Lue keskustelun säännöt.
Äidilläni syöpä, en pysty käymään katsomassa
10.01.2013 |
Eli äidilläni todettiin pitkälle levinnyt syöpä noin viikko sitten. On aika väsähtänyt ja makoilee paljon ja on todella masentunut, puhuu jatkuvasti kuolemasta ja kamalasta kohtalostaan ym. Minä olen yrittänyt tukea ja auttaa, piristää ja välillä se on niin vaikeeta, että molemmat vollotetaan yhdessä... Ja mulle tulee siitä ihan järkky olo, kun itken siellä vaikka minun pitäisi nimenomaa tsempata ja piristää, mutta pahennan vaan olotilaa :( Jotenkin tuntuu, että helpointa vaan olisi, kun ei käy katsomassa, mutta tottakai käyn, kun kyseessä rakas äitini.
Miten pystyisin muuttamaan asennettani sellaiseen parempaan suuntaan etten vaan itke ja voivottele äidin surkeaa kohtaloa??? Olen NIIN monta kertaa yrittänyt muuttaa suhtautumistani, tsempannut itseäni ja vetänyt syvään henkeä ja yrittänyt olla puhumatta taudista yhtään! Alan olemaan itsekin tosi väsynyt ja masentunut...
Kommentit (53)
Eli äidilläni todettiin pitkälle levinnyt syöpä noin viikko sitten. On aika väsähtänyt ja makoilee paljon ja on todella masentunut, puhuu jatkuvasti kuolemasta ja kamalasta kohtalostaan ym. Minä olen yrittänyt tukea ja auttaa, piristää ja välillä se on niin vaikeeta, että molemmat vollotetaan yhdessä...
Ihan ekaksi otat itseäsi niskasta ja mietit, rakastatko äitiäsi vai kenties itseäsi enemmän. Jos toista rakastaa, kykenee ihan mihin tahansa toisen puolesta.
Toiseksi menet lääkäriin ja kerrot tilanteesta ja saat joko rauhoittavia, ahdistusta lievittäviä tai masennuslääkkeet. Otat niitä ohjeen mukaan ja tulet parempaan kuntoon.
Yhdessä itkeminen lienee tällä hetkellä parasta, mitä voitte yhdessä tehdä. Pääsette siitä yli ja kykenette pitämään toisianne rauhassa kädestä. Älä anna tämän mennä ohi pelkurin tyylillä, vaan mene ja kestä, ja itke niin paljon kuin tarvitsee. Rakkaudella, minä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mieti jos olisi prosentinkin mahdollisuus, että on kuoleman jälkeistä elämää, ja että Jeesus ja Jumala olisikin olemassa. Äitisi ei menetä mitään jos rukoilee ja pyytää Jeesusta elämäänsä! :) Pyydä jotakuta pappia/pastoria juttelemaan äitisi kanssa. Äitisi saisi rauhan sydämeen. Siunausta teille molemmille
Sinä nimenomaan tuputat, tosi tökerösti vielä. Sinun kaltaistesi tunteettomien aivovajaiden vuoksi erosin kirkosta. Teillä ei muuta ratkaisua mihinkään ole kuin satuolentoihin uskominen. Uskoa ei voi, jos ei voi!
En halua tuputtaa, mutta vaikket sinä tai äitisi olisikaan uskossa mieti jos olisi prosentinkin mahdollisuus, että on kuoleman jälkeistä elämää, ja että Jeesus ja Jumala olisikin olemassa. Äitisi ei menetä mitään jos rukoilee ja pyytää Jeesusta elämäänsä! :) Pyydä jotakuta pappia/pastoria juttelemaan äitisi kanssa. Äitisi saisi rauhan sydämeen. Siunausta teille molemmille
ja voin ihan reilusti sanoa, että tuputan, mutta uskon, että loppupeleissä tämä on se tärkein asia elämässä, se mikä merkitsee jotain kun viimeiselle rajalle tullaan. Sanon tämän, vaikka tiedän, että kaikki ihmiset eivät tätä halua kuulla.
