Te jotka olette masentuneena töissä

ja olin kuin aurinko! Osallistuin kaikkeen, tein ylitöitä, hymyilin ja nauroin. Kotona sitten en jaksanutkaan mitään. Makasin ja tuijotin seinää, en jaksanut siivota, en laittaa ruokaa, en edes itkeä. Ei tuntunut miltään.

Tosin en jaksa olla hirveän hilpeä töissä, sellainen keskiverto. Kotona asiat ovatkin sitten jotain ihan muuta.

mutta miten voi olla vaikeasti masentuneena töissä? En tiedä mikä masennus minulla sitten on ollut, kun en olisi mitenkään kyennyt töihin koska en voinut keskittyä mihinkään eikä tullut edes mieleenkään että olisi mitään järkeä tehdä mitään muuta kuin tuijottaa seinää.

Keskivaikeassa masennuksessa sain itseni raahattu töihin, en tosin kauaa sitä jaksanut. Vaikeassa en sitten tietenkään töihin tai mihinkään muuhunkaan kyennyt, makasin vain sängyn pohjalla.

Lähdin suoraan osastohoidosta töihin.

mutta miten voi olla vaikeasti masentuneena töissä? En tiedä mikä masennus minulla sitten on ollut, kun en olisi mitenkään kyennyt töihin koska en voinut keskittyä mihinkään eikä tullut edes mieleenkään että olisi mitään järkeä tehdä mitään muuta kuin tuijottaa seinää.

kirjoittaako Suomessa lääkärit hieman liian heppoisin perustein masennusdiagnooseja?

Lähdin suoraan osastohoidosta töihin.

ehkä sitä vaikeaakin masennusta on sitten eri asteita, tai siis miksipä ei olisi. Ehkä sellainen vaikea masennus jossa ei kyetä ajattelemaan yhtään mitään on erilainen kuin sellainen, että voi ikään kuin esittää tervettä. Onhan se tietenkin tosi hyvä jos jaksaa tsempata. Ehkä pahimmissa tapauksissa ei näe mitään järkeä edes yrittää.

Lähdin suoraan osastohoidosta töihin.

ehkä sitä vaikeaakin masennusta on sitten eri asteita, tai siis miksipä ei olisi. Ehkä sellainen vaikea masennus jossa ei kyetä ajattelemaan yhtään mitään on erilainen kuin sellainen, että voi ikään kuin esittää tervettä. Onhan se tietenkin tosi hyvä jos jaksaa tsempata. Ehkä pahimmissa tapauksissa ei näe mitään järkeä edes yrittää.

Hyviä näyttelijöitä ovat sitten kun voivat hypätä roolista toiseen hetkessä. Vähän kuin on/off -tyyppejä?

Hyviä näyttelijöitä ovat sitten kun voivat hypätä roolista toiseen hetkessä. Vähän kuin on/off -tyyppejä?

no uskoisin että masennusta on niin monenlaista, että miksei se voisi ilmetä sitten noinkin, ja taustalla voi olla joku muu häiriö kuin varsinainen masennus, joka on sitten vain oire, ja tämä muu häiriö ei estä työntekoa.

Eikö Suomi ole täynnä niitäkin tapauksia, joissa kaikki on näyttänyt ulospäin hyvältä ja kuitenkin ihminen on päätynyt itsemurhaan, kun jaksaminen loppuu.

Tai jälkeenpäin olen ajatellut olleeni vakavasti masentunut. Haudoin itsemurhaa päivittäin, aamulla halusin vain jäädä nukkumaan ja kuolemaan, viiltelin itseäni, itkin illat tai vain tuijottelin tyhjyyteen. Istuin pöydän alla koska niin oli turvallisempaa.



En ollut kertaakaan oikeasti iloinen tai onnellinen noina vuosina, mutta koulussa kävin, koska pelkäsin sitä häpeää mikä seuraisi jos vain jäisin kotiin. Todella vaikeaa se oli ja pinnailin paljon, mutta päätin opiskelut kuitenkin ihan hyvin arvosanoin. Päivisin olin hyväntuulisen oloinen, naureskelin jne. Kukaan ei olisi voinut minusta tietää, että sisältä olin tyhjä ja kuollut ja odotin vain kuolemaa. Jos olisin häpeältäni pystynyt jäämään kotiin, en varmaan olisi enää tässä.

Eikö Suomi ole täynnä niitäkin tapauksia, joissa kaikki on näyttänyt ulospäin hyvältä ja kuitenkin ihminen on päätynyt itsemurhaan, kun jaksaminen loppuu.

ei tässä kukaan tietty halua kilpailla siitä kuka on kaikkein sairain ja varmasti oletkin ollut pahasti masentunut. Ehkä vain sängyn pohjalla makaavasta masentuneesta tuntuu kummalta se, jos joku toinen vakavasti masentunut on pirteä, iloinen ja jaksaa tehdä ylitöitä- ihan kuin halvaantuneeksi diagnosoitu tekisi kärrynpyöriä ja harrastaisi maratonia. Se ei tietenkään tarkoita etteikö tästä iloista esittävästä tuntuisi yhtä pahalta kuin toisestakin, mutta tämä toinen on jotenkin vajonnut sen ulottumattomiin, jossa näkisi mitään pointtia esittääkään yhtään mitään.

e ei tietenkään tarkoita etteikö tästä iloista esittävästä tuntuisi yhtä pahalta kuin toisestakin, mutta tämä toinen on jotenkin vajonnut sen ulottumattomiin, jossa näkisi mitään pointtia esittääkään yhtään mitään.

ihan "supermasentuneet" ei oikein edes tajua että tässä sitä ollaan masaentuneita vaan tuijottavat vain sinne tyhjyyteen eivätkä oikein reagoi mihinkään.

minut silti käymään töissä. Jonkinlainen eloonjäämisvietti kai. Yritin pitää itseni käynnissä ja ruokkia lapset. Kotiin tullessa virta sammui ja tuijotin vain sitä seinää. En edes kärsinyt, koska en tuntenut mitään. En hoitanut lapsia, en ollut läsnä. Olin vain ihmisen kuori.



