Lue keskustelun säännöt.
Äidilläni syöpä, en pysty käymään katsomassa
10.01.2013 |
Eli äidilläni todettiin pitkälle levinnyt syöpä noin viikko sitten. On aika väsähtänyt ja makoilee paljon ja on todella masentunut, puhuu jatkuvasti kuolemasta ja kamalasta kohtalostaan ym. Minä olen yrittänyt tukea ja auttaa, piristää ja välillä se on niin vaikeeta, että molemmat vollotetaan yhdessä... Ja mulle tulee siitä ihan järkky olo, kun itken siellä vaikka minun pitäisi nimenomaa tsempata ja piristää, mutta pahennan vaan olotilaa :( Jotenkin tuntuu, että helpointa vaan olisi, kun ei käy katsomassa, mutta tottakai käyn, kun kyseessä rakas äitini.
Miten pystyisin muuttamaan asennettani sellaiseen parempaan suuntaan etten vaan itke ja voivottele äidin surkeaa kohtaloa??? Olen NIIN monta kertaa yrittänyt muuttaa suhtautumistani, tsempannut itseäni ja vetänyt syvään henkeä ja yrittänyt olla puhumatta taudista yhtään! Alan olemaan itsekin tosi väsynyt ja masentunut...
Kommentit (53)
Kampaat tukan ja viet vaikka korun kaulaan. Oma kylpytakkikin voisi olla kiva ja aamutossut. Yöpöydälle joku mukava muistoja herättävä valokuva. Jos on lapsia, ne voi piirtää piirustuksia tuliaisiksi. Pientä mieluista purtavaa jos maistuu ja saa syödä herkkuja. jne!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos itkettää, niin
itkettää. Ei niille tunteille aina voi mitään. Pelkkä läsnäolokin on
paljon, ei tarvitse olla yksin.
Kun oma äiti oli viimeiset kaksi viikkoa vuodeosastolla, ei sitä
juteltavaa aina ollut. Katseltiin yhdessä tv:tä ja oltiin. Mä tiesin
kyllä, ettei äiti enää kotiin tule, mutta silti sitä odotti viimeiseen
asti ihmettä. Kun viimeisenä päivänä lääkäri pudisteli päätään käyntinsä
jälkeen ja sanoi, että ei enää monta tuntia, vasta silloin se
lopullisuus iski. Äiti oli jo tajuton, edellisenä iltana oli jaksanut
vielä puhella.
Ei se aina ole niin helppoa, mutta eräs tuttava mulle sanoi, käy vaan
niin usein kun pystyt äitisi luona, se päivä tulee kun et enää voi.
Äiti oli rakas ja lohduttaa, että hänen ei tarvinnut olla yksin.
Voimia ap:lle!
meni nopeasti huonoksi. Yksi "nousukausi" koettiin ja lääkitykset keskeytettiin ja elämä näytti hyvältä, mutta vain pari kk. Sen jälkeen kaikki romahti ja äiti masentui, ei pystynyt syömään enää juuri mitään, ei vaikka mitä yritettiin. Meillä äiti ei halunnut puhua tai ei siis puhunut kuolemasta edes viimeisellä viikollaan, vaikka oli vielä täysin järjissään. Ei halunnut myöskään ns. sielunhoitoa, pelkästään lääkärin kanssa (ehkä) puhui vain kuolemasta. Me juttelimme kaikesta muusta ja olimme sairaalassa viimeiset ajat lähes koko ajan siskoni kanssa vuorotellen. Paljon puhuttiin, naurettiin, itkettiinkin, mutta jostain syystä mistään kuolemaan liittyvästä ei puhuttu. Kuolemanhetki oli kaunis omalla tavallaan ja äidin kärsimykset ovat nyt pois. Voimia suureen taisteluun. Halaus!
hörhöjä heti kärppänä paikalla kun jollain on vaikeaa!
Mun neuvo aapeelle:
Itkekää minkä itkette ja sit alatte suunnitella jotain KIVAA. Nyt voi herkutella ja vaikka juopotella jos siltä tuntuu. Käydä reissussa?
Ottaa jokunen pikavippi ja törsätä ihan mihin kivalta tuntuu! Takaisin maksusta ei tartte välittää :)
Sano äidilles että hukkaan se elämä menee jos aikoo loppuun asti vaan vollottaa. Itkeminen tekee tietty hyvää mutta vain tiettyyn rajaan asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hörhöjä heti kärppänä paikalla kun jollain on vaikeaa! Mun neuvo aapeelle: Itkekää minkä itkette ja sit alatte suunnitella jotain KIVAA. Nyt voi herkutella ja vaikka juopotella jos siltä tuntuu. Käydä reissussa? Ottaa jokunen pikavippi ja törsätä ihan mihin kivalta tuntuu! Takaisin maksusta ei tartte välittää :) Sano äidilles että hukkaan se elämä menee jos aikoo loppuun asti vaan vollottaa. Itkeminen tekee tietty hyvää mutta vain tiettyyn rajaan asti.
jaksa mitään. Tytär ehdottaa pikavippiä ja tuhlaamista, vaikka äiti haluaa miettiä, mitä on edessä.
