toimia samoin kuin äiti.

..ettei lapsille saa nykyään enää korottaa ääntänsä tai hermostua?

Mielestäni lasten tulee oppia, että aikuisetkin voivat väsyä ja hermostua ja olla vihaisia.

Kuitenkin täytyy miettiä, miksi hermostuu ja huutaa, ja osata pyytää lapselta anteeksi turhaa hermoilua!

Hyviä äitejä täällä linjoilla, ainakin arvostelemaan toisia. Ei kannata yrittää olla täydellinen vaan riittävän hyvä, rakastava ja inhimillinen äiti.

mutta se onkin ihan eri asia kun rääkyä omaa väsymystään avuttoman pienen niskaan. Vanhemmuutta ei saa hukata vaikka olis väsynyt. Mitä enemmän olen itse kasvanut vanhempana, sen vähemmän on tarvinnut huutaa. Jos huudan, pyydän heti anteeksi ja kerron että johtui omasta väsymyksestä. Jos haluaa kasvattaa hyvinvoivan lapsen, ei se ainakaan jatkuvalla karjumisella onnistu- lapselle ei ole siitä mitään iloa, eikä varmasti opi kunnioittamaan ja arvostamaan vanhempiaan vaan päinvastoin.

Joku kirjoitti, että mieluummin hän katselee lapsia, joille on huudettu kuin "ikätasoisesti" käyttäytyviä, toisia kiusaavia lapsukaisia, joilla ei ole rajoja. Oman kokemukseni mukaan huonoiten ovat käyttäytyneet ne lapset, joille äiti kilahtaa milloin mistäkin. Ei se tavallinen puheääni ja ystävälliset sanat poissulje rajoja ;) Joskus voi toki korottaa ääntä ja aikuinenkin saa näyttää tunteitaan, mutta mikä vaan lapsen pahoinpitely ei mene äidin itseilmaisun piikkiin.

Tekstisi ei vakuutua mua, etteikö Pekan äidissä ole mitään vikaan. En myöskään usko, että hän huusi Pekalle vain yhden ainoan kerran. Kuvauksesi perusteella Pekan äiti kuulostaa henkilöltä, jolla todellisuudentaju on hämärtynyt. Jos hän opettaa Pekalle ajattelumallin, että vika on aina kaikissa muissa kuin hänessä, Pekka tuskin koskaan tulee saamaan hyviä kavereita.

Ja sitten ihmetellään, mikä sillä Pekalla on, kun se joko lukkiutuu itseensä tai alkaa riehua häirikkömäisesti - vika ei suinkaan ole äiti, joka sen yhden kerran hermostui ja muuallakin osaa äneen komentaa, rajata, kieltää (mutta ei kiroillut) vaan sen paskantärkeän yhteisön paskantärkeän naisen, joka sanoi lapselleen, että Pekan kanssa et sitten leiki ja kas niin ne muutkin lapset kerhossa jättivät pekan pois ryhmästään, Pekka jäi ulkopuolelle. Vika oli siinä, että Pekka oli aivan yksin. Kiitos av-mammat.

Jos äiti rääkyy lapselle lapsen aiheuttaman vitutuksen takia, mikä siinä on sekopäistä? Ehkä joku taapero ei vielä tajua aiheuttaneensa äitinsä raivokohtausta, mutta kyllä jo 5-vuotias kyllä tajuaa.

siis sinun mielestä on Ok käyttäytyä noin 5-vuotiaalle.

Uskomatommia äitejä täällä.

No muista sitten, että kun samainen lapsi teininä on agressiivinen huutaja ja haistattelee vittua NIIN SE ON SALETISTI SINULTA OPITTU. Sinä annat mallin lapsellesi omalla käyttäytymiselläsi..puhumattakaan turvallisuuden tunteesta tai sen puuttumisesta..mutta semmosesta sinä tuskin omalta navaltasi et pysty edes tajuamaan.

Kaikkea sitä joutuu lukemaan...äitejä oikein huh huh

Minun teinini osaavat muuten kirjoittaa suomen kieltä merkittävästi paremmin kuin sinä, eivätkä muuten ole edes aggressiivisia huutajia, kuten en ole minäkään yleensä. Toisaalta en ole koskaan tuominnut lapsia jos he ovat huutaneet syystä.

Ja minullekin saa huutaa jos olen tehnyt jotain typerästi. Olen aikuinen ja kestän sen kyllä.

ap:n lapsi on? ei varmaan ollut vielä uhmaikää?

tai ap:lla on sädekehä päänsä päällä.

-ap-

Ja kyllä on uhmaiät koettu. Kotona odotti pienempi lapsi, jolla uhmaikä vielä edessä ;)

meillä huudettiin aika usein, joten ei siinä ollut mitään pelottavaa. Joskus se saattoi johtaa jopa kevyeen tönimiseen, muttei koskaan varsinaiseen väkivaltaan. Tönimisessäkin äidillä oli leikkisä asenne, vaikka toki oli kiukkuinen.



