Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Perheeni ei hyväksy eikä kunnioita miestäni
28.01.2013 |
Olemme aika nuoria, 25 molemmat. Minun suvullani on pitkät akateemisuuden perinteet, tutkijoita, maistereita, tohtoreita jne. riittää. Joukossa omat vanhempani ja sisarukseni, parin vuoden sisällä myös minä. Vanhempani eivät arvosta mitään niin korkealle kuin koulutusta, lukeneisuutta, kielitaitoa jne. Myös sisarusteni kumppanit sopivat tähän muottiin.
Nyt sitten minä menin ja löysin poikaystäväksi duunarin, jolla on vain amistutkinto alalta joka ei ole kovin hohdokas, hyväpalkkainen tai älyllisesti haastava. Mutta juuri tällä alalla mieheni viihtyy.
Meidän kahden välillä tästä on seurannut jonkin verran yhteentörmäyksiä, sillä olemme niin eri maailmoista. Olemme olleet yhdessä yli kolme vuotta, ja ensimmäisen vuosipäivän paikkeilla meillä oli vaikea jakso, sillä aloin ajatella etten ehkä haluakaan jakaa elämääni ei-akateemisen miehen kanssa. Faktahan on se, että ajatusmaailmamme ovat hyvin erilaiset. Mieheni on suoraviivainen käytännön mies, minä filosofisemmin ajatteleva humanistityyppi (joskaan en opiskele humanistisessa tiedekunnassa). Minä arvostan kirjojen lukemista ja opiskelua, hän talon remontointia ja rikkinäisten kodinkoneiden korjaamista. Pääsin kuitenkin tästä yli, sillä en loppujen lopuksi voinut ajatella olevani ilman miestäni.
Perheeni ja sukuni ei häntä silti hyväksy. He toki myöntävät mieheni olevan kunnollinen, ahkera ja mukava, mutta pitävät häntä myös henkisesti laiskana. Heidän päähänsä ei mahdu ajatus, että joku ei halua opiskella. Ymmärrän tämän hankaluuden, sillä itsenikin oli vaikea tottua ajatukseen. En voi kiistää etteikö mieheltäni puuttuisi perheenjäseniini verrattuna tiettyä sivistyneisyyttä ja kirjaviisautta. Miten ei puuttuisi, kun hän ei ole viettänyt vuosia yliopistossa. Hänen tietonsa ovat enemmän maanläheisiä, mutta vanhempani huomaavat vain sen, ettei mieheni osaa kommentoida esim. jonkin maan poliittiseen tilanteeseen tai johonkin ihmisoikeusasiaan kovin syvällisesti.
Perheenjäseneni eivät tietenkään miehelleni ole sanoneet koskaan mitään ilkeää, mutta minua on varoitettu mm. huonoista geeneistä jos hankimme lapsia, sekä tulevaisuuden palkkaeroistamme. Sisarukseni heittävät välillä vitsiä mieheni ammatista (johon liittyy paljon stereotypioita), mutta huumori on asiasta kaukana sillä tiedän heidän olevan oikeasti tosissaan. Kukaan ei kunnioita miestäni ihmisenä.
Saan varmaan sen tyylisiä vastauksia että olen tyhmä, kun aikuisena välitän näin paljon perheeni mielipiteistä. Olemme kuitenkin läheinen perhe, ja vanhempieni ja sisarusteni ajatukset ovat minulle erittäin tärkeitä. Haluaisin kuulla, jos jollain on samantapaisia kokemuksia ja miten asia ratkesi?
Kommentit (56)
Ja minä erosin lopulta ammattikoulun käyneestä ex-miehestäni, joka myös oli aivan eri yhteiskuntaluokasta. Suomessa on niin paljon eroja, koska ihmiset ei myönnä yhteiskuntaluokkien olemassaoloa. Ja pidemmän päälle elämä käy sietämättömäksi: toisella tunne ettei koskaan riitä -> muuttuu pikkuhiljaa ilkeäksi kyttääjäksi.
ketään kenellä tällainen suhde ei olisi mennyt penkin alle? Tästä vanhempanikin varoittelevat, ja masentaa entisestään lukea tällaisia kokemuksia.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan kamalaa tekstiä :) Imetän tässä vauvaa samalla.