Elämä ei mene hukkaan, vaikka ei rieku loppuun asti. Joillekin auringonlasku on arvokkaampi kuin kossuvissy.
Onko sulle annettu jostakin tarkka pvm. että tiedät ihan varmasti milloin joku kuolee? Mitä ihmeen väärää toivoa? Ei sitä nyt kukaan ole mennyt sanomaan, että äiti paranee ja kaikki on hyvin. Jos suunnitellaan mahdollista kotonavierailua, se on monen kohdalla ihan mahdollista. Moni jopa haluaa KUOLLA siellä kotona, jos se sulle nyt on sitten mukavampaa suunnittelua. Ei tulevan vainajan tarvitse omia hautajaisia suunnitella valmiiksi, sen kyllä pystyy omaiset tekemään, ole ihan huoleti.
hautajaisia alkaa suunnittelemaan!!! Sehän on tietysti väistämätön tosiasia, mutta eiköhän se jonkinasteinen toivo elämän jatkumisesta, vaikka ihan muutaman kuukaudenkin, ole kuitenkin parempi kuin täysi luovuttaminen. Mieluummin suunnittelisin vaikka äidin käyntiä kotona kuin hautajaisia!
eikä leikitä, että kyllä tämä tästä. Julminta jaettavaa on väärä toivo! Eikä hautajaisista puhuminen ole luovuttamista vaan asioiden tekemistä valmiiksi.
ja usko tai älä, niin sellaiset konkreettiset asiat kuten hautajaiset ovat olleet heille jokaiselle tärkeä asia. Yleensä niistä ei puhuta, koska läheiset eivät sitä kestä vaan haluavat puhua, mitä tehdään ensi kesänä. Vaikka sitä kesää ei koskaan tule. Ja se kuoleva kärsii hiljaa itsekseen siitä, että hän joutuu olemaan hiljaa, jotta läheinen ei itkisi.
Moni haluaa tehdä elämänsä loppuun ennen kuolemaa, jakaa omaisuuttaan, kertoa tärkeät asiat. Ikävästi moni aikuine lapsi ei anna tehdä tätä, koska ei kestä ajatusta äidistä luopumisesta.
Ei kukaan ole sanonut minulle tarkkaa päivämäärää, mutta silti minä kuolen. Pahinta ovat ne ystävät ja sukulaiset, jotka väittävät toisin ja sanovat, että ei saa puhua hautajaisista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jotenkin sellaisen kuvan saa, ei siis ole edes hoidettu, joten ei kai ne tukka ja kynnet mihinkään ole kadonneet.
Niin, jos syöpäsairaalla on tukka tai kynnet. Kampaat tukan ja viet vaikka korun kaulaan. Oma kylpytakkikin voisi olla kiva ja aamutossut. Yöpöydälle joku mukava muistoja herättävä valokuva. Jos on lapsia, ne voi piirtää piirustuksia tuliaisiksi. Pientä mieluista purtavaa jos maistuu ja saa syödä herkkuja. jne!!
huoh
Hemmetin itsekästä touhua. Jopa kuoleva äiti on merkityksetön kunhan minä minä saan sitä ja tätä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen pahoillani, kurja tilanne.
Suoraan sanottuna, tuo on niin dramaattinen tilanne, että ei tuossa välttämättä asenteen muuttaminen auta mitään. Suru ja menetyksenpelko ovat niin isoja, että se tavallaan "kuuluu asiaan" että sinä tai äitisi olette ahdistuneita ja vollotatte yms. Tsemppaaminen ei välttämättä auta enää tossa kohtaa.
Keskustele jonkun lääkärin kanssa, sillä on saletisti jotain vinkkejä tuollaiseen tilanteeseen. Esim. sairaapapastorin kanssa keskustelu voisi olla hyvä juttu - tällä en nyt tarkoita mitään hengellistä tyrkytystä (olen itse ateisti), mutta se pastori on juuri tällaisten tilanteiden ammattilainen.
T: Itsekin saman kokenut
ja kuuntelet. Tai juttelet ihan normaaleja asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
et vaan nyt pysty parempaan, ei kukaan pysty. Yritä kerätä voimia omalla ajallasi.
kuolemasta ilman tekopirteilyä. ihminen sopeutuu kummasti myös ajatukseen kuolemasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
äitisi kanssa, itkisitte ja surisitte, puhuisitte mitä äiti ajattelee kuolemasta mitä ajattelee kuoleman jälkeisestä ajasta, mitä haluaisi vielä tehdä, mitä haluaa että sinä voisit tehdä, puhuisitte hautajaisista ja sitten seuraavalla kerralla tai lopuksi toteaisit että perkele nyt taistellaan eikä toivoteta sitä kuolemaa vielä tervetulleeksi, jos siis vielä on toivoa, jos ei niin sitten koitatte nauttia yhteisistä hetkistä vaikka sitten itkien ja surren.