Kysehän oli vierailuista, olisithan tietäessäsi äitisi kohtalon voinut itkeä kotona ja silti tehdä noita asioita äitisi kanssa. Miten nuo mukavat yhteiset viimeiset hetket vaikuttavat siihen, ettet olisi voinut surra samalla, jos siis olisit sen tiennyt? Eikö ne kauniit kivat yhteiset muistot ja se että sait piristettyä äitisi oloa yhtään lohduta sinua?
Ehkä veljesi olisi toivonut pystyvänsä tekemään noin äitinsä kanssa, mutta nyt kaduttaa kun ei ole enää mahdollisuutta.
Seuraavalla kerralla otat kynsilakkapullon mukaan, lakkaat äidin kynnet ja varpaat.
Minä tein noin. Lakkasin äidin varpaankynnet syvän tummanpunaisiksi, pesin usein hänen hiuksensa ja föönasin ne kauniiksi. Vein pussillisen mandariineja ja syötiin niitä yhdessä. Tuntui tavallaan mukavalta tehdä tuollaisia asioita.
Mutta minulle ei oltukaan kerrottu äidin tilan todellista vakavuutta. Kävin sairaalassa kuvitellen, että äiti pääsee vielä kotiin. Ei päässyt.
Äiti oli vasta viidenkymmenen. Syöpä levisi luihin ja runteli nopeasti pyörätuolikuntoon. Sitä oli paha seurata vierestä.
Itkekää jos itkettää. Minä toivon että olisin tiennyt itkeä ja surra silloin. Veljeni tiesi, ja hän on toipunut tapahtuneesta paremmin kuin minä.
olen surullinen äitisi puolesta ja sinun puolestasi.
tuossa tilanteessa ihminen on neuvoton. pyydä apua sairaalapastorilta ja soita syöpäyhdistyksen tukipuhelimeen.
rauhoittavat lääkkeet ovat hyvä idea myös, kestät niiden voimalla paremmin ja jaksat olla äitisi tukena.
kysy äidiltäsi mitä voit tehdä ja mistä hän haluaa puhua. kysy haluaako hän puhua ammattilaisen kanssa. sano että haluat olla hänen tukenaan ja rinnalla.
kuolema on meille väistämätön mutta niin raskas asia ottaa vastaan.
toivottavasti voitte puhua asiat selviksi ja nauttia viimeiset hetket yhdessä.
paljon voimia sinulle. älä syytä itseäsi,istään, teet varmasti parhaasi niillä voimilla, joita sinulla on.
reko lundanin kirja päiviä, kuukausia on lohduttavaa luettavaa, luin sen veljeni kuoleman jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On aivan luonnollista, ettet pysty tällä hetkellä olemaan vain tukena ja tsemppaamaan äitiäsi, sinähän olet shokissa ja väsymys ja masentuminen kuuluvat myös luonnollisena osana tilanteeseesi. Olet menettämässä rakkaan ihmisen, jos tauti on liian pitkälle edennyt ja hoidot ei auta. Koko tilannehan on yllättävä. Itselläni äitini kuolema oli helppo hyväksyä, kun toisenlainen tauti kesti viisi vuotta. Sellaisessa tilanteessa ehtii ajatukseen tottua, mutta ajattele, jos istuisit äitisi luona juttelemassa niitä näitä, tuntisikohan hän sinun rakkautesi, niinkuin nyt varmasti tuntee. Anna itkun tulla, se kuitenkin auttaa ja jos löydät pienenkin raivonsiemenen sisältäsi, se on myös hyvä eteenpäin työntävä voima. Voit jutella sairaalapastorin ja henkilökunnan kanssa. Etsi netistä vertaistukiryhmiä, siellä varmasti kanssa saa apua. Enkeleitä teille.
Äitimi kuoli syöpään 3 vuotta sitten. Oli raskas syksy seurata äidin nopeaa riutumista ja kunnon heikkenemistä, ja toivoa parantumisesta ei ollut.
Olet niinkuin olet ja jaksat, ei kukaan voi tuossa tilanteessa odottaa mitään iloisuutta ja tsemppiä. Itse jouduin joka kerta äitiä katsomassa ollessani vain pidättelemään itkua tai itkemään, ei siitä puhumisestakaan oikein mitään silloin tullut. En ollut piristävää seuraa, enkä pystynyt tukemaan äitiä, kyllä se oli minulle niin raskasta ja surullista aikaa.
