Lue keskustelun säännöt.
Neljän lapsen äiti karjui ulkona pienille lapsilleen..
29.01.2013 |
Kaksi lapsista oli rattaissa ja kaksi käveli. Kaikki todella pieniä, alle 4v. Kuulin valehtelematta 100m päähän sana sanalta todella selvästi, kun tämä äiti karjui lapsilleen.
Yksi pienistä kun ei osannut oikein kävellä lumenpaljouden keskellä äidin haluamalla tavalla, vaan kaatuili ja käveli sitten rattaiden eteen, niin mitä tekee äiti? Alkaa raivoamaan ja uhkailemaan, että lapsi ei pääse kerhoon!
Kyllä se on varmasti raskasta liikkua tuollaisen lapsikatraan kanssa ja työntää samalla rattaita sohjossa. Mutta purkaa nyt se kiukku lapsiin??!!
Kun tämä äiti lapsineen käveli meidän ohitse, kuulin, kun vaunuissa itki pienin vauva :( Oli tilanne mikä hyvänsä, niin pitääkö sitä karjua lapsille vihaisena ja pää punaisena tuollei? Ja puhua todella töykeästi ja halventavasti?
Sääliksi kävi lapsia. Oma lapsenikin tokaisi minulle, että "tuo äiti oli kyllä todella vihainen." Ja kun vastaan käveli toinen äiti lapsineen, niin lapseni sanoi "tuo äiti on paljon kiltimpi, kun ei huuda."
Kommentit (73)
Minulla on kaksi lasta ja odotan kolmatta. Joskus valvottuani yön tai muuten ollessani todella väsynyt, kun lapset koettelevat täysillä tulee kyllä huudettua lapsille. Joskus vain pinna palaa.
Olen myös muutamaan otteeseen äitiyden varrella alkanut itkemään ulkona ollessa. Viimeksi niin kävi muutama kuukausi sitten, kun liitoskivuissani ja supistellen koitin saada lapsia kotiin päiväkodista. oli ollut raskas päivä töissä ja kaikki muut elämän huolet harteilla. Sitten lapset saivat aikaa riidan siitä kuka istuu stigan kyydissä ratista kiinni pitäen ja kuka takana. riitaa ei saatu ratkaistua sitten millään, ja lopulta minun oli pakko kantaa kaksivuotias harteilla, vetää kolmevuotias stigalla ja lisänä tuo raskausmaha. Itkin matkan kotiin, kiukkua ja väsymystä.
Eikä meillä ole mitään hätää, joskus vain ihan normaalit elämän koettelemukset tuntuvat pienen hetken liiallisilta. Sitten pääsee kotiin perille, saa lapset katsomaan pikkukakkosta, ruokaa mahaan ja pitkälleen sohvaan, ja taas kaikki rullaa normaalisti.
Miksi ihmeessä pukata vielä lisää lapsia ja noin pienellä ikäerolla?? Voin luvata että väsymys ei takuulla helpota.
Ja toinen asia: Miksi annat lapsille periksi? Et sinä saa kruunua uhrautuvaisuudestasi. Jos lapset eivät osaa istua stigan kyydissä sovussa niin KUMPIKIN KÄVELEE. Kyllä niillä välähtää päässä jossain vaiheessa, että riitely ei ehkä kannatakaan.
vaihtoehto että lapset huutaa ja makaa maassa puoli tuntia kun KUMPIKAAN ei suostu kävelemään. Siinä olis pikku kakkonen jääny näkemättä ja ruoka menny myöhään.
nimim äiti joka hyvin usein ulkona karjuu 3v:lle kun 100m matkan kävelemiseen menee se puoli tuntia. Ja lapsi kyllä sisällä jaksaa juosta miten paljon vaan mut ulkona alkaa heti se itku ja parku ja marmutus "mä en jaksa kävellä"...