Miten mies käyttäytyy silloin kun saatte lapsia - tukeeko sinun kasvatuslinjaa (lukemispainoitteista, käytöstapoja opettavaa) vai pyrkiikö kasvattaa lapsesta itsensäkaltaista? Voiko hän teoriassa joskus ilmoittaa lapsille, ettei se lukeminen niin tärkeää ole, kun ei hänenkään lapsuudessa ole mitään luettu.
Geenien laadusta ei tässä ole asiat kiinni, vaan prioriteettien asettelusta jälkeläisten kasvatuksessa. Miten perustat lapsille näkökulmasi tärkeyttä, kun isänsä on eri mieltä ja isän mielen mukaan eläminen saattaakin olla helpompaa ja vaivattomampaa. Minkäläisiä ajanviettotapoja lapset näkisivät tulevassa mummolassaan? Siis miehen äidin luona. On työläisperheitä jossa ollaan aktiivisia, ja on myös sellaisia, jossa tujoitellaan telkkaria tuntikausia. Kun mainitset että miehesi ei ole hirveän kiinnostunut mistään ammattiinsa kuulumattomasta, eikä minkäänlaisestä kehityksestä, onkohan taustalla tuollainen laiskanpuoleinen telkkarintujoittajaperhe?
Te voitte aikuisten ihmisten kokemuksella sulkea silmät välisillenne eroille, mutta tuntuuko lapsistanne raastavalta oman identiteettinsa hakeminen näiden kahden maailman välistä?
Minä jotenkin niin ymmärrän vanhempiasi. Olen itse akateeminen, ja mieskin koulutettu, vaikkakin sukunsa historian ainoa sellainen. Ja silti se työläisperhetausta on noussut aivan eri tavalla pintaan lasten saatua. Lopulta muutimme ulkomaille, erottatauksemme taustoista. Ja ollaan nyt kyllä ihan onnelisia, koulutettuja perheellisiä ihmisiä.
Pahoittelen mahdollisia virheitä, äidinkieleni ei ole suomi. Mutta siis kehotan miettimään kuvioita hyvin ennen kuin tekee lapsia! Pidän kovasti sinun kirjoitustyylistäsi. Tälläistä saisi olle av:lla enemmän.
Ymmärrän että vanhemmat ja sisarukset ovat sinulle tärkeitä, mutta liialla sivistyksellä heitä ei kirjoittamasi perusteella ole siunattu. Tilanteessasi korostaisin valinneeni puolison itselleni enkä perheelleni, ja että ammatti/koulutus on vain osa ihmistä.
Ja minä erosin lopulta ammattikoulun käyneestä ex-miehestäni, joka myös oli aivan eri yhteiskuntaluokasta. Suomessa on niin paljon eroja, koska ihmiset ei myönnä yhteiskuntaluokkien olemassaoloa. Ja pidemmän päälle elämä käy sietämättömäksi: toisella tunne ettei koskaan riitä -> muuttuu pikkuhiljaa ilkeäksi kyttääjäksi.
ketään kenellä tällainen suhde ei olisi mennyt penkin alle? Tästä vanhempanikin varoittelevat, ja masentaa entisestään lukea tällaisia kokemuksia.
ap
Me ollaan oltu yhdessä kohta 20v. Minulla on miehen seurassa ollut aina helppo ja hyvä olla. Kunnon keskustelua meillä ei saa aikaiseksi elämän perimmäisestä tarkoituksesta, filosofisista aiheista ylipäänsä tai politiikasta. Itse ymmärsin luokkaerojen olemassaolon vasta kun 1. lapsi syntyi. Kotien keskustelukulttuuri on totaalisen eri planeetalta.
Omat vanhempani ovat aina pitäneet tärkeimpänä sitä, että mies selvästi rakastaa minua ja minulla on hyvä olla. Erilaiset taustat näkyvät kyllä monessa asiassa. Mieheni on istunut useissa akateemisissa juhlissa, vaikka tiedän että hän vihaa joka sekuntia.