Kaikki 'turvallisetkin' puheenaiheet päättyivät ajatukseen äidin tulevasta kuolemasta. Kun puhuin jostain esim. tulevasta tapahtumasta, niin tiesin ettei äiti todennäköisesti enää elä silloin. Pikkuhiljaa kaikki puheenaiheet tyrehtyivät, oltiin vaan sit hiljaa ja itketti koko ajan.
Mun äidillä oli tukijoita sitten muualla, saattohoitokodissa oli henkilökunta kohtaamaan kuolevan ihmisen mietteitä, ja kirkolta kävi pappi puhumassa kuolemasta vaikkei äiti ollut mitenkään uskollinen ihminen.
Ehkä sun on parasta lakata esittämästä pirteää tsempparia, sellaisen esittäminen vie sulta vaan voimat.
Toivon sinulle voimia, elät raskasta aikaa.
Muista hoitaa myös itseäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli äidilläni todettiin pitkälle levinnyt syöpä noin viikko sitten. On aika väsähtänyt ja makoilee paljon ja on todella masentunut, puhuu jatkuvasti kuolemasta ja kamalasta kohtalostaan ym. Minä olen yrittänyt tukea ja auttaa, piristää ja välillä se on niin vaikeeta, että molemmat vollotetaan yhdessä... Ja mulle tulee siitä ihan järkky olo, kun itken siellä vaikka minun pitäisi nimenomaa tsempata ja piristää, mutta pahennan vaan olotilaa :( Jotenkin tuntuu, että helpointa vaan olisi, kun ei käy katsomassa, mutta tottakai käyn, kun kyseessä rakas äitini.
Miten pystyisin muuttamaan asennettani sellaiseen parempaan suuntaan etten vaan itke ja voivottele äidin surkeaa kohtaloa??? Olen NIIN monta kertaa yrittänyt muuttaa suhtautumistani, tsempannut itseäni ja vetänyt syvään henkeä ja yrittänyt olla puhumatta taudista yhtään! Alan olemaan itsekin tosi väsynyt ja masentunut...
Äitisi tarvitsisi apuasi niin sinä vaan valitat omia asioitasi.
Häpeä edes niin ehkä ymmärrät tukea äitiäsi ja lopetat ton valittamisen
Äitimi kuoli syöpään 3 vuotta sitten. Oli raskas syksy seurata äidin nopeaa riutumista ja kunnon heikkenemistä, ja toivoa parantumisesta ei ollut.
Olet niinkuin olet ja jaksat, ei kukaan voi tuossa tilanteessa odottaa mitään iloisuutta ja tsemppiä. Itse jouduin joka kerta äitiä katsomassa ollessani vain pidättelemään itkua tai itkemään, ei siitä puhumisestakaan oikein mitään silloin tullut. En ollut piristävää seuraa, enkä pystynyt tukemaan äitiä, kyllä se oli minulle niin raskasta ja surullista aikaa.
Kaikki 'turvallisetkin' puheenaiheet päättyivät ajatukseen äidin tulevasta kuolemasta. Kun puhuin jostain esim. tulevasta tapahtumasta, niin tiesin ettei äiti todennäköisesti enää elä silloin. Pikkuhiljaa kaikki puheenaiheet tyrehtyivät, oltiin vaan sit hiljaa ja itketti koko ajan.
Mun äidillä oli tukijoita sitten muualla, saattohoitokodissa oli henkilökunta kohtaamaan kuolevan ihmisen mietteitä, ja kirkolta kävi pappi puhumassa kuolemasta vaikkei äiti ollut mitenkään uskollinen ihminen.
Ehkä sun on parasta lakata esittämästä pirteää tsempparia, sellaisen esittäminen vie sulta vaan voimat.
Toivon sinulle voimia, elät raskasta aikaa.
Muista hoitaa myös itseäsi.
