Onko lintu eläin? Mies väittää että ei ole.

nisäkäs sana mieheltä päässyt unohtumaan :)

nisäkkäitä.

Onko tää joku ruokavalio juttu? Vai onko miehen mielestä vain nisäkkäät eläimiä?



Sveitsissä ravintoloitsia oli vakaasti sitä mieltä että vegaani voi syödä nautaa, koska nauta ei syö lihaa.

ihana sun miehes on, ei vaan oikein tiiä mistä puhuu

No vähän epävarmaa se näyttää olevan aloittajallekkin, kun pitää tulla täältä kysymään.

kuinka miehet ovat parisuhteessa yleisesti ottaen se laajemman yleissivistyksen omaava. Naiset kuulemma tietävät vain "pienistä" asioista. Onkohan eläimen määrittely sellainen pieni (ja mitätön) asia?

enää mistä tää juttu lähti. Ja mies kyllä erottaa nisäkkään ei-nisäkkäästä, se ei ole se juttu tässä. Jotenkin se miehen logiikka meni niin, että kalat on vedessä, linnut on ilmassa ja sitten ne maalla elävät otukset ovat niitä oikeita eläimiä.



ap

Koska ei ne kasvejakaan ole.

Lintu ja kala ovat ihmisiä, sillä eivät ne sieniä tai kasvejakaan voi olla.

Eläimiä ne eivät voi olla, sillä ap:n mies näin sanoo, ja miehet ovat aina oikeassa ;)

Siis ehdottomasti ovat ihmisiä.

enää mistä tää juttu lähti. Ja mies kyllä erottaa nisäkkään ei-nisäkkäästä, se ei ole se juttu tässä. Jotenkin se miehen logiikka meni niin, että kalat on vedessä, linnut on ilmassa ja sitten ne maalla elävät otukset ovat niitä oikeita eläimiä.

ap

niin söpön pikkupojan logiikalta :)

Eläinkunta (Animalia, syn. Metazoa) on laaja monisoluisista aitotumallisista eliöistä muodostuva taksonominen kunta. Eläinkunta muodostaa erittäin monimuotoisen ryhmän, johon kuuluu hyvin erilaisiin oloihin sopeutuneita eliöitä. Ominaista eläimille on, että ne ovat heterotrofisia eli toisenvaraisia, mikä tarkoittaa sitä, etteivät ne kykene tuottamaan energiaa itse, kuten vaikkapa kasvit fotosynteesin avulla, vaan ne joutuvat käyttämään muita eliöitä ravintona pysyäkseen hengissä. Monet eläimistä kykenevät liikkumaan itsenäisesti eli niillä on lihaksisto ja oma hermosto lukuun ottamatta Parazoa-alakuntaa. Useimmilla eläimillä on jonkinlaiset aistinelimet, joiden avulla ne pystyvät reagoimaan tarkoituksenmukaisesti ympäristöönsä ja erilaisiin aistiärsykkeisiin. Lisäksi eläimet eroavat siinä, että eläinsoluilla ei ole soluseinää. Usein arkikielessä ja oikeustieteessä sanaa ”eläin” käytetään viittaamaan kaikkiin muihin eläimiin paitsi ihmisiin, vaikka biologisesti tarkasteltuna ihminenkin on eläin. Eläinten tieteellistä tutkimista kutsutaan zoologiaksi ja etologia tutkii eläinten käyttäytymistä.