Tai ei sekään oo reilua et vauva joutuu sit olemaan nälissään tm sen takia että jään rauhallisesti odottamaan sitä että 3v haluaisi kävellä. Meidän pojalla siihen voi mennä tunti-puolitoista...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaupungin vuokrataloissa näkee paljon pahempaakin melkein joka päivä.
Veikkaan tai oikeastaan voisin melkeen jopa lyödä vetoa, että vanhempaa joka ei koskaan huuda lapselleen...hmm häntä taida ei olla olemassakaan.
Vaikka rakastan lastani enemmän kuin kuvittelin ikinä edes osaavani rakastaa, en silti väitä nauttivani joka hetkestä vaan välillä lapseen menee hermot niin, että huudan sille kurkku suorana.
Elämä ei ole oppikirjasta opittua suoristusta vaan välillä pitää mennä överiksi itsellä, sekä lapsillakin. Ei koko ajan voi kivaa, eikä sitä leikkimällä opita vaan elämään kuuluu ne harmaatkin sävyt.
kellä vaan voi välillä palaa pinna, mutta onhan näitä tapauksia, että pykätään lapsi toisensa perään, kun "ne on niin ihania", mutta toiminnasta aika harvoin saa vaikutelman, että niin ihania olisivat... Aikuinen käyttäytyy kuin lapset olisivat jokin välttämätön paha, kaiken pahan alku ja juuri. On kiva esittää marttyyria, kun lapset huutaa ja riekkuu, välillä vähän karjaistaan väliin jotain ja taas käännetään selkä lapsille, eikä oikeasti valvota. Ja jos jollain on jotensakin ok käyttäytyvä lapsi, lätistään vain, että hyvähän sun on, kun on vähemmän lapsia tai on temperamentiltaan niin helppo :(
Meilläkin 4 lasta ja olen karjunut jo kauan ennen lapsia.
Minä taas en ymmärrä miksi huutaminen olisi pahasta. Kai koska minusta piipitys lapsille ei taas ole se oleellinen kasvatusmuoto.
Karjaista saa ja joskus pitää.
Mutta miten ja miksi tarttee pitää mielessä. Ja sen jälkeen täytyy pystyä taas puhumaan asiallisesti.
Tottakai saa olla todella vihainen vaikka onkin lapsen saanut. Lapsen kaatuminen tosin ei ole syy huutaa.
Itselläni lapset kulkee talvella tuplissa ja pulkassa. Ja aikaa täytyy varata kunnolla siirtymisiin, vaikka olisi vain yhden lapsen äiti tai lapseton niin ei autollakaan saa ajaa ylinopeutta vaikka olisi myöhässä. Sitten vaan sitten myöhästyy. Voi kamala!
Ei se tee kenestäkään yhtään parempaa ihmistä jos sisimmissään kiehuu ja pitää mölyt mahassaan: sisällä kotona se käytös voi olla ihan jotain muuta kuin mitä feikkaa maailmalle.
Paljon terveellisempää on vaikka huutaa ja itkeä turhautumistaan ja sitten pääsee sen yli kuin pitää möykky sisällään ja pistää tuulemaan vasta kun muut ei näe.
Minusta sinun homma on lakata sääliminen. Jos aidosti säälittää ne lapset niin tottakai siihen tilanteeseen kuuluu puuttua, silloin tarvitaan apua. Ette te voi miettiä ettei lastensuojelulla voi olla mitään tarjottavaa: tottakai on!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on 4 helppoa lasta. En minä selkääni heille käännä ja jätä valvomatta. Kasva vähän.
27
..ettei lapsille saa nykyään enää korottaa ääntänsä tai hermostua?
Mielestäni lasten tulee oppia, että aikuisetkin voivat väsyä ja hermostua ja olla vihaisia.
Kuitenkin täytyy miettiä, miksi hermostuu ja huutaa, ja osata pyytää lapselta anteeksi turhaa hermoilua!
Hyviä äitejä täällä linjoilla, ainakin arvostelemaan toisia. Ei kannata yrittää olla täydellinen vaan riittävän hyvä, rakastava ja inhimillinen äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Välillä huudamme kaikki yhteen ääneen.