Aikuinen ihminen voi kontrolloida tunteitaan. Halveksuttavaa että joku tulee toisen kuolinvuoteelle valittamaan ja pillittämään. Se loukkaa kuolevaa ihmistä ja osoittaa että et häntä kunnioita ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On aivan luonnollista, ettet pysty tällä hetkellä olemaan vain tukena ja tsemppaamaan äitiäsi, sinähän olet shokissa ja väsymys ja masentuminen kuuluvat myös luonnollisena osana tilanteeseesi. Olet menettämässä rakkaan ihmisen, jos tauti on liian pitkälle edennyt ja hoidot ei auta. Koko tilannehan on yllättävä. Itselläni äitini kuolema oli helppo hyväksyä, kun toisenlainen tauti kesti viisi vuotta. Sellaisessa tilanteessa ehtii ajatukseen tottua, mutta ajattele, jos istuisit äitisi luona juttelemassa niitä näitä, tuntisikohan hän sinun rakkautesi, niinkuin nyt varmasti tuntee. Anna itkun tulla, se kuitenkin auttaa ja jos löydät pienenkin raivonsiemenen sisältäsi, se on myös hyvä eteenpäin työntävä voima. Voit jutella sairaalapastorin ja henkilökunnan kanssa. Etsi netistä vertaistukiryhmiä, siellä varmasti kanssa saa apua. Enkeleitä teille.
Lasten tehtävänä on tukea ja imeä suru itseensä että kuolevan äidin ei tarvitse niin paljoa kärsiä. Juuri tuollaiset ihmiset eivät saa mitään aikaiseksi.
Juuri heidän kaltaisensa ovat sellaisia jotka jäävät vaan seisomaan kun joku tarviaa apua. Jos on vaikka tulipalo niin osa ihmisistä on niin idiootteja että he vain jäävät seisomaan paikalleen eikä auta muita. Juuri sama asia on tässä. Jäädään siihen omaan sairaaseen maailmaan rypemään omassa surussaan eikä auteta niitä joilla oikeasti on ongelmia.
Jostain syystä juuri naisilla on tämä piirre. Itketään ja itketään. Mitä se hyödyttää? Se vain pahentaa tilannetta.
Eli äidilläni todettiin pitkälle levinnyt syöpä noin viikko sitten. On aika väsähtänyt ja makoilee paljon ja on todella masentunut, puhuu jatkuvasti kuolemasta ja kamalasta kohtalostaan ym. Minä olen yrittänyt tukea ja auttaa, piristää ja välillä se on niin vaikeeta, että molemmat vollotetaan yhdessä...
Ihan ekaksi otat itseäsi niskasta ja mietit, rakastatko äitiäsi vai kenties itseäsi enemmän. Jos toista rakastaa, kykenee ihan mihin tahansa toisen puolesta.
Toiseksi menet lääkäriin ja kerrot tilanteesta ja saat joko rauhoittavia, ahdistusta lievittäviä tai masennuslääkkeet. Otat niitä ohjeen mukaan ja tulet parempaan kuntoon.
Yhdessä itkeminen lienee tällä hetkellä parasta, mitä voitte yhdessä tehdä. Pääsette siitä yli ja kykenette pitämään toisianne rauhassa kädestä. Älä anna tämän mennä ohi pelkurin tyylillä, vaan mene ja kestä, ja itke niin paljon kuin tarvitsee. Rakkaudella, minä.
Yhdessä itkeminen???? Mikä hemmetin tuki on sellainen että pahentaa vaan tilannetta? Hänen pitäisi piristää äitiään ja tukea häntä. Olla se josta äiti saa voimia. Miten itsekkäitä ihmisisä täällä on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En halua tuputtaa, mutta vaikket sinä tai äitisi olisikaan uskossa mieti jos olisi prosentinkin mahdollisuus, että on kuoleman jälkeistä elämää, ja että Jeesus ja Jumala olisikin olemassa. Äitisi ei menetä mitään jos rukoilee ja pyytää Jeesusta elämäänsä! :) Pyydä jotakuta pappia/pastoria juttelemaan äitisi kanssa. Äitisi saisi rauhan sydämeen. Siunausta teille molemmille
ja voin ihan reilusti sanoa, että tuputan, mutta uskon, että loppupeleissä tämä on se tärkein asia elämässä, se mikä merkitsee jotain kun viimeiselle rajalle tullaan. Sanon tämän, vaikka tiedän, että kaikki ihmiset eivät tätä halua kuulla.
vasta viisikymppinen, perusterve äiti sai ärhäkän syövän. Koko perhe oli tolaltaan, koska äiti oli aina ollut se, kenen puoleen käännytään.