Eläinlajeja esiintyy niin maalla, vedessä kuin ilmassakin. Lentokykyisiä eläimiä ovat monet hyönteiset, kuten perhoset, ja suuri osa linnuista sekä lepakot. Vedessä elävistä eläimistä tutuin ryhmä on kala ja maaelämään sopeutuneista nisäkkäät, kuten kettu, norsut ja metsäjänis. Eläimiä tai eläinryhmiä ei voi kuitenkaan tarkasti määritellä näin, sillä osa eläimistä on sopeutunut elämään eri kerroksissa, kuten vaikkapa maalla ja vedessä (esim. hylkeet, sammakot ja kilpikonnat). Eläinlajien lukumäärää ei tiedetä kovin hyvin, mutta tyypillisesti arviot vaihtelevat välillä 3–30 miljoonaa. Vain pieni osa (3 %) näistä on arvioitu olevan selkärankaisia ja loput selkärangattomia.[1] Eläinlajeja on hävinnyt useita kertoja olosuhteiden muutosten vuoksi ja nykyään ihmisen toimintaa pidetään tärkeimpänä syynä uhanalaisten eliölajien määrän kasvulle.



Eläinsolu











Kaaviokuva jossa tyypillisimpiä eläinsoluun kuuluvia soluelimiä.

Pääartikkeli: Solu



Kaikilla eläimillä on eläinsoluja, jotka ovat eukaryoottisia eli niissä on tuma ja sitä suojaava tumakotelo (nisäkkäillä poikkeus: punasolu[3]). Solut ovat erikoistuneet tiettyyn tehtävään ja ne muodostavat kudoksia. Esimerkiksi hermosolut muodostavat hermokudoksia. Solujen koko ja muoto vaihtelee hyvin paljon. Esimerkiksi ihmisen kohdalla munasolu on koko ihmiskehon suurin solu ja sen voi nähdä jopa paljain silmin (halkaisija n. 1 mm), mutta pienin on taas siittiö (alle 60 µm pitkä). Toisaalta ihmiskehon pisin hermosolu on jopa metrin pituinen.



Eläinsolulla ei ole kasvisolun tapaan suojaavaa soluseinää, mutta solua koossa pitää ohut solukalvo. Sen tehtävänä on myös huolehtia solun sisäisestä aineiden vaihdosta eli sen toiminta on olennaisesti osana soluhengitystä. Solukalvo suojaa sisälleen nestemäistä solulimaa, jonka tehtävänä on lähinnä kuljettaa ravinteita ja toimia muutoinkin solun sisäisen viestinnän välittäjänä. Solulimassa lepää eukayoottisilla soluilla erilaisia soluelimiä, joiden tehtävät poikkeavat proteiinisynteesistä soluhengitykseen. Eläinsolu tarvitsee myös erillisen tukirangan, joka pitää soluelimiä paikoillaan ja antaa solulle tukea sekä muodon. Tukiranka muodostuu erilaisista säikeistä ja filamenteista.



Soluelimistä lysosomi vastaa solun sisäisestä ”jätteen huollosta”. Se tuhoaa solun omia vaurioituneita soluelimiä ja tuhoaa solun sisälle päässeitä bakteereita tai vieraita aineita. Lysosomeja syntyy Golgin laitteessa, joka vastaan myös ribosomien pinnalla tapahtuvasta proteiinin valmistuksen viimeistelystä. Ribosomit sijaitsevat pääasiallisesti solulimakalvostossa, jolloin ne yleensä tuottavat proteiineja solun ulkopuolelle. Solulimakalvostossa irti olevat ribosomit sen sijaan yleensä tuottavat proteiineja solun omiin tarkoituksiin. Golgin laite lisää proteiineihin rikkiä ja fosforia sekä tarvittaessa pätkii proteiineja pienemmiksi. Mitokondriot taas huolehtivat solun energiataloudesta. Sen sisällä tapahtuu kemiallisia reaktioita, jotka muuntavat glukoosin (sokeria) sisältämän energian ATP-molekyyleihin, jota muut soluelimet voivat hyödyntää energialähteenä omille toiminnoilleen. Eniten mitokondrioita on runsaasti energiaa vaativissa soluissa kuten maksa- ja lihassoluissa. Näiden solujen mitokondrioiden lukumäärä vaihtelee muutamista kymmenistä jopa satoihin. Mitokondriot poikkeavat muista soluelimistä siinä, että sillä on oma DNA.[4]



