Mä en meinaa kestää, kun 1-vuotias näprää tukkaa

Hypistelköön sitä. Ja tukka kiinni, vaikka pinneillä niin ettei voi näprätä.

Onko joidenkin 1-vuotiaat niin taipuisia, että ne tuossa tilanteessa luovuttais, vai onko meillä vaan jotenkin erityisen vahvatahtoinen lapsi?



Ap

samallailla kun hiuksia.



Musta se on mukavaa kun hiuksia räplätään :)

Ei se mustakaan aiemmin hullumpaa ollut, mutta kun on jatkuvasti tässä tukkaikeessä, on mielipide muuttunut.



Ap

myös tapa, joka kävi hermoille. Näpräsi aina nukkumaan käydessä tuon ikäisenä mun sormia, ja ihan ahdisti, kun joku hiplaa kynsinauhoja ja kynnen alusia... pelkäsin koko ajan, että repäisee kynsinauhat rikki.



Kuitenkin minä hammasta purren kestin, koska se rauhoitti pientä. Ja tapa meni aikaa myöten itsestään ohitse...



Kuopus sen sijaan (2v.) vaatii aina nukkumaan käydessään "taputa mun pyllyä". Olenpahan itse se toimiva osapuoli, enkä vastaanottava, niin ei rasita niin paljoa :)

ja mun letillä oli nimi "ai-ai".



Nyt jäpä on jo kohta teini, eikä enää suostu ottaan mun letistä kiinni. Harmi!

Tiedän TISMALLEEN tunteesi! Lapseni oli samanlainen, lopulta tulin lähes allergiseksi asialle. Jos oli väsynyt, hermostunut, peloissaan tms niin nyhti mun tukkaa rajustikin, yöllä jos heräsi niin vaan tukan räpläys helpotti häntä. Se oli aivan hirveää lopultakin, ja meinasin moneen otteeseen vetää kaljun.. mitkään rätit ja pehmot siinä auttanut, äitin tukka vaan. Lopulta se ajan kanssa ja sitkeydelläni väheni, mutta edelleen kun lapsi on jo leikki-ikäinen ottaa mielellään tukastani kiinni. Nykyään kestän sen jo, jopa ihan hellyyttävääkin;) Mutten kyllä antaa koskettaa kuin vähän aikaa. Tsemppiä!

Mulla tosin lapsi 1v10kk ei roiku tukassa, vaan tunkee kättä paidan sisälle ja haluis näprätä mun tissejä!!!! AAARGGH!! Ja mulla ei ole ees mitkään tissit mallia isot vaan sellaset pienet ja neljää imettäneet kärpäslätkät.

Mulla on jo niin negatiiviset tunteet koko rintoja kohtaan, etten anna ees miehen enää koskea niitä.

Lapsi osaa jo nykäistä käden kyllä pois ku käsken, mutta ai että se on rasittavaa kun kohta se käsi on taas siellä paidan sisällä. Varsinkin siis nukutustilanteissa tekee tätä. Ei vaan jaksa, ahdistaa!!!

Esikoinen näpräsi aina tukkaa. Ja jos näki öisin painajaisia, suorastaan runteli mun päätä. Päänahka oli ennen minulle tosi herkkää aluetta, tykkäsin aina harjata hiuksia, saada päähierontaa tms. Nykyään en enää edes tunne jos joku silittää hiuksia, pää on sen verran parkkiintunut. Onneksi toinen lapsi ei halua koskea hiuksiin (tosin vahingosta viisastuneena en ole koskaan edes antanut hänen koskea niihin. Silitän itse hänen hiuksiaan jos lapsi täytyy rauhoittaa. Sitä saa tehdä pitkin yötä mutta parempi näin).



Kyllä tuo kausi menee ohi. Meillä esikoinen on neljän, ja haluaa vielä silittää hiuksia silloin tällöin, mutta ei onneksi enää joka päivä.

