Kertokaa, mitä tekisin elämälläni

Jos itse olisin sinun asemassasi, niin hakeutuisin johonkin koulutukseen, johon on suht helppo päästä, joka kestää kohtalaisen ajan ja joka työllistää varmasti. Työ kun on mielenterveyden kannalta tärkeää, ja kuulostaa siltä, että työttömyys syö sinuakin, vaikka pärjäätkin taloudellisesti ja vaikka se ei ole suurin murheesi. Lisäksi, jos nyt alat seurustella, on vaarana, että miehestä ja suhteesta tulee liian suuri osa elämänsisältöäsi ja se haittaa suhdetta.



Mieleeni tuli mahdollisista koulutuksista esim. lähihoitaja (paska palkka ja rankka työ kyllä, tiedän, mutta voisiko se kuitnekin olla mielekästä?), kirjanpitäjä (tosin maksullinen koulutus ainakin jos sellaisen kurssin suorittaa), joku autonkuljettajan tapainen... Tai miksei sitten amk-tutkinto, kuten sairaanhoitaja, suuhygienisti tms...



Ap, olen itsekin kolmekymppinen ja osittain kelailen samoja asioita, vaikka minulla onkin työ ja parisuhdekin. Erosin pitkästä suhteesta lähempänä kolmeakymppiä ja se pelko lapsettomaksi jäämisestä oli lamauttava. Uuden miehen löytäminen ei myöskään ollut ihan helppoa, vaikkei minussakaan "vikaa" ole. Kannatti kuitenkin pitää sitä deitti-ilmoa, sillä riitti, kun kaikkien pervojen ja epäonnistuneiksi osoittautuneiden deittien joukossa oli se yksi hyvä. Ja suosittelen minäkin viilaaman sitä ilmoa vähän vetävämmäksi, vaikkei valehtelemaan tarvitsekaan alkaa.



Kolmekymppisenä ei ole mielestäni väärin, että puhuu jo aika alkuvaiheessa suhdetta läpi lastenhankinta-asiat - onko mies valmis ja koska asiaa voisi alkaa harkita. Jotkut sanovat miesten tästä pelästyvän, mutta jos suhteessa on luottamusta ja läheisyyttä ja mies on sitoutumisen arvoinen, kyllä hänen kanssaan pitäisi voida puhua rehellisesti.



Ja minäkin olen miettinyt uudelleenkouluttautumista, koska vakituisen työn saaminen minun akateemisella tutkinnollani tuntuu olevan hankalaa.

Kirjoituksesi voisi olla erään tuttuni kynästä. Opiskelu ei ole kivaa. Töissä ei ole kivaa. Ulkonakäynti ei ole kivaa. Silti pitäisi olla unelmaduuni huippupalkalla ja tietty se viimeisen päälle unelmamies. Ja kun ei mitään ole saavutettu, niin itketään kavereille että elämä on epistä.



Sillä aikaa me muut aikuiset olemme opetelleet avaamaan suumme ja hankkineet sen ekan duunin varastolta. Rahat on käytetty koulukirjoihin. Baarissakin joutuu itse opettelemaan sitä keskustelua niiden tavallisten Petrien ja Markojen kanssa, jotka ei unelmien perässä itkevälle kaverille kelpaa. Sillä aikaa marttyyriprinsessamme mököttää yksin nurkassa ja loukkaantuu kaikille jotka seuraa löytävät.

Lisäksi voisit miettiä ja kirjoittaa ylös, millaisena haluaisit elämäsi nähdä vaikka vuoden päästä? Kutsutaan 'tulevaisuuden muisteluksi', kuulostaa ehkä naiivilta mutta voi auttaa alitajuntaasi suuntautumaan tiettyjä asioita kohti. Tai jos olet visuaalinen, askartele lehtikuvista aarrekartta vessan oven sisäpuolelle.



Haluaisin myös tietää, millaisena näkisit elämäsi parisuhteessa? Odottaisitko päivät kotona, että mies tulee töistä? Miten taloudelliset asiat hoidettaisi? Vaikka palkkasi olisi pieni, se olisi kuitenkin itse ansaitsemasi. Ja työpäivän aikana sinulla olisi muita kontakteja ja puheenaiheita.

sanoisin vain tänne väliin, että sinä ap vaikutat ihan fiksulta ja kivalta ihmiseltä. Ennustan täten juhlallisesti, että onnistut kyllä löytämään elämääsi mielekästä sisältöä :-). Kannattaa myös muistaa, että ei meistä kukaan missään jatkuvassa täyttymyksen ekstaasissa kulje ympäriinsä, vaikka asiat olisivatkin mallillaan: elämä on aina epätäydellistä.