Solun suurin elin on tuma, joita solussa on tavallisesti yksi ja se sisältää solun perimäaineksen. Monitumaisia soluja ovat esimerkiksi poikkijuovaiset lihassolut ja kehittyneellä punasolulla ei ole lainkaan tumaa. Tuman erottaa muusta solusta solukalvostoon kiinnittynyt tumakotelo, jonka pinnalla on myös ribosomeja. Tumakotelo ei ole täysin tiivis, vaan siinä on pieniä tumahuokosia, joiden avulla viestit muualta solulta pääsee tumaan ja tuman lähettämät viestit pääsevät muualle soluun. Tuman sisällä on lisäksi tumalima ja tumajyväsiä.



Selkärankaiset ja -rangattomat



Katso myös: hermosto, selkäranka, keskushermosto



Eläinkunnan yksi tutkituimmista pääjaksoista on selkäjänteiset, sillä siihen kuuluvat suurimmat ja helpoimmin tutkittavat kohteet eli selkärankaiset. Selkäjänteisiin kuuluu myös selkärankaisiin verrattaen alkeellisia eliöitä (suikulaiset ja vaippaeläimet). Näitä kolmea ryhmää kuitenkin yhdistää se piirre, että niillä on ainakin jossakin kehitysvaiheessa selkäjänne, selkäydin, pyrstö tai häntä ja kiduksen aiheet. Osa näistä piirteistä kuitenkin surkastuu sikiönkehityksen aikana, mutta kaikilla niillä selkäytimestä kehittyy hermosto. Esimerkiksi ihmisellä kiduksen aiheet, häntä ja selkäjänne ovat surkastuneet. Selkärankaisilla selkäjänteestä kehittyy selkäranka.



Selkärankaisilla eläimillä on pitkälle kehittynyt keskushermosto, joka ohjailee yksilön liikkumista, kommunikointia, tunteita, aisteja ja muistia. Suuren kokonsa vuoksi selkärankaiset ovat muita eläimiä enemmän kosketuksissa ihmisten kanssa (mm. nisäkkäät, linnut, sammakot, matelijat), mikä selittää sen miksi selkärankaisia on tutkittu niin paljon. Hermoston lisäksi selkärankaisten muut elimistöt ovat pitkälle kehittyneitä. Useimmilla eläimillä on ainakin tietyntyyppinen hermosto, mutta kaikkein alkeellisimmilta eläimiltä hermosto puuttuu täysin (esim. sienieläimet). Esimerkiksi hyönteisillä on tikapuumainen hermosto, johon kuuluu myös aivot.



Tiede tuntee nykyään noin 40 000 selkärankaislajia. Kehittyneen hermoston ja tukielimistön ansiosta lajit ovat onnistuneet sopeutumaan niin vesi- kuin maaelämäänkin. Osa lajeista on myös lentokykyisiä. Tästä huolimatta selkärankaiset edustavat vain pientä osaa kaikista eläinlajeista (2–3 %). Loput lajeista on selkärangattomia, joihin kuuluu kirjavajoukko eliöitä: matoja, hyönteisiä, hämähäkkejä ja nilviäisiä. Yhteistä näille kaikille on kuitenkin se, ettei niillä ole lainkaan selkärankaa. Selkärankaisiin verrattuna selkärangattomat ovat yleensä varsin pienikokoisia, vain joitain senttimetrejä pitkiä.



