Lue keskustelun säännöt.
suhde äitiin ja mummiin, mua suututtaa
29.01.2013 |
Moi.
Oon ihmetelly jo vuosikaudet suhdettani äitiini ja lapsien synnyttyä suhdetta mummiin. Taustaa että kärsin kroonisesta masennuksesta ja ahdistuneisuushäiriöstä + paniikista. Mietin miten paljon sairauksillani on tekemistä lapsuuteni/lapsuuden kanssa? Lapsuudesta en muista vanhempiani lähes ollenkaan. Meitä ei kai hakattu. Meillä ei kai suukoteltu tai kehuttu. Eli aika neurtaalisti elettiin. Muistan yhden kerran ku äiti silitti mua, 16 vuotiaana, kun olin ihan kamalan ahdistunut. Siis jo sillon halusin kuolla. Äitille en kertonu mutta ehkä se tajus sen. Siitäkin silityksestä tunsin häpeää kun olin niin heikko että piti siliteltäväks alentua. Miks niin. Miten te muut, muistatteko halailua tms rakkautta ja lämpöä lapsuudesta? onko mielestänne normaalia ettei sellaista ole?
Millaiset väit teillä on äitiinne ja lapsienne isoäitiin? Onk teil hyvä lapsuus/elämä keskenänne ja omillanne? Mä en uskalla jättää lapsia hoitoon mummulaan. Mummi vihjailee että olen ylisuojeleva ja hysteerinen mutta mä näen vain mummilassa veitset keittiön pöydällä (johon mummi sanoo että lapsen pitää oppia käsittelemään teräviä ihan pienestä) ja nään hellalla kiehuvan veden tartuntaetäisyydellä (mummi lupaa että kyllä hän katsoo lasten perään)... ja sitten mummi menee iha toiseen huoneeseen vailla huolen häivää. Miten se sieltä vahtii!? Lapset on 1,5 ja 3 v ja toinen vetää viel kaiken alas mihin yltää. Oon alkanu ajatella että ehkä mummi on alisuojeleva ennemminkin kuin mä ylisuojeleva hysteerikko. Tunnen välistä tosi katkeria mummia kohtaan. Suorastaan vihaa vaikkei sais. Siks koska se ei tunnu suojelevan mun lapsia. Munkin tekemisiä se arvostelee paljon, silleen vaivihkaa, ihan ku mikään mitä mä teen ei ois tarpeeks hyvää. En haluis ees tavata paljoo kun aina sellasta arvostelua, lapsenkasvatuksesta jne.
Mun lapset on mulle vaan niin tärkeitä. Eik ne ole mummille. Olinko mä myöskään. Sellanen ajatus mielessä pyörii.
Onk teillä tällasesta kokemuksia ja ajatuksia?
Kommentit (1)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun esikoinen on jo aikuinen, tyttö 21 v. Hänellä on läheinen suhde mummoonsa ja on minullakin ihan mukava puhella äidin kanssa.
Isä ei juuri muistoihin kuulu. Ei silloin ruukattu maalaistalossa - ei ainakaan meillä, muualla kylläkin mutta niiden isät olikin nuorempia kuin meidän isä - tuhlata isien aikaa lapsille. tytöille nyt varsinkaan.
Mut ei äitikään meitä isompia paljoa ehtinuyt paapoa, kun nuoremmat syntyi. Mä muistan, että olin kuus vee ja itkin aamulla nenä kylmää ikkunaruutua vasten ja odotin että äiti tulee navetalta ja ottaa sen itkevän vauvan hoitoonsa. Kyllä se aina tuli ja otti, sit kun sai navettatyöt tehtyä ja mä sain sitte leikkiä kylmissä huoneissa.
Oli niin paljon kaikkea hommaa. Lapset sai selviytyä ja auttaa. No ei juuri muussa, mutta ne pikkusarukset me valvottiin vuoroilooin silläaikaa ku äiti oli navetassa. siis sit ku oltiin aamulla koulussa. Olihan se nykymitalla aika paljon vaadittu, vahtia alaluokkalaisena pari tuntia päivässä pikkusisaruksia, joilla ikää mun kkouluun mennessä vuosi ja toisella kaksi.
Kotiin ku tultiin koulusta, niin äiti nukutti niitä päiväunille. Piti ola hiljaa. Ku ne heräs, niin juotiin teet ja sit äiti lähti navettaan. ja ku se sieltä tuli niin nukkumaan, tosin ensin jotain nopeasti syötiin... ei siinä paljoa hellyyttä tai edes kasvatusta saatu. Kasvettiin kuitenkin.
Mut joo, ei meilläkään äiti sit oo näitä mun nuorempia juuri hoitanut. Eihän se oikeen jaksanut hoitaa meitäkään, ei se osaa. Nää on mun lapset ja mä hoidan kyl oikeen mielelläni ne ite.
Se että perhe oli mitä oli lapsuudessa ei ole mun vika. ei se oikeen oo äidinkään, parhaansa se teki. Ja isä, no - ei kai se osannut paremmin sekään. En saa muutetua mennyttä. Mutta omiin lapsiini panostan! Se, mitä minun lapsuuteni oli, ei olut oikein.