Mussa ei ole asennetta eikä tulta. Sehän mun elämäni perimmäisin ongelma kai on.

Ihan rehellisesti myönnettynä, mun on todella vaikeata motivoitua hakemaan mitään ns. paskatyötä ja antaa semmoista kuvaa, että muka kiinnostaisi milläänlailla sitoutua siihen, kun mitään taloudellista pakkoa tai muutakaan oikeaa kiinnostusta ei ole. En siis osaa itsestäni tämmöisiä näyttelijänsuoritusta repiä. Ymmärrän hyvin, ettei mua palkata.

Sinällään kyllä olen nuorempana tehnyt todella paljon ns. suorittavan tason hommia ja pitänyt niistä jopa enemmän kuin koulutustani vastaavasta työstä. Pelkään vaan, että nyt jos menen jonnekin siivoojantöihin, niin siellä olen vielä 10 vuoden kuluttuakin. Se ei varmasti edistä yhtä ainutta niistä tavoitteista, mitä minulla nyt on elämälleni. Ja tiedän, että silloin en olisi tasan yhtään sen tyytyväisempi elämääni kuin nytkään. Luultavasti vielä vähemmän, koska silloin mulla ei olisi samanlaista mahdollisuutta kuin nyt esim. paneutua huolella pääsykokeisiin valmistautumiseen ja opiskella itselleni uutta ammattia.

Nyt tämä töiden haku on "haluaisin vaan saada jonkun syyn päästä sängystä ylös" -henkistä. Ei mulla mitään palavaa intoa todellakaan ole kaupan kassaksi, rutiinitoimistotyöntekijäksi tai porrassiivoojaksi. Ja se ihan varmasti näkyy päälle.

tulee parin vuoden päästä.

Sillä erotuksella, että voisin itse pitääkin joistain matalan koulutustason hommista. En ole vielä valmistunut, teen matalapalkkatyötä opintojen ohessa. Ilmeisesti minusta saa sen kuvan, että en sitten paljon muuta osaakaan kuin jotain todella yksinkertaista ja ajattelua edellyttämätöntä, vaikka nykyinenkin työni on ihan monipuolista eikä pelkkää liukuhihnaa.

Ongelmani on myös se, että en osaa myydä itseäni. Tai sitten tilanne aidosti on se, että työ, jota haen, ei ole minulle se kovin virikkeinen työ. Nykyisessä työssäni on ongelma, jos esimieheni ovat minua tyhmempiä. Se näkyy sellaisena, että esimies haluaa pitää kiinni auktoriteettiasemastaan naurettavilla keinoilla tai että ei kykene keskustelemaan asioista, koska kokee asioiden avoimen käsittelyn uhkana. Työkulttuuri, jossa herra tai rouva johtaja sanelee käskyt ja alainen vain nöyrimmästi tottelee, eikä koskaan saa kertoa työhön liittyvistä ongelmista, elää.

Kirjoituksesi voisi olla erään tuttuni kynästä. Opiskelu ei ole kivaa. Töissä ei ole kivaa. Ulkonakäynti ei ole kivaa. Silti pitäisi olla unelmaduuni huippupalkalla ja tietty se viimeisen päälle unelmamies. Ja kun ei mitään ole saavutettu, niin itketään kavereille että elämä on epistä.

Sillä aikaa me muut aikuiset olemme opetelleet avaamaan suumme ja hankkineet sen ekan duunin varastolta. Rahat on käytetty koulukirjoihin. Baarissakin joutuu itse opettelemaan sitä keskustelua niiden tavallisten Petrien ja Markojen kanssa, jotka ei unelmien perässä itkevälle kaverille kelpaa. Sillä aikaa marttyyriprinsessamme mököttää yksin nurkassa ja loukkaantuu kaikille jotka seuraa löytävät.

Kun jos mikään ei ole sun juuttus eikä mikään varsinaisesti kiinnosta niin kyllä vika on silloin tekijässä. Olet liian mukavuudenhaluinen.

