Lue keskustelun säännöt.
Joskus tuntuu että olis helpompaa olla kuollut kuin päivästä toiseen työtön
01.01.2013 |
Oikeesti, en jaksa enää tätä. Valmistuin pari vuotta sitten unelma-ammattiini enkä ole missään muussa hyvä, joten "korvaavan" ammatin keksiminen on vaikeaa, saati opiskelemaan pääseminen. Oman alan töitä ei ole tai jos on niin ottavat sellaisen joka ei ole ollut näin pitkään työttömänä, joten kierre on valmis. Muitakaan töitä ei ole, tuntuu tosi luuserilta hakea korkeakoulututkinnolla jotakin puhelinmyyjän töitä - tein niitä 18-vuotiaana kesälomalla... Työttömyys tekee minusta ei-minkään, en ole mitään kenenkään silmissä kun ainoa kysymys tuntuu jokaisella olevan että jokos on töitä löytynyt.
Taas alkoi uusi vuosi ja ahdistaa päivästä toiseen maata kotona, etsiä työpaikkoja joita ei yksinkertaisesti ole, yrittää esittää iloista silloin jos näkee muita ihmisiä. Todellisuudessa haluaisin vaan maata peiton alla ja nukkua pois.
Kommentit (23)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo on lyömättömästi sanottu, että on kateellinen kuolleillekin :) Työttömyys on tätä päivää. Jos se yhtään lohduttaa, se on aika monella vielä edessäpäin.
kiitos, ap, tsempeistä. Sinulla on varmaan vaikeampaa. Ja näkyy minullakin olevan kohtalotoveri.
Työpaikallani on asioita otettu esiin, koska huono ilmapiiri on kaikkien tiedossa. Kuitenkin siellä oli jo valmiiksi ns. kaksi leiriä, joiden välillä minä taiteilen. Molemmat leirit vahtivat, kumman puolelle käännyn ja ovat valmiina sen jälkeen aloittamaan nokkimiseni.
Minulle on heti alkupäivinä kerrottu, kuinka nopeasti muutama edeltäjäni on talosta savustettu ulos. Tekemisiäni vahditaan suurennuslasilla muka huomaamattani, vaikka se näkyy aivan selvästi. Ollaan tekevinään omaa työtä, mutta syrjäsilmällä vahditaan, mitä ja miten teen. Ja mielellään kerrotaan, että "täällä on aina tehty eri tavalla".
Tietenkin perehdyttäminen on tärkeää, mutta olen oppinut jo talon tavat. Ammattini osaan, olen vanhempi, koulutetumpi ja työkokemukseltani rikkaampi kuin kukaan sieltä. Mukaanlukien pomon, joka valitettavasti on vähän vahvimman alaisen tossun alla.
Huh, tulipa vuodatus, anteeksi. Mutta se helpotti.
ajattelematta työllistymismahdollisuuksia? Tyyliin viestintä?
ajattelematta työllistymismahdollisuuksia? Tyyliin viestintä?
Olen opiskellut alalle, jonka töitä olen jo aiemmin tehnyt ja typeränä kuvitellut, että jos olisi ammatti, saisi pitempiä työsopimuksia... Opiskelujen aikana sitten on jotakin tapahtunut, kun ei saa töitä ollenkaan.
Alan hankaluudet oli siis tiedossa, mutta tuli tämä yllätyksenä silti. Ja kyseessä siis tosiaan semmoinen ala, joka on täysin minua, ja tuntuu että mitään muuta en osaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos sinä et osaa ilman ammattiasi elää, miksi mies ei voisi joustaa ja muuttaa kanssasi työn perässä? Luuletko että tapahtuu ihme, ja vuosien työttömyyden jälkeen saisit kotipaikkakunnallasi töitä, joita ei sanojesi mukaan ole?
Parempi töissä kuin työttömänä. Älä uhraa unelmiasi miehen työn takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä perustin yrityksen. Ei sillä vielä ainakaan tienaa, mutta voinpahan sanoa tekeväni jotain. Tosin työn teolta ei tunnu, kun ei tarvitse joka päivä niitä töitä tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä jos kuitenkin miettisit jotain koulutusta ja samalla jatkaisit töiden hakemista? Ei nyt uutta tutkintoa, mutta jotain lisäoppia. Tai opettele uusi kieli, kuten venäjä, kiina tai arabia. Kaikki hyödyllisiä tulevaisuudessa.
Tai palkaton harjoittelu tai vapaaehtoistöihin ulkomaille.
Miltä alalta olet valmistunut?
Tsemppiä!
Parempi on olla vähän aikaa harjoittelijana kuin työttömänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
huomenaamulla pitäisi viikon loman jälkeen palata työpaikkaan, jossa syksyllä aloitin.
Olin 20 vuotta toisessa paikassa, saman alan työssä. Nyt vaihtui työpaikka ja kaverit. Olen todella, todella stressaantunut kaiken kiireen ja huonon ilmapiirin takia.