Mutta silti on jotenkin surullista,miten sitä pidetään normaalina. Joo, välillä ottaa päähän, mutta kiroileminen lapsen kuullen on vain jotain sellaista, mitä ei saisi tapahtua. Huutaminenkin niin harvinaista, että itsekin pelästyy.
Olen jo pitkään yrittänyt pitää omat mölyt mahassa. Olen nopea hermostumaan ja leppymään ja inhoan tuota piirrettä itsessäni. Tiedostan vikani kuitenkin ja yritän suuttuessani vain hiukan korottaa ääntä. Surettaa, jos annetaan kuva, että kun harmittaa, niin voi karjua ja kiroilla surutta, kunhan ei karju ja kiroile sille lapselle. Sekä karjuminen että kiroilu ovat aika yksiselitteisesti huonoa käytöstä, ja minä olen jo opetellut sanomaan lapsille, että äiti käyttäytyi äsken huonosti ja pyydän aina anteeksi. Vain tällä tavalla ne lapset oppivat, miten oikeasti kuuluu käyttäytyä, vaikka vanhempi ei aina oikein käyttäytyisikään.
Ei huudeta. Se kuluttaa niin kamalasti energiaa. MOnesti se äänen korottaminenkin riittää. Huutamisessa on aina mukana sitä omaa pahaaoloa ja kiukkua, joka ei mitenkään johdu lapsen teoista.
..ettei lapsille saa nykyään enää korottaa ääntänsä tai hermostua?
Mielestäni lasten tulee oppia, että aikuisetkin voivat väsyä ja hermostua ja olla vihaisia.
Kuitenkin täytyy miettiä, miksi hermostuu ja huutaa, ja osata pyytää lapselta anteeksi turhaa hermoilua!
Hyviä äitejä täällä linjoilla, ainakin arvostelemaan toisia. Ei kannata yrittää olla täydellinen vaan riittävän hyvä, rakastava ja inhimillinen äiti.
mutta se onkin ihan eri asia kun rääkyä omaa väsymystään avuttoman pienen niskaan. Vanhemmuutta ei saa hukata vaikka olis väsynyt. Mitä enemmän olen itse kasvanut vanhempana, sen vähemmän on tarvinnut huutaa. Jos huudan, pyydän heti anteeksi ja kerron että johtui omasta väsymyksestä. Jos haluaa kasvattaa hyvinvoivan lapsen, ei se ainakaan jatkuvalla karjumisella onnistu- lapselle ei ole siitä mitään iloa, eikä varmasti opi kunnioittamaan ja arvostamaan vanhempiaan vaan päinvastoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Veikkaan tai oikeastaan voisin melkeen jopa lyödä vetoa, että vanhempaa joka ei koskaan huuda lapselleen...hmm häntä taida ei olla olemassakaan.
Vaikka rakastan lastani enemmän kuin kuvittelin ikinä edes osaavani rakastaa, en silti väitä nauttivani joka hetkestä vaan välillä lapseen menee hermot niin, että huudan sille kurkku suorana.
Elämä ei ole oppikirjasta opittua suoristusta vaan välillä pitää mennä överiksi itsellä, sekä lapsillakin. Ei koko ajan voi kivaa, eikä sitä leikkimällä opita vaan elämään kuuluu ne harmaatkin sävyt.
raivoaminen siitä ettei osaa kävellä niin kuin mami haluaa on aivan muuta. Tuollaiset ruokottomuudet vaikuttavat hyvin vahvasti itsetunnon kehittymiseen.
toivottavasti pitävät eden pienen paussin ennen seuraavia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko sinä nyt sitten parempi ihminen, kun lapsellasi on harhakuvitelma ikuisesta sunnuntaista.