Sanon tämän siksi, että tunnistan siitä myös itseni. Mutta itse olen todennut, että ainoa positiivinen muutos elämässäni on se, jonka itse saan aikaan. Kiinnosti tai ei, lähden lenkille 5 kertaa viikossa. Kyllä se aina ensimmäisen 10min jälkeen alkaa luistamaan. Eikä koskaan ole harmittanut tehty lenkki!

Opiskelussa sama. Valitse ala ja keskity siihen. Mitä enemmän sitä luet, sitä mielnkiintoisemmaksi se muuttuu. Tietysti ei niin ,että luet vain päästäksesi tentistä läpi.

Ei minustakaan tullut sitä lääkäriä, mutta hyvällä alalla olen nyttenkin. Ja ehkäpä jonakin päivänä vielä haen ja pääsenkin sinne lääkikseen. Mutta töitä siihen on tehtävä!

Kirjoituksesi voisi olla erään tuttuni kynästä. Opiskelu ei ole kivaa. Töissä ei ole kivaa. Ulkonakäynti ei ole kivaa. Silti pitäisi olla unelmaduuni huippupalkalla ja tietty se viimeisen päälle unelmamies. Ja kun ei mitään ole saavutettu, niin itketään kavereille että elämä on epistä.

Sillä aikaa me muut aikuiset olemme opetelleet avaamaan suumme ja hankkineet sen ekan duunin varastolta. Rahat on käytetty koulukirjoihin. Baarissakin joutuu itse opettelemaan sitä keskustelua niiden tavallisten Petrien ja Markojen kanssa, jotka ei unelmien perässä itkevälle kaverille kelpaa. Sillä aikaa marttyyriprinsessamme mököttää yksin nurkassa ja loukkaantuu kaikille jotka seuraa löytävät.

minäkin olin tuollainen, ja moni minulle saarnasi tämän tapaisia juttuja kuin tässä jutussa. Että pitäisi vaan väkisin tehdä jostain kivaa ja ottaa vaan joku mies ja toimia, vaikka mieli ei tee. Yritinkin aikani, mutta ei se mulle onnea tuonut.

Vasta lähemäpänä neljänkympin ikää tajusin, että se ei vaan ole minun tieni. Minun tieni on henkinen ja hengellinen, ei ulkomaailmassa etenemisen tie. Ei minun luonteelleni ja "tielleni" kuulu miestä ja perhettä eikä näyttävää uraa. Löysin onneni hyvin tavallisesta arjesta, jossa teen vaatimatonta mutta elämiseen riittävää työtä, en tavoittele oikein mitään, olen varsin erakko, ja keskityn kokemaan kaiken tässä ja nyt niin täydesti kuin mahdollista.

Sulla on kiva ongelma. On paljon todella paljon mahdollisuuksia.  Kysy Jeesukselta neuvoa. Oo tosissas. Jos et tiedä miten se tehdään, mee johonkin vapaan suunnan seurakuntaan kysymään neuvoa. Hän haluaa antaa elämällesi tarkoituksen ja päämäärän. 

Etsi elämällesi tarkoitus. Älä jätä sitä elämättä sillä verukkeella että olet töiden jälkeen niin väsy että pitää vaan katsoa telkkaria. Mene kävelylle, Kysy hiljaa mielessäsi mikä voisi olla elämäsi tarkoitus. Tuosta tätä kunnes löydät sen. 

Etsi elämällesi tarkoitus. Älä jätä sitä elämättä sillä verukkeella että olet töiden jälkeen niin väsy että pitää vaan katsoa telkkaria. Mene kävelylle, Kysy hiljaa mielessäsi mikä voisi olla elämäsi tarkoitus. Tuosta tätä kunnes löydät sen. 

Ap, olisi tosi kiva kuulla, miten sinulla nykyään menee! Toivottavasti hyvin - kevätaurinko paistaa ja kesäkin tulee. Oletko menossa pääsykokeisiin? Pidän sulle peukkuja!

Ap täällä moi! Olen alkanut käydä ystäväni kautta saamassani osa-aikaisesti työssä, jossa pääsen auttamaan muita ihmisiä (taloudellista hyötyä tästä työssäkäynnistäni ei ole, ennemminkin haittaa koska ansiosidonnaiseni oli enemmän kuin mitä saisin täysistäkään työtunneista, joten siinä vaiheessa kun putoan vanhoihin tuloihin perustuvilta sovitelluilta päivärahoilta, se muuttuu taloudellisesti täysin järjettömäksi). Työ on ollut henkisesti ja fyysisesti todella rankkaa. Ekan viikon vaan itkin joka ilta niin väsymystä kuin surua asiakkaiden elämänkohtaloiden vuoksi sekä omaa osaamattomuuttani, nyt alkaa vähän alkushokki helpottaa. Positiivisena puolena en tunne enää olevani täysin hyödytön tai irrallinen muusta yhteiskunnasta enkä nuku kaikkia päiviä, vaan vuorokausirytmini on liki normaali (huomenna menen iltavuoroon, joten siksi kukun vielä poikkeuksellisen myöhään hereillä).