[muokkaa] Vaihto- ja tasalämpöiset



Eläimet jaetaan tavallisesti tasalämpöisiin ja vaihtolämpöisiin. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat kaikki muut eläimet paitsi linnut ja nisäkkäät. Linnuilla tasalämpöisyyttä esiintyi jo dinosaurusten elinaikana.[5] Vaihtolämpöiset eläimet ovat sellaisia, jotka eivät säätele omaa ruumiinlämpöään sisäisten mekanismien avulla, vaan se vaihtelee ympäristön lämpötilan mukana. Tasalämpöiset eläimet taas pystyvät ruumiintoimintojensa avulla säätelemään omaa ruumiinlämpötilaansa. Tieteellisissä teksteissä saattaa törmätä termeihin endoterminen tai eksoterminen. Näistä edeltävä tarkoittaa tasalämpöistä (endo-, ’sisäinen’) ja jälkimmäinen vaihtolämpöistä (ekso-, ’ulkoinen’). Tasalämpöiset pyrkivät vähentämään lämpöhukkaa turkin tai höyhenpeitteen avulla tai voivat yrittää lisätä lämpöhukkaa läähättämällä tai hikoilemalla, joka toisaalta voi johtaa nestetasapainon järkkymiseen.



Vaihtolämpöisillä eläimillä kuten matelijoilla, sammakoilla ja kaloilla on kuitenkin kehittynyt erilaisia keinoja, joiden avulla ne voivat kohottaa ruumiinlämpötilaa ympäristöä korkeammalle. Esimerkiksi merileguaani paistattelee päivää ruumiinlämpötilan kohottamiseksi. Päivän paistattelu voi olla kuitenkin liian vaarallista, sillä pedot voivat tällöin uhata niitä. Eloonjäämisen parantamiseksi eräs liskolajilla on erityinen lämpöä keräävä elin päässä, jolloin se voi kaivautua kaulaansa myöten maahan ja jättää vain päänsä maanpinnalle. Tämä elin siirtää lämmön lopulta verenkierron avulla koko elimistöön. Tämän on myös syy sille, että vaihtolämpöiset ovat aktiivisia päivisin tai vain silloin kun aurinko lämmittää ilmaa tarpeeksi ja siksi niitä ei elä kovin pohjoisilla alueilla (missä nisäkkäät ja linnut taas pärjäävät).



Kylmyyden ja kuumuuden siedossa karhukaiset ovat eksperttejä. Ne voivat selviytyä lähes ?270 °C kylmyydestä tai kiehuvasta vedestä.



[muokkaa] Liikkuminen



Suurin osa koko eläinkunnan lajeista kykenee tavalla tai toiselle liikkumaan itsenäisesti koko elämänsä ajan tai ainakin osan siitä. Vain niveljalkaisilla ja selkärankaisilla on erityisesti liikkumiseen tarkoitetut raajat.[6] Selkärankaisilla raajat rakentuvat luista, joita lihakset liikuttavat. Niveljalkaisilla taas on ulkoinen tukiranka, johon kiinnittyneet lihakset saavat raajat liikkumaan. Linnuilla on myös maassa kulkemista varten raajat, mutta useimmat linnut kuitenkin ovat lentokykyisiä. Lintujen lisäksi useat hyönteiset pystyvät myös lentämään.



Yksinkertaisemmat eläimet taas voivat liikkua värekarvojen (esim. rataseläimet ja laakamadot) avulla tai ryömiä (kastemadot), liukua (etanat). Mustekalat voivat liikkua vedenpohjassa lonkeroita liikuttamalla tai vaihtoehtoisesti sifoni-nimisellä suihkumoottorin toimintaa muistuttavalla elimellä.



[muokkaa] Ravinto



Eläimet eivät pysty tuottamaan tarvitsemaansa energiaa kasvien tai bakteerien tapaan. Siksi ne ovat riippuvaisia muista elämän muodoista. Eläinten ruoanhankintastrategiat poikkeavat kasviravinnosta (kasvinsyöjät) eläinperäiseen ravintoon (lihansyöjät, hyönteissyöjät). Yhtä hyvin eläin voi olla kaikkiruokainen eli syödä niin toisia eläimiä kuin kasveja (tai muita elämän muotoja).