En yhtään enää ihmettele, miksi lapset ja nuoret ovat loppuun palaneita ennen kun ovat edes aikuisuuden kynnyksellä, kun suuttumuskin on jotakin jota pitää peitellä, kun aina pitää olla kivaa.
ne lapset, joille huudetaan ovat kyllä oman kokemukseni mukaan paljon nöyrempiä ja fiksumpia kuin ne, jotka saavat ns. käyttäytyä ikätasoisesti, ts. riehua ja sabotoida niin paljon kuin haluavat.
Otos perustuu oman pihapiirin lapsiin ja omien lasten kavereihin. Pahimpia on ne, joiden vanhemmista kumpikaan ei ikinä huuda tai rankaise muutenkaan. Perheen lapsista toinen on kehittänyt 'asperger-piirteitä' ja toinen tekee juuri mitä haluaa ja halveksii kaikkia ihmisiä. Ja kyseessä alakouluikäiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
meidän nuorimmaiseen, kun sillä oli tapana yhtäkkiä lähteä juoksemaan esim. tielle, ihan tahallaan. se oli sen mielestä hauskaa.
tän kun olis paras palsta mamma nähnyt!meikäläinen kun otti kunnolla käsivarresta kiinni ja karjui, kun lapsi oli just ja just selvinnyt hengissä.
Veikkaan tai oikeastaan voisin melkeen jopa lyödä vetoa, että vanhempaa joka ei koskaan huuda lapselleen...hmm häntä taida ei olla olemassakaan. Vaikka rakastan lastani enemmän kuin kuvittelin ikinä edes osaavani rakastaa, en silti väitä nauttivani joka hetkestä vaan välillä lapseen menee hermot niin, että huudan sille kurkku suorana. Elämä ei ole oppikirjasta opittua suoristusta vaan välillä pitää mennä överiksi itsellä, sekä lapsillakin. Ei koko ajan voi kivaa, eikä sitä leikkimällä opita vaan elämään kuuluu ne harmaatkin sävyt.
raivoaminen siitä ettei osaa kävellä niin kuin mami haluaa on aivan muuta. Tuollaiset ruokottomuudet vaikuttavat hyvin vahvasti itsetunnon kehittymiseen.
Lapsi sietää tulla opetetuksi ja kun aikuinen osaa sanoa, että suuttumus on ollut ylimitoitettua lapsesta kasvaa kyllä terve aikuinen, mutta kokonaan toinen juttu on säännöllisesti jatkuva raivoaminen.
Tämäkin on tapaus on kerrottu pelkästään toisen osapuolen lasien läpi, joten tiedetään vain se toinen puoli ja nyt sitten pitäisi surkutellaan sitä.
ihmisillä on vain musta ja valkoinen. HUONO lastenhoito on aina HUONOA lastenhoitoa, ihan sama onko ylipaapomista tai koko ajan karjumista.
Sekin on ihan eri asia jos pinna palaa joskus ja hermostuu ja huutaa kuin se että on itse uupunut/sekaisin/surkea kasvattaja ja PURKAA VIHAANSA LAPSIIN. Kysymys on siitä otatko vastuun tunteistasi vai puratko pahaa oloa lapseen, ne ovat kaksi täysin eri asiaa. Toisessa lapsi oppii että vihaa voi ilmaista ja hermo mennä, eikä huuto ole pahasta. Toisessa lapsi oppii että hän on arvoton ja turvaton ja aikuinen on mielivaltainen idiotti joka voi milloin tahansa seota ja huutaa (= maailma on paha ja turvaton ja pelottava) Miettikääs ny pätijät mikä ero näillä asioilla on ja kumpaa se teidän huutonne on. Samalla voi opetella katsomaan elämää lapsen silmin, sekin auttaa. Kenenkään lapsen ei kuulu sekuntiakaan joutua kuuntelemaan aikuisen sekopäistä raivoamista.