Tärkeintä on kai että voi itse olla aidosti ylpeä puolisostaan, minä olen ja olen oppinut häneltä paljon elämästä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mä kirjoitin jo tonne alkuun: olen akateemisesta suvusta, minulla on kolme sisarusta ja vain yksi heistä ei väittele tohtoriksi (kaikilla myös akateemiset puolisot). Puolisoni on käynyt peruskoulun ja suorittanut joitain ammatillisia opintoja.
Yhdessä ollaan oltu puolisoni kanssa kohta 15 vuotta. Koulutustausta ei ole ollut mikään juttu meille, ei suhteessa eikä suvussa.
Taidat olla ihan vanhempiesi vietävissä, kuin pässi narussa. Meillä oli vähän toisinpäin. Mun vanhempani on perusduunareita. Minä ja mieheni olemme amk:n suorittaneita. Mieheni on insinööri ammatiltaan. Mun vanhempani pitävät miestäni edelleen toimistorottana, haukkuivat atk-nörtiksi yms. Lopuksi vetäsin asiasta raivarit ja siihen loppui nälviminen
Toimistorotta on toimistorotta. Se ei siitä muuksi muutu. Itse olen menestynyt mutta en kuitenkaan kunnioita ihmisiä jotka ovat vaan tehneet paperinpyöritystä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja kunnioittaako? Jos ei, niin unohda se mies
Ja kunnioittaako? Jos ei, niin unohda se mies
ja varmaan kunnioittaakin. Tosin hekään eivät kouluttautumista ymmärrä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huonot geenit periytyisivät lapselle, paras!
Mutta niinhän ne tekee.
Kummatkin ollaan perusduunari suvuista. Alkoholisteja yms sekakäyttäjää suvut täynnä ja kaiken maailman katutappelijoita ja myös rasisteja.
Mieheni opiskeli itsellensä tutkinnon ja saa mukavaa palkkaa sen myötä.
Hän ei ole koskaan ollut ylimielinen yms. Päinvastoin on avoin ja auttaa. kaihtaa viinaa ja väkivaltaa > siinä se taitaakin olla.
Me kaksi nyt ollaan rauhaa rakastavia sieluja ja matkustellaan maailmalla ja tutkitaan toistemme napoja. ;)
Me ollaan oltu nyt 19 vuotta yhdessä, kaksi kouluikäistä lasta. Rakkaus ja perheonni on kohdallaan.
Äitini NYT jouluna mulle kuiskas vaivihkaa: "kai mun on alettava tottua miehees, kun ei se tuosta ole selkeesti mihinkään lähdössä."
Oi, hallelujaa! Alkoholisoitunut äitini kulutti kolme aviomiestä loppuun samalla aikaa ja nytkö mä muka tarvitsen hänen hyväksyntään?! Pah!
Nauttikaa toisistanne ja muut asiat lutviutuu tai sitten ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
,mutta vanhempani huomaavat vain sen, ettei mieheni osaa kommentoida esim. jonkin maan poliittiseen tilanteeseen tai johonkin ihmisoikeusasiaan kovin syvällisesti.
Tunnen monia ekonomeja, juristeja, hammaslääkäreitä tai diplominsinöörejä, joiden kanssa ei saa aikaiseksi keskustelua ihmisoikeuksista tai maailmanpolitiikasta.
,mutta vanhempani huomaavat vain sen, ettei mieheni osaa kommentoida esim. jonkin maan poliittiseen tilanteeseen tai johonkin ihmisoikeusasiaan kovin syvällisesti.
Tunnen monia ekonomeja, juristeja, hammaslääkäreitä tai diplominsinöörejä, joiden kanssa ei saa aikaiseksi keskustelua ihmisoikeuksista tai maailmanpolitiikasta.
koulutus ei toki ole tae syvällisistä keskustelutaidoista, mutta yliopistossa opitaan usein tietty ajattelutapa, analyyttisyys jne. mitä voi keskusteluissa hyödyntää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmaan uskallat kertoa, kuinka tuo loukkaa sinua?
mutta tulevaisuudessa harmittelet sitä, ette valinnut miestä lähempää oman sukusi tapoja ja koulutustaustaa, tässä on jo ihan eri yhteiskuntaluokka kyseessä.