Kasvinsyöjien etuihin kuuluu ruoan runsaus, sillä napa- tai muita äärialueita lukuun ottamatta kasveja kasvaa kaikkialla. Kasvinsyöjät ovat luonnon monimuotoisuuden kannalta tärkeässä roolissa, sillä ne levittävät kasvisiemeniä tiputtelemalla tai ulostamalla niitä eri alueille. Haittapuolina kasvinsyönnissä yleensä on se, että saadakseen tarvittavat määrät ravintoaineita eläimen on kulutettava paljon aikaa pelkkään syömiseen, koska kasvit eivät ole kovinkaan energiarikkaita ravintolähteitä. Kasviravinto tarvitsee myös omanlaisen ruoansulatuksen, jotta eläin pystyisi hyödyntämään ravintoansa mahdollisimman hyvin.[7]



Lihansyöjien kohdalla ravinnon määrästä tai sen ravintoainepitoisuudet eivät ole ongelma, vaan lähinnä sen hankinta. Tämän ongelman ratkaisemiseksi eri eläimillä on eri saalistustapoja. Esimerkiksi hämähäkit saalistavat kutomalla hankalasti erotettavia seittejä ja odottaa vain jonkin hyönteisen lentävän siihen. Leijonat ja sudet taas saalistavat ryhmissä. Lihan- ja kasvinsyöjillä on ravintoon erikoistuneet hampaat tai nokat.



[muokkaa] Levinneisyys



Eläimet kehittyivät muun elämän tapaan vedessä, josta pitkällisen kehityksen ansiosta sopeutuivat myös maaelämään. Edelleen luonnossa elää eläinlajeja, jotka ovat sopeutuneet ainoastaan vedessä elämiseen. Esimerkiksi kalat ja jotkin sammakkoeläinlajit. Veteen sopeutuneilla eläinlajeilla, etenkin merieläimillä, on se etu, että niiden elinolosuhteet muuttuvat hyvin vähän tai hyvin pitkällä aikajänteellä. Merten ja valtamerien eläinten monimuotoisuus painottuu melko selvästi rannikoille ja koralliriutoille, joka tarjoaa paitsi ravintoa myös hyvän piilopaikan saalistajilta. Koralliriutat rakentuvat itse asiassa itsekin eläimistä, nimittäin korallieläimistä. On arvioitu, että maailman kaikista kalalajeista puolet elävät koralliriutoilla,[8] joten niiden tuhoutuminen olisi suuri menetys merielämän monimuotoisuudelle. Merieläinten pääravinnon lähde on plankton.



Vaikka merielämä painottuukin lähelle merenpintaa, jossa valaistus on yleensä erinomainen, on useiden kilometrien syvyyteen suuresta paineesta ja pimeydestä huolimatta kehittynyt hyvin mielenkiintoisia elämänmuotoja, joita kaikkia tiede ei vielä edes tunne.



Lisääntymistavat ja sukupuolet



Eläimet voivat lisääntyä joko suvuttomasti tai suvullisesti. Suvuttoman lisääntymisen etuna on se, että eliö voi lisääntyä ilman toista sukupuolta. Toisaalta heikkona puolena on se, että syntyneet jälkeläiset ovat geneettisesti identtisiä, jolloin jälkeläiset perivät niin hyvät kuin huonotkin ominaisuudet vanhemmaltaan. Esimerkiksi laakamadot voivat lisääntyä siten, että muodostavat omasta ruumiistaan kurouman, joka lopulta kuroutuu kokonaan irti vanhemmasta, jolloin uusi jälkeläinen on syntynyt. Kuroutuminen on yleisintä sienien ja kasvien keskuudessa. Vastaavalla tavalla voivat lisääntyä myös sienieläimet. Jotkin eläimet, kuten kirvat ja Cnemidophorus -teijulisko, voivat lisääntyä partenogeneettisesti eli neitseellisesti.



Suvutonta lisääntymistä huomattavasti yleisempi keino on suvullinen lisääntyminen. Se vaati kaksi eri sukupuolta, mutta toisaalta etuna on geneettinen muuntelu.



