Olen jo pitkään ajatellut tatuoida mieheni nimen olkapäähäni.

Kukaan ei jaksa sinun rutinaa ja todisteluja.

Itselläni on tatuointi. Pitkään harkitkin millaisen siitä tahdon. Jokainen piirto täytyy olla oman mielen mukaninen.

Harkitsen taas vuosien jälkeen uutta kuvaa, mies ei vastusta ajatusta.

Minun päähän ei mahdu teidän tapa toimia että mies vastustaa mutta väität ettei se oikeasti "ole sitä mieltä". Onko teillä tapana siis puhua noin toisillenne vai teetkö vaan miehestäsi välittämättä ja hän vaan sopeutuu mitä teet?

Aloituksesi oli että aihe on ongelma. Jos tämä onkin ihan normaalia teille eikä mies sitä sitten kuitenkaan tarkoita, kunhan puhuu lämpimikseen?

Entä jos sinä sanot ei miehellesi niin saako silti?

voi sitä mun puolesta päättää tai kieltää. Se on mun iho ja mun tatuointi, ei miehen. Se että me ollaan naimisissa ei tarkoita sitä, että mun pitää tehdä miehen tahdon mukaan. Varsinkaan asiassa josta ei ole haittaa miehelle, eikä muillekaan. Haittaa siitä on vaan mulle, ehkä joskus, ehkä ei koskaan. En minäkään vaadi mieheltä mahdottomia ja monessa asiassa olen antanut periksi ja tehnyt kompromisseja. Tässä on nyt paikka missä mies tekee sen kompromissin. Ja tiedän, että mies lopulta ymmärtää tän homman eikä siitä mitään riitaa saada aikaiseksi.

Niin, kävin päivällä liikkeessä ja tatuoija ymmärsi mua. Aikaa en vielä varannut, mutta sen nimen tyyliä kyllä mietittiin. Juttelen vielä miehen kanssa asiasta ja sitten kun homma on kypsä varaan ajan ja menen tatuoitavaksi.

Olen itse ottanut tatuoinnit itseäni varten, halunnut iholleni sellaiset kuvat jotka olen itse kauniiksi todennut. Kaupungilla katselen ihmisten tatuointeja, katson niitä mielenkiinnolla ja ihastellen. Oli tatuointeja kantajallaan 1 tai 30 niin mielestäni se ei rumenna ihmistä. Mielestäni on vanhanaikaista ajatella että tatuoinnit ovat tiettyjen alamaailmojen tms juttu, sillä elämme 2000-lukua jolloin itsensä pukeutuminen, koristautuminen ja tatuoiminen ovat ihmisen vapauden merkki.



Ihn yhtälailla tatuoivat ihmiset elävät muutoin terveellisesti, liikkuvat ja pitävät itsestään huolta. Tatuointi on kuin koru tai vaate jonka koet omaksesi ja haluat sen yllesi. Harvempi ottaa tatuointia vain huvikseen, se on yleensä harkittu ja haaveiltu etukäteen ja tatuoinnilla on usein joku merkitys jota muut ihmiset eivät suoraan kuvasta nää.



Se että joku ei voi kuvitella ottavansa puolisonsa nimeä kehoonsa, on se toiselle itselleen tärkeä asia. Eräällä miehellä oli isänsä kanssa riitoja jotka ehtivät juuri ennen isän kuolemaa selvittää. Tälle miehelle jäi isänsä kuoleman jälkeen syvä suru ja hän halusi kunnioittaa muistoa isästään ottamalla siivet selkäänsä tatuoinnin muodossa. Mies kertoi itse saaneensa tauoinnin ottamisen jälkeen hyvän mielen siitä että hänellä itsellään on joku asia aina näkyvillä josta hän itse tietää mikä matka on isän sairastamisen ja kuoleman jälkeen kuljettu ja kuinka tärkeältä isän muisto tuossa muodossa tuntuu.



Jos joku ei moista ymmärrä niin ei ymmärrä. Ne jotka ymmärtävät tietävät ettei nillä tatuoinneilla haluta huomiota herättää, ne ovat kantajalleen kuin päiväkirja.



Itse ajattelen että elämä on liian lyhyt siihen että jotenkin varjelee ihoaan ja miettii mitä muut tästäkin tai tuostakin ajattelevat. Teen niin kuin itsestä hyvältä tuntuu, olen sen näköinen ja niin kuvitettu kuin haluan olla. Joka on sisältä kaunis, on sitä myös ulospäin.



Ap:lle sanon että go for it. Jos joskus ero tulisikin niin kuvan voi peittää. Harvoin sitä elettyä elämäänsä katuu vaikka siitä olisi kuvat mukana kehossa (ja ne on harkinnan kautta otettu), jos on mielestään elänyt ihanaa elämää ja ne tatuoinnit ovat merkkinä siitä ajasta. Se ei ole häpeä, jotkut vaan tuppaa häpeämään ja yliajattelemaan kaikkea liikaa ja se on sääli.