Muuten tilanteeni ei ole kehittynyt kauheasti mihinkään. Kävin ammatinvalintapsykologilla ja innostuin vähän useammastakin sosiaali-terveysalan ammatista, mutta nyt nykyisen työpaikan myötä olen tajunnut, että ei minusta ole tuon alan töihin. Aion kyllä nykyisessä työssä toistaiseksi jatkaa (en kai voisi muutakaan, koska muuten seurauksena olisi karenssi ja muuta työtäkään tuskin löydän mihin vaihtaa), mutta olen vaan kertakaikkiaan liian herkkä ja sulkeutunut, että minun kannattaisi lähteä opiskelemaan uutta ammattia tuolta alalta, vaikka tavallaan monista työn puolista pidänkin. En ole keksinyt toisaalta mitään muutakaan yhtään mielekkäältä tuntuvaa työllistävää alaa, joten tällä hetkellä työelämän suhteen tuntuu kuin olisi noussut seinä eteen. Psykologian pääsykokeisiin lukemisen olen unohtanut ihan suosiolla, se ei enää tunnu oikein mahdolliselta ammatilta minulle nykyisten kokemusten valossa. Mietin vähän, josko kävisin kuitenkin toimintaterapeutiksi pääsykokeita katsomassa (mulla on niin hyvät arvosanat, että hyvin varmasti kokeisiin pääsisin vaikka sisään pääsy onkin tosi vaikeaa), onneksi tässä on vielä aikaa miettiä ennen yhteishaun loppumista. Jos en muuta keksi, saatan syksyllä lähteä avoimeen opiskelemaan psykaa ihan yleisestä mielenkiinnosta työn ohessa, jos vaan jaksan.

Mieskuvioiden kannalta tilanne ei ole yhtään parempi, mikä on asia, josta tunnen kaikista eniten surua ja epätoivoa. Läheisiltä olen saanut kuulla vauvauutisia, mikä on ollut ihana ja iloinen asia, mutta toki saa minut myös vähän haikeaksi kun itselläni ei ole mahdollisuutta omasta vauvasta edes haaveilla ja koko parisuhteen löytäminen tuntuu niin mahdottomalta. Olisi ollut mahtavaa elää tuota elämäntilannetta yhtäaikaa heidän kanssaan, no onneksi nyt pystyn olemaan muuten vaan mukana ja tukena. Deitti-ilmoituksia minulla on ollut useita erilaisia ja olen käynyt kymmenillä treffeillä. Muutama ihan mukava mies on ollut minuun ihan vakavissaan ihastunutkin, mutta valitettavasti en ole itse onnistunut kiinnostumaan tosissani kenestäkään heistä ja jos toinen nyt vaan tuntuu suhteellisen samantekevältä, ei siitä oikein mitään suhdetta saa väännettyä aikaiseksi, vaikka miten ajattelisi tietoisella tasolla, että ei pidä olla niin kranttu :(

Nyt olen ottanut ilmoitukset tosin pois, koska epämääräisten työaikojen vuoksi on todella vaikeaa löytää aikaa tavata ketään. En tiedä olenko jotenkin vaan todella heikko, mutta osa-aikaisenakin töissäkäynti tuntuu imevän kaikki mehut niin että hyvä kun jaksan joskus tavata ystäviänikään. Kotityöt jaksan hoitaa jotenkin mitenkuten mutta siihen aktiviteetit työn lisäksi sitten jäävätkin. Uusiin ihmisiin tutustuminen ei tällä hetkellä tunnu kovin mahdolliselta, sosiaalinen akkuni kuluu aikalailla loppuun jo työpäivän aikana kun tapaan töissä koko ajan uusia ihmisiä (en valitettavasti kuitenkaan ikäisiäni vapaita miehiä ;) ). Samasta syystä uusien harrastuksien aloittaminen on jäänyt.