[muokkaa] Taksonomia



[muokkaa] Yleistä



Suppeassa taksonomiassa eläinkunta jaotellaan pääjaksoihin (vrt. kasvi- ja sienikuntien kaaret), joita nykytutkimuksen mukaan on 36 kappaletta, jotka sisältävät vielä olemassa olevia eliölajeja. Vanhemmissa lähteissä saatetaan onteloeläimet (Coelenterata) vielä tunnistaa omaksi pääjaksoksi, mutta nykyisin se on yhdistetty polttiaiseläimiin. Tietyissä yhteyksissä eläinkunnan tieteellisestä nimestä saatetaan käyttää muotoa Metazoa tutumman Animalia sijasta.[11] Tällä samalla termillä saatetaan myös viitata vain monisoluisiin, mutta useimmin sillä tarkoitetaan koko eläinkuntaa.



Laajasta monimuotoisuudestaan huolimatta muutamien piirteiden voidaan katsoa yhdistävän kattavasti kaikkia eläimiä. Eläimet ovat monisoluisia ja niiden soluissa on sen toimintaa ohjaava yksikkö, tuma. Lisäksi ne ovat toisenvaraisia, jolloin niiden soluissa ei ole yhteyttämiskykyisiä soluelimiä, kuten vaikkapa kasveilla on fotosynteesiä ylläpitäviä viherhiukkasia. Eläinsoluilta puuttuu kokonaan soluseinä, joka löytyy sieniltä (kitiiniä) ja kasveilta (selluloosaa). Suurimmalla osalla eläimistä on liikkumiskyky ainakin osan aikaa niiden elämästä ja alkionkehityksessä niiden elimet muodostuvat kahdesta tai kolmesta solukerroksesta (ekto-, meso-, ja endodermi).



Täsmällisemmässä taksonomiassa eläinkunta jaetaan kahteen alakuntaan: sienieläinmäisiin (Parazoa) ja monisoluisiin (Eumetazoa). Sienieläinmäisiltä puuttuu kokonaan symmetrinen rakenne, kun taas monisoluisilla on tietty säännöllinen rakenne ja symmetria. Lisäksi monisoluisten kohdalla kudosrakenteet muodostavat elimiä, jotka vastaavasti ovat osa elimistöä (esim. ruoansulatuselimistö). Sienieläinmäisiin kuuluu kaksi pääjaksoa: laakkoeläimet (Placozoa) ja sienieläimet (Porifera). Eumetazoa-alakunta jaetaan edelleen symmetriatyypin perusteella kahtia: säteittäissymmetrisiin (Radiata) ja kaksikylkisiin (Bilateria). Kaksikylkisillä eläimiltä löytyy symmetria-akseli, jonka molemmilta puolilta löytyy vastaava osa. Esimerkiksi perhosen molemmat siivet ovat samanlaisia, mutta toinen on vain peilikuva. Kaksikylkissymmetrisiltä eläimiltä voidaan löytää etu- ja takapään lisäksi myös sivusuunnassa oikea ja vasen puoli sekä ylä- ja alapuoli. Säteittäissymmetrisiltä eläimiltä voidaan määrittää ainoastaan ylä- ja alapuoli ja ne voidaan jakaa usealla eri tavalla niin, että lopputuloksena on lähes identtiset osat.[12]



Kaksikylkiset jaetaan vielä kolmeen osaan: 1. ruumiinontelottomat 2. valeruumiinonteloiset 3. ruumiinonteloiset. Ruumiinonteloiset jaetaan vielä alkusuisiin (Protostomata) ja jälkisuisiin (Deuterostomata). Nämä kaksi ryhmää eroavat erityisesti niiden alkionkehityksessä, jossa ensimmäisellä ryhmän jäsenillä alkionkehityksessä blastoporista kehittyy suu ja peräaukko kehittyy myöhemmin, kun jälkimmäisen ryhmän lajeilla blastoporista kehittyy peräaukko ja suu kehittyy muualta



http://fi.wikipedia.org/wiki/El%C3%A4inkunta

Eläinlajeja esiintyy niin maalla, vedessä kuin ilmassakin.