Ystäväni meni aivan raiteiltaan, eikä halunnut puhua koko sairaudesta. Hän kävi sairaalassa, mutta tosiaan jutteli äidin kanssa niitä näitä ja lakaisi koko sairauden maton alle. Kerran äiti yritti ottaa tulevat hautajaisensa puheeksi, mutta ystäväni kieltäytyi puhumasta asiasta tyyliin "et sinä voi kuolla!"
Hyvin lyhyen sairastamisen jälkeen äiti jouduttiin lääkitsemään tietoisuuden rajamaille ja kohta hän menehtyi.
Ystäväni on nykyisin työkyvytön henkisistä syistä. Hän ei anna koskaan itselleen anteeksi, ettei pystynyt tai halunnut puhua äidin kanssa niistä asioista, jotka äidin mieltä painoivat. Silloin hän tavallaan taantui lapseksi, jota äidin kuuluu hoitaa, eikä halunnut kohdata totuutta.
Ystäväni äidin sairaus eteni muutamissa viikoissa, siksi kukaan ei oikein osannut suhtautua siihen. Samoin äiti jäi ensimmäisen leikkauksen jälkeen sairaalaan, eikä koskaan enää kotiutunut. kotona olisi ehkä keskusteluyhteys ollutkin helpompi.
Tuo kuukauden mittainen tilanne pilasi ystäväni loppuelämän, koska hän ei silloin ymmärtänyt itse tarvitsevansa apua äidin kohtaamiseen. Onneksi sinä, ap, ymmärrät.
Jaksamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toinen kysyy apua kuolemansairaan äitinsä kohtaamiseen, ja jotkut katsovat asiakseen alkaa tappelemaan täällä keskenään.
Hävetkää, jos osaatte!
Eikö olisi aika omituista, jos et pystyisi äidillesi näyttämään kuinka surullinen ja onneton olet? Aivan outoa olisi istua ja höpöttää jotain turhanpäiväistä ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunut.
osta ja lue tätä kirjaa äidillesi käynneilläsi. poistaa kuolemanpelon satavarmasti
Sielujen matka
Michael Newton
Hypnologi Michael Newton kertoo lukuisille kielille käännetyssä kirjassaan, mitä meille tapahtuu sieluina sielujen maailmassa.
Hän on toiminut hypnoterapeuttina lähes 50 vuotta ja tutkinut perusteellisesti asiakkaittensa avulla henkimaailmaa ja elämää sieluna fyysisten elämien välillä.
Kirja vastaa moniin mieltämme askarruttaviin kysymyksiin - ja kysymyksiin joita emme ole edes osanneet kysyä.
Mihin matkaamme kuoltuamme?
Miten sielu toimii ihmisen kehossa?
Keitä ovat oppaat ja sielunkumppanit?
Mitä henkimaailmassa tehdään ja millaista siellä on?
Miten ja miksi valitsemme seuraavan elämämme?
Lähde mukaan unohtumattomalle matkalle tutkimaan elämääsi ikuisena sieluna, tämän kirja avaa sinulle kokonaisen uuden maailman!
http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9529676328&gclid=CLnfnqSX3…
Puhumaan käytännön asioista, joita kuoleman jälkeen joudut toimittamaan. Hautajaisjäjestelyistä, perunkirjoituksista ym. Selvitä missä äitisi pankki- ja vakuutusasioihin liittyvät tiedot ovat.
Toinen kysyy apua kuolemansairaan äitinsä kohtaamiseen, ja jotkut katsovat asiakseen alkaa tappelemaan täällä keskenään.
Hävetkää, jos osaatte!
Menee lopettaa valittamisen, voivottamisen ja itkemisen. Ne ei kuulu aikuisen ihmisen toimiin. Menee ja tukee äitiään. Ei ole liikaa pyydetty
mieti jos olisi prosentinkin mahdollisuus, että on kuoleman jälkeistä elämää, ja että Jeesus ja Jumala olisikin olemassa. Äitisi ei menetä mitään jos rukoilee ja pyytää Jeesusta elämäänsä! :) Pyydä jotakuta pappia/pastoria juttelemaan äitisi kanssa. Äitisi saisi rauhan sydämeen. Siunausta teille molemmille