Tuntuu jotenkin sietämättömältä vaan odottaa ja toivoa, että asiat jotenkin järjestyisivät parhain päin, mutta ei kai tässä toisaalta voi muutakaan. Kevätauringosta kyllä nautin - onneksi pääsen usein työpäivinäkin ulos ihailemaan sitä asiakkaiden kanssa eikä tarvitse homehtua missään toimistossa.

Huippua, että ap kävi päivittämässä tilannetta :)

Psykologina ei ole aivan pakko työskennellä kaikkein "patologisimpien" ihmisten kanssa, vaan voi suunnata opintoja esim. työhyvinvointiin tai tutkimustyöhön. 

Mutta kiva kun olet nyt päässyt johonkin juttuun kiinni!

misi et esim mene spermapankkiin ja tee itsellesi lasta rupeet kuule yksinhuoltajaksi niin kyllä riittää tekemistä vaikka muillekin jakaa !!

Mietin ihan samaa, että mikset hankkisi lasta yksin? :)

Tällä kirjoittajalla on siis ollut "vaatimaton mutta elämiseen riittävä työ", mutta se ei tunnu nyt toteutuvan ap:n elämässä lainkaan. Eri tilanne siis.

Vasta lähemäpänä neljänkympin ikää tajusin, että se ei vaan ole minun tieni. Minun tieni on henkinen ja hengellinen, ei ulkomaailmassa etenemisen tie. Ei minun luonteelleni ja "tielleni" kuulu miestä ja perhettä eikä näyttävää uraa. Löysin onneni hyvin tavallisesta arjesta, jossa teen vaatimatonta mutta elämiseen riittävää työtä, en tavoittele oikein mitään, olen varsin erakko, ja keskityn kokemaan kaiken tässä ja nyt niin täydesti kuin mahdollista.

1. Lopeta elämäsi ja valintojesi kyseenalaistaminen.





Kaikesta löytyy vikaa ja mikään ei ole mielekästä, jos oikein pohtii.

Noniin, tästä ketjusta ja tarjoamastanne henkisestä tuesta oli mulle oikeasti todella hyötyä. Muistin yhden jutun, mikä mulle oli ehdotettu että kirjoittaisin yhteen lehteen joskus sata vuotta sitten aiheesta josta tiedän paljon, mutta en silloin ikinä ehtinyt, koska kävin töissä eikä mulla ollut energiaa sen ja perus arjen pyörittämisen lisäksi tehdä oikein mitään muuta näin paljon paneutumista vaativaa.



No tsemppauksenne seurauksena lähdin heti aamulla (eli siis alkuiltapäivästä :D) läppäri ja eväät repussa yliopiston kirjastoon kirjoittamaan, niinkuin olisin töihin mennyt.



Kirjoitin monta tuntia ja evästunnilla näin opiskelevaa kaveria, joka houkutteli mut kuuntelemaan yhtä avointa luentoa. Tuntui todella hyvälle pitkästä aikaa tehdä jotain järkevää, olla nuorten ihmisten keskellä, jotka tekevät jotain järkevää. Ihan sama julkaistaanko koko juttua (aihe sinällään ei ole mitenkään vanheneva), aion huomenna jatkaa kirjoittamista.



Mulla on ihan erilainen olo nyt kuin eilen. Positiivisessa mielessä. Innostunut ja energinen.



Kirjastossa ja luennolla mulle tuli semmoinen olo, että ei se uudestaan opiskelemaan lähteminen oikeasti olisi paha juttu, jos opiskelupaikan saisin. Ja että en ole masentunut, vain helvetin pitkästynyt. Ollut jo pitkään. Työ, jota tein ennen työttömäksi jäämistä (ja johon olin aivan ylikoulutettu), ei aivojen näivettämisenä ja oman potentiaalin hukkaan heittämisenä poikennut yhtään tästä nykytilanteesta kun makaan vaan kotona ja käytän päivät netissä surffailuun. Vaativuustaso sama, antoi elämään sisältöä ja mukavaa aikaansaamisen tunnetta suunnilleen yhtä paljon (tai siis vähän). Muistan sen työn ilon mitä opiskeluaikojen ns. paskaduuneissa sain katsellessani huolella pestyä lattiaa tai kitkettyä kukkapenkkiä, tuossa paperinpyörittämisessä sellaista en kyllä juuri päässyt kokemaan. Ainoa ero mikä töissä käynnillä nykytilanteeseen käytännössä oli, oli se, että silloin mulla ei ollut oikein aikaa eikä energiaa edes mihinkään muuhun kehittävämpään. Vaikka työ oli vaativuudeltaan semmoista, että koulutettu apinakin olisi selvinnyt siitä loistavasti, se vaati kuitenkin tarkkaa keskittymistä ja sikäli vapaa-ajalla en jaksanut kauheasti keskittyä mihinkään kovin kummoiseen. Tosin musta tuntuu, että oon aiemmin ollut niin monta vuotta jonkin tasoisen masennuksen vuoksi puolikuntoinen etteivät energiavarannot ole vieläkään täysin palanneet keskivertoihmisen tasolle - siksi esim. tuloksellinen pääsykokeisiin lukeminen kokopäivätyön ohessa tuntuu vielä nytkin aivan tuhoon tuomitulta idealta. Sen vuoksi olen aika varauksellinen ottamaan vastaan "ihan mitä tahansa työtä" ennenkuin pääsykokeet ovat ohi.