Varmaan uskallat kertoa, kuinka tuo loukkaa sinua?
varovasti kysellyt mitä mieltä he oikeasti miehestäni ovat, ja vastauksena on ollut näitä geeniperimä-pohdintoja jne. Eli kovin hyvin keskustelut eivät ole menneet. Eivät he koskaan miestä suoranaisesti minulle hauku, ja muistavat kyllä kehua häntä niistä asioista, mistä hän kehut ansaitsee (mm. siitä että hän auttoi vanhempieni kodin remontissa). Mutta tilanne ei etene mihinkään, sillä vaikka kaikki pitävät miestäni ihan mukavana, niin mikään asia ei käännä heidän päätään sen suhteen, että mieheni ei ole mitään sillä hänellä ei ole kunnon koulutusta.
ap
ei täyty perheesi/sukusi kohdalla. En ikinä alkas kehumaan mun sukua/perhettä, millään akattemisuuksilla, se ei kuulu sivistykseen että pröystäillään oppiarvoilla. Toivottavasti on provo.
Taidat olla ihan vanhempiesi vietävissä, kuin pässi narussa. Meillä oli vähän toisinpäin. Mun vanhempani on perusduunareita. Minä ja mieheni olemme amk:n suorittaneita. Mieheni on insinööri ammatiltaan. Mun vanhempani pitävät miestäni edelleen toimistorottana, haukkuivat atk-nörtiksi yms. Lopuksi vetäsin asiasta raivarit ja siihen loppui nälviminen
Varmaan uskallat kertoa, kuinka tuo loukkaa sinua?
ja pyydät, että lopettavat sen, kokonaan.
Alue: Aihe vapaa
Missään nimessä ei pidä jättää miestäsi selviytymään yksin tavallaan siitä hiljaisesta paheksunnasta ja väheksymisestä, jolla perheesi suhtautuu häneen. Kannattaa ihan tietoisesti olla ylpeä miehestäsi ja kertoa miten hän osaa tehdä sitä ja tätä. Asetu selkeästi hänen puolelleen, kerrot sopivan tilaisuuden tullen mitä mieltä olet perheesi tavasta väheksyä miestäsi ja miten se loukkaa sinua. Jollain tavalla sinun on pakko näyttää miehellesi, että et ole perheesi kanssa samaa mieltä, vaan ylpeä hänestä. Nyt pelkät sanat kahden kesken voivat riittää, mutta vuosien varrella pienet, jatkuvat vihjeet huonommasta asemasta, käyvät parisuhteelle todella raskaiksi ellet ota selkeää roolia tilanteessa miehesi puolustajana.
Kerroit perheesi pelkäävän, että olette liian erilaisia eli siis kuitenkin olette keskustelleet miehestäsi perheenne kesken. Kannattaa siis todellakin tuollaisissa tilanteissa tehdä heille selväksi mitä mieltä olette heidän suhtautumisestaan.
Kolmanneksi, jokaisessa parisuhteessa on niitä kipeitä kohtia, joiden kanssa on opittava elämään. Nuo asiat alkaa toisessa ärsyttämään ja vuosien mittaan joutuu ehkä montakin kertaa miettimään tekikö oikean valinnan ja entä jos olisikin valinnut toisin. Itse olin suhteen alussa duunari, mies akateeminen. Silti meistä minä olin se, joka luki ja pohti asioita. Tosin nykyisin olen itsekin akateeminen.
Ja vielä, vaikutat fiksulta ja älykkäältä. En usko, että olisit pystynyt kolmen vuoden parisuhteeseen ihmisen kanssa, joka ei olisi jollain tapaa älykäs, kykeneväinen keskustelemaan, arvoiltaan hyvä ja oikeudenmukainen ihminen.