Yhtenä aamuna tulin ehkä enemmän pintaan masennuksen suosta, kun heräsin kyyneliin, vaikka silmät olivat vielä kiinni. En ollut edes itkenyt kuukausiin, ehkä vuoteen. Kykenin tarttumaan puhelimeen ja soittamaan lääkäriin, etten saa itseäni ylös sängystä enää. Pääsin uudelleen hoitoon samana päivänä, laitosta en kuitenkaan enää tarvinnut.



Keskivaikean tai vaikean masennuksen syvyttä on varmaankin erilaista. Ilmenemismuodotkin erilaisia.

ja olin kuin aurinko! Osallistuin kaikkeen, tein ylitöitä, hymyilin ja nauroin. Kotona sitten en jaksanutkaan mitään. Makasin ja tuijotin seinää, en jaksanut siivota, en laittaa ruokaa, en edes itkeä. Ei tuntunut miltään.

Juttelen ihmisten kanssa. Kotona olen saamaton. Kaikki tuntuu merkitykesttömältä. Kuin huuruisen lasin läpi maailmaa katselisi.

ei ollut työperäistä, joten työ oli ainoa, joka sai mut pysymään pystyssä. Jos oisin jäänyt kotiin olisin varmaan jo vainaja. Mutta en nyt tiedä paljonko jaksoin duunikavereiden kanssa ilakoida, työt sain tehtyä kuitenkin.



Mun mielestä muutenkin tuupataan masentunut liiankin helposti kotiin potemaan, varsinkin jos se ahdistus on kotiasioista yms johtuvaa. Varma konsti ajaa ihminen työkyvyttömyyseläkkeelle.

Työkavereiden kanssa en ole tekemisissä muutenkaan joten se ei muuttunut masentuneena mitenkään. Se jaksaminen, no välillä meni jopa viikkoja etten saanut tehtyä mitään töitä, mutta itsenäisessä asiantuntija-ammatissa se onnistui niinkin. odotin kyllä koko ajan että saan varmaan potkut kohta, ja yritin saada sairaslomaa kun en kerran pysty työtä tekemään mutta lääkäri ei uskonut että se on minulle hyväksi. Sattui onneksi sellaisia pitkiä projekteja masennusvuoteeni, että ei ollut kovaa kiirettä vaan riitti kun välilläkin sai jotain tehtyä.

ihan hyvin, mutta kaikki ylimääräinen oli vaikeaa, en kyennyt enkä jaksanut ajatella kovin monimutkaisia asioita tai opiskella uutta. Pahimmassa vaiheessa en kyennyt juurikaan juttelemaan kenenkään kanssa, kävin yksin lounaallakin, kun toisten ihmisten kanssa oleminen oli niin vaikeaa. Tässä vaiheessa olen kyllä tajunnut hakea masennuslääkkeet, ja ne on minulla aina auttaneet ja vaikutus on tullut nopeasti.



Kolmas masennuslääkekuuri elämäni aikana tällä hetkellä menossa, parisen vuotta ajattelin syödä ja sitten taas olla ilman. Muutamia vuosia olen aina onnistunut normaalia ja hyvää elämää elämään, mutta jostain syystä masennus on aina palannut. Pitäisi ehkä mennä terapiaan, ehkä masennuksesta pääsisi eroon, jos oppisi jotain asioita käsittelemään tai elämään eri tavalla, en tiedä, omituista tällaiset masennuskaudet minusta ovat.



Mutta hyvä kuitenkin, että olen tunnistanut masennuksen ja löytänyt siihen apua, nuorempana ei näin ollut.

4 kk sitten olin teholla itsemurhayrityksen jälkeen. Olen ollut sairauslomalla siitä lähtien, mutta olen kuitenkin ollut viikkoa lukuunottamatta töissä. Kerroin pomolleni tapahtuneesta ja hän sanoi, että toivoisi kovasti että tulisin mahdollisuuksien mukaan töihin. Saisin itse valita työaikani, tulla silloin kun haluan ja lähteä kun haluan. Työtehtävistäkin riittäisi kun pitäisin huolta että jos on tärkeitä työtehtäviä enkä niitä jaksa tehdä, kertoisin asiasta hänelle niin hän voi delegoida ne jollekin muulle. Esimiehelle ei ollut tärkeää se mitä siellä töissä sain aikaan vaan se, että tulin sinne ja säilytin jonkinlaisen rytmin elämässäni.



Nyt kun elämä ei ole pelkkää itsensä tappamisen suunnittelua, olen enemmän kuin kiitollinen viisaalle pomolleni. Ne pari hymyä ja naurua työkavereiden kanssa päivässä on pitäneet mut hengissä. Töihin menemisen vuoksi en ole täysin voinut päästää irti elämästä.

enkä ole kaikin puolin ylpeä työsuorituksistani, mutta toisaalta sen jälkeen kun olin viettänyt useamman vuoden ahdistuksen vallassa siellä sängyn pohjalla, niin tajusin, että tuskin olo tulee koskaan parantumaan jos jatkan tällä tavalla. Olotilaan ei auttanut lääkitys eikä terapiat.



Onneksi pidin työstäni, joten pelkällä tahdonvoimalla raahauduin sinne väkisin joka päivä. Pitää vain hyväksyä se, että kaikille elämä ei ole kivaa ja itse olen yksi niistä, joilla on käynyt siinä suhteessa huono tuuri.