Te joiden lapsi n. 1-vuotiaana kodin ulkopuolelle hoitoon

Mulla on menneet molemmat lapset pienenä hoitoon.. Esikoinen oli 10kk ja kuopus Vuoden.

Molemmilla on mennyt aina hienosti hoidossa, ei ongelmia eikä kiukutteluja (paitsi parina ekana viikkona pientä perään surkuttelua joka loppui kun äiti katosi näkyvistä.) Helpompaa se on varmaan lapsille ollut kuin mulle. Esikoisen kun jätin ekaa päivää Tarhaan niin itkin koko automatkan töihin.. kuopuksen kanssa meni vähän helpommin.

Yhteinen aika on illalla ja viikonloppuisin. Onneksi teen 7-15 työpäiviä niin olen ajoissa kotona (mies tekee 8-16 päiviä niin lapsenkaan ei tarttei kauheen aikasin mennä hoitoon) Onhan se arki arkea, kotiin kun tullaan tehdään ruokaa, siivotaan, pyykätään yms. ja kuopus mulla mukana hommissa.. ehditään kuitenkin usein ulos vähäksi aikaa tai johonkin kyläilemään tms. eli aikaa jää muullekkin kun kotihommille kun vaan maltan priorisoida oikein. Kodin ei tartte olla aina ihan tiptop kunnossa :)

esikoinen meni hoitoon 1v 3kk ja kuopus 1v 6kk. Tosin esikoinen oli kotona kuopuksen kanssa.



Hyvin meni, vähän alkukiekuttelua, mutta tosi vähän. Nopeasti päiväkodista löytyi myös kavereita ja mielellään lapset sinne päiväkotiin menivät. Esikoinen kyseenalaisti päivähoidon vasta silloin, kun aloitti sen toisen kerran (eli oli yli 3 v.)



Yhteinen aika on aina se ongelma. Vaikka harrastukset ja kaverit (siis aikuisten, ei lasten) on jääneet, niin lasten kanssa on aina liian vähän. Aina tulee luvattua, että tehdään sitten joskus, ja joskus vaan kestää. Eikä puhuta mistään ihme asioista vaan ihan siitä, että ehditään lukea lapselle tulevat lehdet yms.

Lapsi meni hoitoon 1 -vuotiaana ja mitään ongelmia ei ole ollut. Menee edelleen joka päivä erittäin mielellään tarhaan ja viihtyy siellä. Totta kai illat ovat lyhyempiä, kuin jos olisi kotona, mutta viikonloput ovat aikaa yhdessäololle.

Meillä esikoinen meni tasan 1v. hoitoon. Oli ensimmäisen vuoden alle 7h sopimuksella, sai nukkua pitkään kotona ja minä hain aikaisin kotiin (klo 14-15). Mitään ongelmia ei ilmennyt ennenkuin minä jätin hänet aamuisin hoitoon (2v.) jolloin itki lähtöäni ja kiukutteli kun hain hänet. Kotioloihin nämä asiat eivät kuitenkaan koskaan vaikuttaneet.

hoitoon 1v3 kk.



Ei mitään ongelmaa. Lapsi sopeutui hienosti, eikä itkenyt perään yhtenäkään päivänä. Aloitettiin kevyesti niin että eka muutama tunti hoidossa ekana viikkona, sitten puolipäivää ja sitten koko päivä..



Oli äidille eli minulle kovempi paikka laittaa muksu pienenä hoitoon, kuin varmaan lapselle.



..Pakko sanoa aiheeseen liittymättä että vastasin tyyliin vähän samanlaiseen aloitukseen joskus aiemmin ja kun kerroin että lapseni on mennyt pienenä hoitoon ja viihtyy siellä edelleen 4-vuotiaana mitä parhaiten, sain kuraa niskaan tyyliin "kotiolot on niin huonot että lapsi menee ennemmin päiväkotiin kuin on kotona". En tiedä pitäiskö itkee vai nauraa, kun luki kommentteja, kuinka kotiäidit syyllisti hoitoon lapsensa vieviä äitejä.



On se jännä vaan kun muualla maailmassa on ihan normaalia laittaa lapsi hoitoon vuoden ikäisenä, tai alle, eikä niistä lapsista sen turvattomampia tai häiriintyneempiä kasva. Mutta näiden kouluikään asti kotona hoitavien ja varmaan samaan ikään asti imettävien äitien mielestä on suunnilleen heitteellejättöä laittaa muksu hoitoon pienenä. Tai hoitoon ylipäätään. Okei meni ohi aiheen vähän..