Sitten kun saan tuon lehtijutun hiottua valmiiksi, alan samalla metodilla lukea pääsykokeisiin kurinalaisesti joka päivä. Ja lähden kotoa pois sitä varten, koska se tuntuu olevan mielenterveydelle aika hyväksi. Tietty katselen töitäkin tässä samalla, jos jotain kiinnostavaa löytyisi, tai vaikka vähän epäkiinnostavampaakin, jos on osa-aikainen työ. Voisin ehkä käydä työkkärissä ammatinvalintapsykologinkin kanssa juttelemassa, olisiko hänellä ideoita jostain lyhyemmän koulutuksen vaativista työllistävistä aloista, jotka voisivat sopia minulle.



Deitti-ilmoitukseenkin on tullut pari vastausta, että ehkä pääsen pian treffeillekin :)



Korjattakoon vielä pari väärinkäsitystä, en odota työtä, missä pääsisin suoraan toimitusjohtajaksi huippupalkalla (itseasiassa toi olis mun painajainen). Haluan vaan löytää alan ja työn, joka tuntuu edes jollain tavalla mielekkäältä ja hyödylliseltä sekä itselleni että muille, ei siltä että menen joka päivä töihin heittämään taas 8 tuntia elämästäni kankkulan kaivoon, niinkuin edellinen työni. Koska tämmöisessä jälkimmäisen kaltaisessa työpaikassa käy aika kyllä todella pitkäksi eläkepäiviä odotellessa, ja mulla niihin on vielä aika monta kymmentä vuotta. Oon oikeasti senverran fiksu, että musta on enempäänkin.



En myöskään odota että mulle ilmaiseksi tipahtaa jostain huipputyöpaikka. Oon kuitenkin nykyisenkin ammatin eteen opiskellut ihan hyvillä arvosanoilla ylemmän korkeakoulututkinnon, missä jonkun verran joutui lukemaan, semmoisiakin kirjoja, jotka eivät niin hirveästi olisi kiinnostaneet. Mulla on myös vuosia kokemusta ihan kirjaimellisista paskaduuneista, yleisten vessojen pesusta ja eläinten karsinoiden siivoamisesta koirankakkaroskisten tyhjentämiseen (tietty paljon muutakin olen tehnyt). Oon koko ikäni enemmän tai vähemmän reippaasti puuhastellut, opiskellut, työskennellyt jotain tähän työttömyysjaksoon asti (en ole koskaan sitten lapsuuden ollut näin kauaa joutilaana). Ongelma on ehkä ollut se, etten ole oikein missään vaiheessa katsonut eteeni, että onko tässä mitään järkeä tai viekö tämä minua sinne, mihin haluan oikeasti päästä, tai mitä oikeasti haluaisin. Ajauduin vaan opiskelemaan jotain koska pitihän joku opiskelupaikka olla ja sitten tekemään jotain töitä, koska pitihän joku työpaikka olla, ja oon myös ajautunut ilman mitään hirveää rakkauden paloa parisuhteisiin, koska pitihän joku mies olla. Ja ajatellut, että ei musta kuitenkaan ole niihin kouluihin tai niihin töihin tai niille miehille, mitä oikeasti haluaisin, ja samalla itkenyt mitätöntä elämääni ja kadehtinut niitä, joilla oli pokkaa tavoitella enemmän. Nyt en enää tällä tiellä halua jatkaa.

Tänään aikaisemmin nukkumaan ja huomenna liikkeelle ennen puoltapäivää!