Koko loman olen nähnyt painajaisia töistä, enkä ole yhtään ehtinyt nauttia vapaista. Äsken räjähdin jo miehellekin aivan syyttä, joka ei ole tapaistani ollenkaan.
Olen kauhistunut siitä, että minullekin on tullut syksyn aikana joskus tunne, että olisin mieluummin kuollut kuin menisin töihin.
En viitsi alaa kertoa, mutta vaikeasti työllistettävä kuitenkin.
Olen ammatissani pätevä, ja opiskelua edeltäneiden (saman alan) ja opiskelujen aikaisten työkokemusten perusteella olen työssäni aika hyvä. Olin myös valmistumisen jälkeen hetken aikaa työssä (työsuhde päättyi minusta riippumattomista syistä) ja sain työstäni erittäin positiivista palautetta. Siksipä en näe, että harjoittelu olisi "minun juttuni", varsinkin kun näin pienessä kaupungissa olen vuosien mittaan tehnyt oman alan yrityksissä lähes jokaisessa keikkatyötä ihan ammattilaisena.
Harrastuksia olen yrittänyt keksiä, mutta jotenkin tuntuu ettei ole ansainnut mitään mukavaa, vaikka on koko ajan vapaalla niin vapaa-aikaa ei oikeastaan ole, koskaan ei voi rentoutua kun ei ole tehnyt mitään ansaitakseen sen. Jouluna sentään uskalsi vähän hengähtää, ja siksipä tämä alkanut vuosi varmaan iskeekin niin rajusti kasvoille...
Olen kyllä itseopiskeluna (kirjoista ja netistä) tutustunut muutamaan muuhun alaan ja niiden perusteisiin, sellaisiin joita voisin ehkä kokeilla lähteä opiskelemaan.
Kyllä se tästä vielä joskus!
-Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siksi avasin tämän ketjun: olen nyt joululomalla miettinyt juuri että kuinka paljon helpompaa olisi olla kuollut.
VIHAAN TYÖPAIKKAANI ja olen kateellinen työttömille, melkein jo kuolleillekin.
huomenaamulla pitäisi viikon loman jälkeen palata työpaikkaan, jossa syksyllä aloitin.
Olin 20 vuotta toisessa paikassa, saman alan työssä. Nyt vaihtui työpaikka ja kaverit. Olen todella, todella stressaantunut kaiken kiireen ja huonon ilmapiirin takia.
Koko loman olen nähnyt painajaisia töistä, enkä ole yhtään ehtinyt nauttia vapaista. Äsken räjähdin jo miehellekin aivan syyttä, joka ei ole tapaistani ollenkaan.
Olen kauhistunut siitä, että minullekin on tullut syksyn aikana joskus tunne, että olisin mieluummin kuollut kuin menisin töihin.
jotka kärvistelette huonoissa työpaikoissa. Voin kuvitella että se on vielä monin kerroin vaikeampaa kuin työttömyys. Auttaisikohan, jos asian nostaisi pöydälle työpaikalla?
Itselläkin on kokemusta huonosta työpaikasta, jossa päivittäin saman puljun muut työntekijät tulivat urputtamaan työnkuvastani ja sen tarpeettomuudesta. Sain monta kertaa päivässä puolustaa omaa ja työni olemassaoloa ja sitä, että tehtävä oli vain määrätty minulle, enkä ollut sitä mitenkään luomassa tai sen olemassaolosta muutenkaan päättämässä. Heidän mielestään oli parempi lakkauttaa koko virka, ja liekö mennyt niin että muiden työntekijöiden painostuksesta työsuhteeni lopetettiinkin.
-Ap
Minua voisi kai pitää elämäntapatyöttömänä, vaikka olenkin ollut sen verran töissä, että olen onnistunut enimmän aikaa ansiosidonnaiselle pysyttelemään.
Hyvin on kulunut aika kun on ollut perhettä ja harrastuksia, eikä rahanpuute ole päässyt haittaamaan. Huomennakin pitää taas nousta jo kuudelta olemaan työttömänä loppupäivän.
Miksi et muuta työn perässä?
Mutta miehen työ on täällä. Mies myös sellaisella alalla, että hänen vakituinen työnsä on lähes lottovoitto. Vaikka pienituloisia olemmekin niin rahallisesti meillä ei siis ole huolia, onneksi.
-ap
Olen kokenut pitkään samaa. Myötätuntoni on puolellasi. Sinä olet tärkeä sellaisena kuin olet.
Siinäpä se, että mies on lähes yhtä vaikeasti työllistettävällä alalla ja onnistunut kuin ihmeen kaupalla saamaan vakituisen työn kaupungista, jossa viihdymme ja tahdomme asua ja elää (sukulaiset ja ystävät lähellä).
Ei tässä auta kuin vaihtaa alaa, hoitoalalla kai niitä töitä on.
Ahdistaa...