Lentokykyisiä eläimiä ovat monet hyönteiset, kuten perhoset, ja suuri osa linnuista sekä lepakot. Vedessä elävistä eläimistä tutuin ryhmä on kala ja maaelämään sopeutuneista nisäkkäät, kuten kettu, norsut ja metsäjänis.



Eläimiä tai eläinryhmiä ei voi kuitenkaan tarkasti määritellä näin, sillä osa eläimistä on sopeutunut elämään eri kerroksissa, kuten vaikkapa maalla ja vedessä (esim. hylkeet, sammakot ja kilpikonnat). Eläinlajien lukumäärää ei tiedetä kovin hyvin, mutta tyypillisesti arviot vaihtelevat välillä 3–30 miljoonaa.



Vain pieni osa (3 %) näistä on arvioitu olevan selkärankaisia ja loput selkärangattomia.[1] Eläinlajeja on hävinnyt useita kertoja olosuhteiden muutosten vuoksi ja nykyään ihmisen toimintaa pidetään tärkeimpänä syynä uhanalaisten eliölajien määrän kasvulle.

Kysyin että onko linnut eläimiä, toinen vastaa että joo, toinen että ei, ne on lentokoneita. Sit kysyin onko kalat eläimiä, toinen vastaa taas että joo, ja toinen että ei, ne on sukellusveneitä.

Näin miehistä tietoa saa lisää :)

kuinka miehet ovat parisuhteessa yleisesti ottaen se laajemman yleissivistyksen omaava. Naiset kuulemma tietävät vain "pienistä" asioista. Onkohan eläimen määrittely sellainen pieni (ja mitätön) asia?

Mitä väliä sillä on että onko lintu ja kala eläimiä vai ei?

T: Mies

maailmassa on ihmisiä,tyttöjä,poikia,äitejä ja tätejä.



kaikki eivät siis ole ihmisiä, vaan jotkut vaan :D

enää mistä tää juttu lähti. Ja mies kyllä erottaa nisäkkään ei-nisäkkäästä, se ei ole se juttu tässä. Jotenkin se miehen logiikka meni niin, että kalat on vedessä, linnut on ilmassa ja sitten ne maalla elävät otukset ovat niitä oikeita eläimiä.

ap

Mitäs hylkeet ja krokotiilit on tuolla logiikalla, ne kun loikoilevat usein maalla, mutta viihtyvät vähintään yhtä hyvin vedessä, toinen on vielä nisäkäskin ja toinen lisko(?)? Entä strutsit, se kun on lintu mutta pysyy tiukasti maassa?

lapset on tyttöjä ja poikia, aikuiset on ihmisiä. Sanovat esim. että nämä on lasten ja nämä on ihmisten.

luettuaan mies sanoi että kai ne sitten on eläimiä. Mutta väärässä se ei kuitenkaan omasta mielestään ollut.



ap

luettuaan mies sanoi että kai ne sitten on eläimiä. Mutta väärässä se ei kuitenkaan omasta mielestään ollut. ap

No ei tietenkään oo väärässä :D

että vaikka ap:n mies on hiukan tyhmän puoleinen, niin on myös alkoholisti kun piti näin mitättömän syyn takia lähteä kaljakauppaan?

sit mennykään kaljakauppaan vaan kävikin expertillä.

että vaikka ap:n mies on hiukan tyhmän puoleinen, niin on myös alkoholisti kun piti näin mitättömän syyn takia lähteä kaljakauppaan?

ap

Taitaa olla suurkuluttaja? Juoppo keksii aina syyn juomiseen.



Huomenna hän varmaan väittää että maapallo on litteä ja kun todistat hänen olevan väärässä, niin pitääkin hakea pullo kirkasta.