Ugh, olen puhunut.

Työaikajärjestelyiden ansiosta ei ollut pitkää viikkoa, vaan noin 2-3 päivää viikossa hoidossa ja osa päivistä todella lyhyitä.



Viihtyi ja sopeutui hyvin. On ollut hyvä sopeutumaan myöhemminkin. Ei ongelmia. Ei koskaan aamuja, jolloin lapsi jää itkemään hoitajan syliin tms.



En kokenut lapsen kärsivän hoidosta.



Yhteistä aikaa perheelle on löytynyt, koska se on molemmille vanhemmille tärkeää ja asia on priorisoitu.

Kiitos kokemuksistanne!



Te joiden lapset ovat menneet hoitoon päiväkotiin, onko siellä lapselle joku luottoaikuinen, omahoitaja tai vastaava? Siis sellainen jonka syliin lapsen on turvallista mennä, jos satuttaa itsensä tms.?



6: itsekin epäröin tehdä tällaista aloitusta, kun en nyt jaksaisi sitä syyllistämistä, vaan haluaisin vaan kokemuksia muilta samassa tilanteessa olleilta. Ainakin tähän asti ihme kyllä olen saanut vastauksen kysymyksiini, enkä juuri tuota syyllistämistä :)

ihan aluksi lapsi tosin kiintyi laitoshuoltajaan, ja saikin sitten tehdä hommia hänen kanssaan.



Nyt tykkää kyllä omahoitajastaan jo tosi paljon. Omahoitaja on se joka lasta hoitaa, jos vaan on vuorossa. Muuten ryhmässä on 3 hoitajaa, joilla kaikilla on 4 lasta.



Meillä alkoi hyvin, viikko harjoiteltiin niin että olin mukana, sitten jäi yksin. Pari päivää oli lyhempiä ja itki kyllä perään, ekan viikon itki niin kauan kuin vanhempi oli näkyvissä. Sen jälkeen omn jäänyt mielellään, viikonloppuisinkin haluaisi mennä.



Tosin nyt kun on tullut uhmaa niin aamut on välillä olleet kotona hankalia, mutta kun liikkeelle päästään niin menee mielellään edelleen.

Olihan siinä erinäisiä opittavia asioita sekä vanhemmilla että lapsilla, mutta en mä usko, että lapsi "kärsi". Sopeutuminen otti aikansa, mutta kun homma lähti sujumaan muutaman viikon sisään niin ei siinä ollut isoja ongelmia.



Alkuvaiheessa illat sujuivat pitkälle niin, että lapsi halusi olla paljon lähellä, joten kotihommat suunniteltiin niin että se oli mahdollista.



Aikaa perheelle saatiin sillä, että me rauhoitettiin illat ja viikonloput ja elettiin hyvin kotikeskeistä elämää.

- Tavallaan sujui ihan hyvin, lapsi jäi hoitoon iloisena ja päivät siellä olivat menneet aina hyvin. Hoitajat kehuivat, että tyttö on todella aurinkoinen, hymyilevä, näppärä ja suloinen. Tyttö oli hyvin omatoiminen pieni, esim. jo alle 2-vuotiaana napitti napit, laittoi vetoketjut ym. Oppi täysin kuivaksi 1v 9kk ikäisenä. En tiedä, olisiko oppinut nuita juttuja jos olisi ollut kotona. Näen tässä myös negatiivisen puolen, eli väkisin mietin, oliko pienen pakko oppia tekemään itse, kun isossa ryhmässä ei jokaiselle lapselle apua kerkeä hoitajat antamaan



- Kotona lapsi oli iltaisin todella (!!) väsynyt. Aluksi meni ihan ok. Oltiin kotona yleensä vähän ennen klo 17 ja seuraava tunti oli ok. Viimeistään 18.30 lapsi oli jo niin väsynyt, että lähinnä huusi ja kiukkusi vaan. Vaikka annettiin syliä, rauhoituttiin, oltiin lähekkäin. Silti JOKA IKINEN ilta samat raivarit. Hoitajat ei uskoneet aluksi, kun sanoin, koska hoidossa tyttö oli kuin enkeli. Eli tähän peilaten sanoisin, että kärsi.