En tajua kuinka itse pystyin vastaavassa tilanteessa kannustamaan, mutta minun veli sairastui yhtäkkiä syöpään 4 v sitten ja sai kuolemantuomion saman tien. Sai vain 6 kk elinennusteen ja se pitikin paikkansa.
Jostakin se ihme voima vain tuli ja alussa toki itkettiin hetki yhdessä, mutta sitten alettiin tehdä asioita yhdessä, joita vielä veli jaksoi.
Rankkaa se oli kaikille, mutta pystyttiin käymään jopa konserteissa, teatterissa, hissukseen kaupoilla, jopa mökillä päiväreissuja, sillä veli ei jaksanut mökkiolosuhteissa yöpyä.
Oltiin olevinamme turisteja omassa kotikaupungissa, lykkäsin veljeä pyörätuolissa ja otettiin valokuvia ja vain ihmeteltiin maailman menoa.
Kurjaa, jos äitisi ei jaksa tehdä mitään ja on antanut periksi. Veljeni tiesi tulevan kohtalonsa, mutta halusi elää loppuun asti.
Ehkä sitten parempi vaan olla se kuka tällä hetkellä on... Mun olo on aina vaan ihan hirveä ja ahdistunut, kun lähden sairaalasta kotiin. Itken, itken ja itken ja manaan, että miksen osannut mitään rohkaisevaa/kivaa sanoa äidille taaskaan... Kamala katsoa, kun rakas ihminen kuihtuu silmissä ja hänen asenteensa koko sairauteen on ollut alusta asti, että kuolemantuomio ja maailmanloppu. Ikää hänellä vasta 60v.
Hoitajilta ja lääkäreiltä olen saanut paljon kaikkea neuvoa ja ihania sanoja, mutta ei niitä osaa vain hyödyntää eikä vieraan ihmisen sanat oikein auta mitään.
Oma äitini kuoli joulukuussa aivan yllättäen, löytyi kuolleena aamulla sängystään. Syytä emme tiedä... Suru on suuri. Luulen, että vaikka vain itkisitte yhdessä, niin se auttaa niin sinua kuin äitiäsikin. Olette yhdessä, juttelette. Sulla pitää olla joku jolle puhua, juuri esim. sairaalapastori tai vaikka psykologi. Vaikka äitini kuolema oli äkillinen, niin mulle oli tärkeää, että tiesin miten äitini halusi tulla siunatuksi, tuhkatuksi ja saimme järjestettyä äidille hänen "näköisensä" hautajaiset. Jaksamista!
Kyllä se niin on mitä monet tässä jo ovat sanoneet, että ei sitä kuolemaa kannata kieltääkään. Jos "tuomio" on tullut niin paras tapa ottaa se vastaan on nimenomaan tunnustaa se tosiasia, että loppu on lähellä. Tekopirteä tsemppaaminen ja asian kieltäminen on vaan pelkkää petosta ja se jopa vielä pahentaa asiaa.
Kuten sanottu, asia on todella kurja, mutta loppuaika on vaan taisteltava päivästä toiseen, halusi sitä tai ei.
t: nro 2
Kannattaa varmaan ottaa se puheeksi, missä äitisi haluaa loppuajan viettää. Miten ja missä saattohoito tapahtuu. Pelot kivusta ja kärsimyksestä vaivaavat.
Niitä paikkoja ei ole monia ja niihinkin on valitettavasti jonot!
On valtavan turhauttavaa ajatella tuollaista asiaa, jos siihen ei ole vastausta. Asiasta on keskusteltava hoitavan lääkärin kanssa, häneltä saa lähetteen saattohoitopaikkaan.
Minä tein noin. Lakkasin äidin varpaankynnet syvän tummanpunaisiksi, pesin usein hänen hiuksensa ja föönasin ne kauniiksi. Vein pussillisen mandariineja ja syötiin niitä yhdessä. Tuntui tavallaan mukavalta tehdä tuollaisia asioita.
Mutta minulle ei oltukaan kerrottu äidin tilan todellista vakavuutta. Kävin sairaalassa kuvitellen, että äiti pääsee vielä kotiin. Ei päässyt.
Äiti oli vasta viidenkymmenen. Syöpä levisi luihin ja runteli nopeasti pyörätuolikuntoon. Sitä oli paha seurata vierestä.
Itkekää jos itkettää. Minä toivon että olisin tiennyt itkeä ja surra silloin. Veljeni tiesi, ja hän on toipunut tapahtuneesta paremmin kuin minä.