Mua hämmentää niin nämä jutut, että monelta naiselta hämärtyy lapsen syntymän jälkeen raja, josta itse ihmisenä alkaa/päättyy suhteessa siihen lapseen. Se lapsi ei kuole siihen, että sen sormet irroitetaan tukasta ja vetäydytään kauemmas.

mutta itkee yökausia putkeen, koska mikään muu ei lohduta sitä lasta. Ei sitä oikeasti jaksa herätä sataa kertaa yössä (jos lapsi nukkuu vieressä) irrottelemaan lapsen sormia, hyssyttämään herännyttä lasta ja nukuttamaan uudelleen. Se ärsytys, että lapsi räplää tukkaa, on kuitenkin pieni hinta siitä että saa itse nukkua. :) Tai ainakin näin itse koin. Tiesin että se loppuu joskus, ja niinhän se loppuukin.

Itse en olisi päästänyt tilannetta alunperinkään siihen, että joudun valitsemaan ahdistavan näpräyksen tai yöunien välillä. Minä olen ollut täysivaltainen ihminen täydellä ruumiillisella koskemattomuudella koko ajan vaikka olekin äiti.



11

Pidä päässä kotona ollessa sellaista uimarien lakkia tms. Ei varmasti mene paria päivää kauempaa kun lapsi on vaihtanut kohdetta.

Lakki ei myöskään aiheuta lapselle mitään torjutuksi tulemisen traumaa kun olet vain normaalisti.

Itse en olisi päästänyt tilannetta alunperinkään siihen, että joudun valitsemaan ahdistavan näpräyksen tai yöunien välillä. Minä olen ollut täysivaltainen ihminen täydellä ruumiillisella koskemattomuudella koko ajan vaikka olekin äiti.

11

Minusta pikkulapsen paikka on lähes iholla - mitä lähempänä saan pikkuiset pitää, sen parempi on olla. Onneksi mieskin tykkää lauma-ajattelusta, ja on syli ja kainalo molempaa lasta varten ihan aina kun vain haluavat.

Tosin mun kuopus on jo kohta 9v. Vieläkin pojat körmyy mun päälle niin että mua sattuu tukasta. Näin on ollut aina. Taidan vieläkin leikata polkkatukan ja ohentaa tukkaa. Se auttaa. Ei näytä loppuvan koskaan ja mulla pitkä ja paksu tukka.

Eli unen rajamailla näpräs ja silitti sormilla hiuksiani. Se oli toisinaan todella ärsyttävää, mutta ei oikein muu auttanut rauhoittamaan jos esim kesken unia heräsi. Korvikkeita kokeilin, pörröistä nallea ja pientä pehmoleijonaa, ei ollut leijonanharja sama kuin äidin hiukset. Tapa jäi itsekseen pois pikkuhiljaa ja nyt lähinnä hellyttävästi hymyilyttää muistot noista näpertelysessioista :)

Ja sen verran vastaan jollekin ihmettelijälle, että mun mielestä 1-vuotiaalle on tosi vaikea perustella, miksei tukkaa saa näprätä (hän ei ymmärrä) ja toisaalta hän haluaa olla lähellä, joten poisvetäytyminen hänen luotaan saa aikaan itkua.



Yritän kyllä hillitä näpräämistä, mutta se on aika vaikeaa.



Ap

Mulla myös yksi äitikaveri, jonka molemmat lapset on raapineet sen nahan verille alle 2-vuotiaina, kun se nipistelyn salliminen oli kuulemma ainoa tapa rauhoittaa lapsi. Älytöntä touhua.



Aivan päivän selvää, että lapsen käsi lähtee samantien muualle, kun se tekee jotain minulle epämiellyttävää. Ihan sama jos itkee - tällaiset pettymykset ovat oikeasti pettymyksen sietoon kasvattavia, mikä taas on melko tärkeä taito elämässä.



Jännä juttu, että sen saman äidin lapset on kovia itkemään ja kinuamaan mitä milloinkin. Äiti sanoo ensin ei... ja vartin huutamisella "okei sitten".

etten ole kokeillut käden siirtämistä muualle? Mä kuitenkin haluan nukkuakin välillä, ja haluan myös, että lapsi nukkuu.



Ap

En usko, että tämä on mikään kysymys, jolla kasvatetaan "pettymyksen sietoon", tässä on kysymys läheisyydestä, ei siitä, että lapsi tekisi esim. jotain pahaa.



Lapselle ei oikein voi olla vihainen tällaisesta asiasta.



Ap