- Yhteistä aikaa oli lähinnä viikonloput ja ne pyhitettiin aina ihan vaan kotona ololle, rauhalliselle yhdessä tekemiselle. Tätä en kokenut siis isona ongelmana.



Tyttö oli päiväkodissa 9kk kunnes jäin äitiyslomalle. Kun poika syntyi, tiesin heti, etten halua laittaa häntä niin pienenä hoitoon. Poika aloitti hoidon 2v11kk ikäisenä ja pienemmässä yksikössä (12-paikkainen ryhmis). se oli parempi ratkaisu!

Koska lapsella huomattiin kehitysviive jo 2-vuotiaana, ja päästiin ajoissa tutkimuksiin + saatiin diagnoosi. Ainoa lapsi, joten ilman päiväkodin havaintoja dignoosi ja kuntoutukset olisivat tulleet myöhemmin.

Putoaa ainakin liian ruusuiset ajatukset pois.



Kyllä, lapsella on aina omahoitaja. Pienillehän se on todella tärkeä juttu. Omahoitaja ottaa lapsen vastaan aamulla, paitsi jos hänellä sattuukin olemaan iltavuoro (siis tulee töihin vasta 9.30).



Tällöin lapsen ottaa vastaan joku toinen ryhmän aikuinen, joka toki tulee / on tullut nopeasti lapselle tutuksi. Paitsi, jos tämä hoitaja onkin sairas.



Tällöin lapsen ottaa vastaan jonkun toisen ryhmän aikuinen, jonka lapsi on toki pihalla useampaan kertaan jo kerennyt näkemään ja hoitajakin osaa puhutella lasta nimeltä. Paitsi, jos tämä hoitaja on sidottuna täysin omaan ryhmäänsä, josta yksi hoitaja on vuosilomalla (huom. vuosilomien ajaksi kunta ei anna sijaisia)



Tällöin lapsen ottaa vastaan joku rekrystä tempaistu arjen pelastaja, joka juuri ja juuri tietää missä päiväkodissa on. Lapsi ei ole tyyppiä koskaan nähnyt, tyypillä ei ole mitään hajua kuka lapsi tämä hänen syliinsä jätetty pienokainen on. Eka ajatus on todennäköisesti, että täytyy käydä kysymässä joltain, onkohan lapsella mitään sairautta tai allergiaa.



TÄMÄ on arkipäivää. Olen työskennellyt päiväkodissa 5 vuotta ja nähnyt sen. Tämä ei siis ole mikään äärimmäinen poikkeustapaus, vaan ainakin lähes viikottain eteen tuleva tilanne.



Päiväkodin työntekijät sairastavat paljon, koska suuressa lapsimäärässä jyllää koko ajan joku virus tai bakteeri. He sairastavat myös siksi, koska ovat niin uupuneita. Tai siksi, kun sieltä on helppo jäädä "sairastamaan" kotiin, koska joku aina hoitaa työsi, voit seuraavana päivänä mennä eikä sulla odota edellisen päivän lasten pyllyjen pesu.



Pienten ryhmässä on yleensä 12 lasta, 3 aikuista tai 16 lasta, 4 aikuista. Jos joku aikuinen on lomalla, sijaista ei tule. Jos joku aikuinen on sairaana, sijainen tulee rekrystä, jos tulee, ja on täysin vieras ihminen.



Niin, että melkoisia selviytyjiä ovat ne vuoden ikäiset, jotka eivät oikeasti MILLÄÄN tavoin kärsi päivähoitoryhmässä.



Ja ei, en syyllistä vanhempia. Töihin on mentävä. Haluan vain muuttaa sitä käsittämätöntä asennetta, joka MONELLA äidillä on, että päiväkoti on taivaasta seuraava ja sinne kannattaa kiikuttaa lapset oppimaan hienoja sosiaalisia taitoja jo vuosikkaana, vaikkei edes töiden puolesta ois pakko.



Ja syyllistän myös yhteiskuntaa ja yleisiä asenteita, jotka ovat ajaneet lapset tähän tilanteeseen.



Pieniä, turvallisia, kodinomaisia sisarusryhmiä, kiitos!



t. Nykyinen perhepäivähoitaja, joka nauttii työstään ja jolla tuntuu olevan hyvin tyytyväisiä asiakkaita. Nyt olen talvilomalla ja lapset ovat varahoidossa, toivottavasti siellä menee hyvin!