Muistan erään kerran kun teininä häiriköin äidin puhelua, ja hän huitaisi minua puhelimella päähän. Viesti meni perille, ja pyysin puhelun jälkeen anteeksi ja asia oli unohdettu saman tien. Kai tämä oli jotain kamalaa perheväkivaltaa, vaikkei se siltä tuntunutkaan, eikä traumoja jäänyt. Olen aina ollut hyvissä väleissä vanhempiini eikä mitään mt-ongelmia ole vielä 40. ikävuoteen mennessä esiintynyt.



Aika heppoisin perustein ihmiset tuomitsevat huutavan äidin.

aikanaan toimineet näin, on aika vaikeaa itse toimia yhtäkkiä toisin. Varsinkin, jos on ihan tavallinen ihminen, joka luulee että tuollainen käytös on normaalia, koska ei tiedä muustakaan.

ihmisillä on vain musta ja valkoinen. HUONO lastenhoito on aina HUONOA lastenhoitoa, ihan sama onko ylipaapomista tai koko ajan karjumista.

Sekin on ihan eri asia jos pinna palaa joskus ja hermostuu ja huutaa kuin se että on itse uupunut/sekaisin/surkea kasvattaja ja PURKAA VIHAANSA LAPSIIN. Kysymys on siitä otatko vastuun tunteistasi vai puratko pahaa oloa lapseen, ne ovat kaksi täysin eri asiaa. Toisessa lapsi oppii että vihaa voi ilmaista ja hermo mennä, eikä huuto ole pahasta. Toisessa lapsi oppii että hän on arvoton ja turvaton ja aikuinen on mielivaltainen idiotti joka voi milloin tahansa seota ja huutaa (= maailma on paha ja turvaton ja pelottava) Miettikääs ny pätijät mikä ero näillä asioilla on ja kumpaa se teidän huutonne on. Samalla voi opetella katsomaan elämää lapsen silmin, sekin auttaa. Kenenkään lapsen ei kuulu sekuntiakaan joutua kuuntelemaan aikuisen sekopäistä raivoamista.

Itse syyllistyn siihen ajoittain. En tosin koskaan karju naama punaisena tai sano loukkaavia asioita, mutta huudan siis kyllä kun pinna lopulta palaa. Saatan silloin olla myös hetken välinpitämätön lapsen itkua kohtaan. Ei aina jaksa ja ihmettelen niitä, jotka jatkuvasti jaksavat hallita tunteensa täydellisesti. En halua antaa sellaista roolimallia lapsille, että aikuinen ei koskaan suutu tai korota ääntään. Meillä saa näyttää tunteensa, mutta loukkauksia ei silloinkaan viljellä.



Ap:n kuvailemasta tapauksesta on mahdotonta sanoa millainen on äidin normaali käytös. Voihan olla, että hänellä oli yksi niistä todella kamalista päivistä ja hetkistä, joita katuu myöhemmin. Itsellänikin niitä on ollut muutama. Silti koen, että lapseni ovat onnellisia ja tasapainoisia, heidän tunteensa huomioidaan, heitä kohdellaan empaattisesti ja rakastaen.

meillä huudettiin aika usein, joten ei siinä ollut mitään pelottavaa. Joskus se saattoi johtaa jopa kevyeen tönimiseen, muttei koskaan varsinaiseen väkivaltaan. Tönimisessäkin äidillä oli leikkisä asenne, vaikka toki oli kiukkuinen.

Muistan erään kerran kun teininä häiriköin äidin puhelua, ja hän huitaisi minua puhelimella päähän. Viesti meni perille, ja pyysin puhelun jälkeen anteeksi ja asia oli unohdettu saman tien. Kai tämä oli jotain kamalaa perheväkivaltaa, vaikkei se siltä tuntunutkaan, eikä traumoja jäänyt. Olen aina ollut hyvissä väleissä vanhempiini eikä mitään mt-ongelmia ole vielä 40. ikävuoteen mennessä esiintynyt.

Aika heppoisin perustein ihmiset tuomitsevat huutavan äidin.

etten tekisi edes kahta lasta muuta kuin vähintään 6 vuoden ikäerolla.



mulla on yksi, ja sille kyllä huudan joskus aika kovaakin ...

ja karjuin miehelleni auton ovella, että HAISTA VITTU! Ja paiskasin oven kiinni raivopäänä. Ja joo, lapset istuivat auton takapenkillä huuli pyöreänä...



Kilahtaa vaan välillä ton ukon kanssa, ja sitten ei suodattimet pelaa. Mulla on sellanen "mutku" mies, kaikki asiat tavallaan sovitaan toimintatavoiltaan, ja sit toimitaan kuitenkin ihan eri tavalla, ja aina sanotaan "mutku". Pinna menee välillä ihan totaalisesti, kun tuntuu, että pitäis äijä sitoo puuhun tai penkkiin kiinni, ettei siitä ois haittaa... aina kun ei ehdi vahtia.



Ja joo, huudan joskus lapsillekin... mutta en sentään haistattele, vaan komennan :) No, on lapsillakin kyllä temperamenttia. Eihän se huutaminen hyvästä ole, mutta toisaalta kyllä ollaan paljon sylikkäin ja kaulakkain, pussataan ja paijataan ja sanotaan "oot rakas". Ja puhutaan ne ikävätkin asiat viimeistään tulistumisen jälkeen.