"en minä, mutta ne muut..."
kaikilla menee joskus hermot johokin asiaan, kun on väsynyt, stressissä, ehkä nälkäinen ja mahdollisesti menkatkin päällä - ei siinä muuta tarvita.
tuskin henkilö huusi sitä, että lapsi käveli huonosti, vaan yleistä vitutustaan. kaikki huutavat joskus ja katuvat sitten jälkeenpäin. ehkä sillä oli vain huono päivä. tietenkään ei ole kiva että huusi lapsille, mutta aina ei pysty hillitsemään hermojaan ja välillä muut ihmiset joutuvat kestämään tunteenpurkauksia, ansaitsivat sen tai eivät. se on sitä perhe-elämää.
itsekin muuten karjuin miehelleni eilen peräti kahteen otteeseen saman päivän aikana aivan pikkuasiasta. joskus niin vain tapahtuu, kun joutuu jankkaamaan samasta asiasta tuhanteen kertaan. mikä siinä on niin ihmeellistä? kovin onnellisia kuitenkin ollaan, sovitaan ja pyydetään aina anteeksi heti kun on rauhoituttu.
mielestäni tämä ei ole mikään aihe, josta kannattaa mammapalstalla kauheasti tekopyhään sävyyn räksyttää...
Sekopäiset rääkyymiset joissa tuskin huutajakaan tajuaa mitä suusta tulee ulos.
Jos äiti huutaa kun läpsi juoksee tielle niin ei silloin huuda läpsenkasvatusta vaan se on primitiivinen toiminta, lapsi oli aidosti vaarassa.
Ei leikki-ikäinen tajua kuolemaa. Ei ymmärrä sen lopullisuutta.
Jos joku sukeltaa, niin ei pieni lapsi ymmärrä mitä se hukkuminen on.
Kuolemasta moni puhuu kuin vitsinä; mä kuolen kohta kun hikoiluttaa tai tapan ton naapurin kissan kun kuseksii.
Huutaminen on joissain olosuhteissa ihan ok ja lapsi näkee joskus kun vanhemmat huutaa vaikka toisilleen tai huutaa vaikka lappuliisalle. Onko kaikki huutaminen väärin ja kamalaa? Miten lapsen voi edes kasvattaa niin pullossa ettei näe kun lapset puistossa huutaa kun joku potkasee pallon jonnekin josta sitä ei saa?
Kyllä huutamista on hyvä osata kuunnella oikein ja se tilanne pitää käsitellä puhumalla. Pomo voi huutaa alaisilleen pari voimasanaa ja taas neutraalisti selittää missä meni vikaan.
Älkää nyt liiotelko.
kun ne tappelee keskenään. Kaksi poikaa mulla on. Tosi eipä se karjuminen auta mitään. En kestä poikien rajua riitaa.
En minä ole normaalisti niin väsynyt, mutta joskus tulee tilanteita jolloin olen. Normaalisti jaksan oikein mainiosti, eikä ole tarvetta korottaa ääntä saati itkeä. Ennenkin lapsia olen elämässäni joskus ollut niin väsynyt, että olen itkenyt.
"Pukkaan" lapsia tällä tahdilla, koska olemme niin miehen kanssa halunneet. Tuo kyseinen tilanne nyt on vähän mutkikas selittää, mutta kun kerran toivot niin selitän: Esikoinen yleensä aina antaa pienemmän istua ratista kiinni pitäen. Tuolla kyseisellä kerralla hän tahtoi kerrankin istua edessä. Minusta se oli ainoastaan kohtuullista. Pienempi taas oli tosi väsynyt päiväkotipäivän jälkeen, eikä pystynyt enää mihinkään järkeilyyn. Ehkä puolet noin 1,5km matkasta pakotin lapsen kävelemään, niin että hän huusi ja tarrautui jalkaani koko ajan. Väsynyt ja nälkäinen kaksivuotias ei ole omiaan kävelemään noin pitkää matkaa tai keskustelemaan sen järkevyydestä.
Niinpä, koska itsekin olin niin väsynyt ja kaipasin kotiin, päätin vain kantaa sen pienemmän muksun kotiin. Shoot me. Harmittihan se, mutta päästiin kotiin, saatiin lepoa ja arki rullasi taas.
Minusta ei ole mitenkään kamala asia joskus olla hetken tosi väsynyt.