G: Missä iässä koit aikuistuneesi?

kolmekymppisenä. minun kohdallani se tarkoittaa sitä että ennen sitä olin kyllä paljon kokenut mutta silti jotenkin niin ajattelematon. eli kun muistelee jotain juttuja mitä tuli tehtyä niin ymmärtää nyt että huh ei enää kyllä tekisi. (olen nyt 36v.)

tai no, minä olin sellainen vakava ja rauhallinen luonne jo lapsena, ei ollut mitään nuoruuden sekoiluja tai tempoiluja missään vaiheessa. Mutta koen, ettei 15-vuotiaasta tähän nykyisen 32-vuotiaaseen ole mitään ihmeempää henkistä kehitystä tapahtunut, sama ihminen olen ja samoja asioita arvostan kuin silloin.

Opiskelualan ja -paikkakunnan vaihto. Samana vuonna myös avoliittoon nykyisen mieheni kanssa. Sitä ennen matkustelua, osakuntaelämää, "opiskelua", lyhyitä työsuhteita lentolippujen ja juhlimisen rahoittamiseksi.

Ehkä siinä 15-vuotiaana tai no, minä olin sellainen vakava ja rauhallinen luonne jo lapsena, ei ollut mitään nuoruuden sekoiluja tai tempoiluja missään vaiheessa. Mutta koen, ettei 15-vuotiaasta tähän nykyisen 32-vuotiaaseen ole mitään ihmeempää henkistä kehitystä tapahtunut, sama ihminen olen ja samoja asioita arvostan kuin silloin.

Nyt 46v

Hankin ensimmäisen vakituisen työpaikan. Olin ensimmäisetä kertaa oikeasti itsenäinen. Vaihdoin myös paikkakuntaa.

18 vuotiaana, kun esikoiseni syntyi :)

18 vuotiaana, kun esikoiseni syntyi :)

mä aikuistuin rytinällä olllessani 35v.



silloin minulla oli 2 lasta, koululaisi molemmat.







koin silloin avioeron, sain itsestäni irti lähteä elämään elämään jota itse haluan.



oikeasti, minä aikuistuin tosiaan vasta kun lapset olivat 10 ja 13!

alkoi kiinnostaa asiat jotka ei ennen niin kiinnostanut, esim. omistusasunnon hankkiminen, kuntoilu (koska muuten tuli rupsahdus), ei kiinnostanut enää käydä baareissa tms. niin paljon vaan aloin viihtyä kotona enemmän. muutenkin sellainen pitkän tähtäimen ajattelu ja suunnitelmat tuli hallitseviksi, kun ennen ajatteli ehkä pari kuukautta eteenpäin korkeintaan.

Jotenkin 25-vuotiaana tuntui vielä, että muuttuuko sitä koskaan yhtään aikuisemmaksi, tai mitä aikuistuminen edes on, mutta siitä se muutos sitten lähtikin liikkeelle ryminällä. Biletyksen hohto alkoi hiipua, vauvakuume nousta ja töihinkin alkoi suhtautua vakavammin. Nyt olen 30 ja äiti ja tunnen oloni aivan eri ihmiseksi kuin 25-vuotiaana. Ehkä jossain määrin olen myös tylsempi nykyään.

10 vuoden suhde päättyi, takana oli monta keskenmenoa ja tajusin kertaheitolla, että tämä oli nyt tässä, parempaa ei ole enää tulossa ja paras tyytyä elämäänsä sellaisena, kuin se on. Lakkasin siis toivomasta mitään muutosta tai parempaa elämää, muutuin kyyniseksi, mutta myös ihmeen tyyneksi ja rauhalliseksi.

Siihen vaikutti moni asia, osaltaan ehkä parisuhde (ensimmäinen kunnollinen sellainen) mutta vielä enemmän läheisen erittäin vakava henkinen sairastuminen. Siinä jotenkin tajusi elämän realiteetit. Siinä missä ennen oli aina pyrkinyt siihen, että olisi "kivaa", ikävistä asioista pyrki pääsemään helpolla ja nopeasti eroon ettei elämä olisi epämukavaa jne, niin tuon käänteen jälkeen näkymys on kyllä muuttunut. Suhtaudun elämään realistisemmin ja jotenkin "raadollisemmin" siinä mielessä, että ymmärrän elämään kuuluvat raskaita ja vaikeita asioita, ja jos sitä vain odottelee koska on taas "kaikki hyvin" niin voi joutua odottelemaan lopun elämäänsä. Parempi on hyväksyä vaikeat asiat osaksi elämää ja pyrkiä elämään niiden kanssa.



Läheisen sairastuminen myös vaikutti arvomaailmaan: pintapuolinen menestyminen ja statuksen hakeminen tuntuu nykyään todella lyhytnäköiseltä ja lapselliselta. En ollut sellainen varsinaisesti ennen läheisen sairastumistakaan, mutta kyllä ajatusmaailmasta sellaista turhaa stressaamista löytyi. Olin siis aiemmin tosi stressaantunut siitä, että opiskeluni ovat pitkittyneet eikä vieläkään oikein ole sopivaa alaa löytynyt ja ikää on 31. Eniten siinä stressasi juuri se "mitä muut ajattelee, vaikutanko luuserilta" -aspekti.



Minäkeskeisyys on myös vähentynyt ja baareissa ramppaaminen alkaa tuntua jo melkein ahdistavan vieraalta. En nimittäin haluaisi täysin eroonkaan aiemmin minulle niin ominaisesta halusta ja kyvystä irroitella, silti nykyään lähinnä ärsyynnyn kun tunnistan humalan itsessäni (etenkin jälkikäteen) ja toisissa. Siinä missä kännääminen oli ennen (vuosia) parasta hauskuutta mitä voi olla, niin nyt se tuntuu aina vaan enemmän typerältä ja keinotekoiselta hauskalta.