Kiusattiinko sinua lapsena tai nuorena? Jos, niin mistä?

olin pentuna hirveä drama queen ja sain ihan epätodellisia raivareita, joiden vuoksi koulussa kiusattiin. olisin tarvinnut jotain terapiaa mutta sitä sain vasta aikuisena.

ja liian hyvästä koulumenestyksestä, olin mukamas opettajien lellipentu.



Sitten kun laihdutin eikä siitä voitu enää haukkua, alkoi lesbottelu.

Syrjäänvetäytyvä, mutta en lainkaan ujo. Olin myös hyvin vahva, näytin pojalta ja vaatteet oli äidin vanhoja tai serkkupuolelta saatuja. Oli liian isoa kauluspaitoja ja vaikka mitä sellaista, mitä muut ei pitäneet päällään. Eipä mulla ollut mahdollisuutta valikoida.

Raivarit.



30-vuotiaana sama meno edelleen. Terapeuttisuosituksia kellään?

herkkä ja ujo, enkä osannut puolustaa itseäni koska kokemusta isoista lapsiryhmistä ei ollut ennen ensimmäistä luokkaa. Tulin myös erittäin köyhästä perheestä, vaatteet oli aina liian pieniä tai liian suuria, joltakulta perittyjä. Olin siis muiden silmissä omituinen monella tapaa, ja sitä omituisuuttahan ei kiusaaminen yhtään helpottanut.

Kiusattiin velejstäni. Kaverit haukkuivat veljeä nörtiksi ja luuseriksi muunmuassa.

Raivarit.

30-vuotiaana sama meno edelleen. Terapeuttisuosituksia kellään?

Pääsin itse yksityiselle, psykoanalyyttiseen psykoterapiaan perehtyneelle terapeutille. Terapia oli pitkä ja rankka, loppuvaiheessa kun maksoin sen yksin, kalliskin, mutta ihanaa, että elämäni on lopulta normaalia, eikä päätöntä törmäilyä, masennusjaksoja, huutamista ja riitelemistä.

2

Kiusaaminen alkoi jo päikkärissä, jatkui koko peruskoulun (5-6 luokalla oli suht lievänä) ja yläaste oli yhtä helvettiä.

Mulla oli nuorena paha R-vika, nyt sitä ei niinkään enää huomaa, ainoastaan silloin, jos olen hermostunut tai jännitän, R saattaa vielä sorahtaa ranskalaisittain.

Olin läski (yläasteella painoin n. 90 kiloa, söin ns. suruuni).

Siinäpä kait ne syyt, tiedä sitten.

Kuulostaa ihanalta että vois vain elää elämäänsä eikä tätä jatkuvaa draamaa. Psykoanalyysiä siis kehiin? Onko vinkkejä terapeutin valintaan?

Pari kertaa olen käynyt neuvolapsykologilla, ja otti vaan aivoon kun akuutti kriisi oli ohi. En jotenkin yhtään siedä mitenkään lässyttävää äänensävyä, ja psykologi oli ehkä megaluokan lässyttäjä vielä :(

Raivarit.

30-vuotiaana sama meno edelleen. Terapeuttisuosituksia kellään?

Pääsin itse yksityiselle, psykoanalyyttiseen psykoterapiaan perehtyneelle terapeutille. Terapia oli pitkä ja rankka, loppuvaiheessa kun maksoin sen yksin, kalliskin, mutta ihanaa, että elämäni on lopulta normaalia, eikä päätöntä törmäilyä, masennusjaksoja, huutamista ja riitelemistä.

2

En siis tajunnut itse itseänikään, olin ihan muissa maailmoissa enkä tajunnut toisten lasten ajatusmaailmoja. Syykin selvisi sitten pitkien kärsimysten jälkeen mielenterveyspuolelta; traumaattinen kouluaika aiheutti itsetuhoisen ja psykoottisen vaikean masennuksen ja sairaalahoidossa tehtyjen testien perusteella sain diagnoosin.



Niin. Oikea syy oli tuo edellä mainittu, mutta aiheita revittiin mistä tahansa. Esimerkiksi rumuudesta. Tiedän että väite on väärä, mutta kaikkien näiden vuosienkaan jälkeen en aina näe ihmistä peilissä.

kuudennella luokalla ja etenkin yläasteella minua haukuttiin setämieheksi. Sillä näytin jo kuudennella kolmekymppiseltä mieheltä ja joskus sijaiset sekoittivat minut opettajaksi.



Kahdeksannella minä aloin jo kaljuuntua.



18 vuotiaana olin jo täysin kaljuuntunut ja lähes nelikymppisen näköinen mies.



T: 11cm mies

Omilla lapsillani todellakin on kalenterinimet.

lihavuudesta, vaatteista, ujoudesta ja hiljaisuudesta, hiuksista...

aika pahasti, sain elää väkivallan pelossa jatkuvasti. Mutta syytä en oikein tiedä, ehkä piti olla vain joku silmätikku. Mä olin ns. hikari, en kyllä mikään open lellikki, ja tämä ei pitäisi olla syynä, sillä kiusaajat eivät edes olleet samalla luokka-asteella, paitsi yksi, mutta hän kiusasi ja töni ihan yksikseen, eikä kuulunut samaan kiusaajajengiin.



Ehkä syynä oli kateus perheemme eräästä omistuksesta, tosin sisareni pääsi helpommalla, vaikka joskus hänkin oli uhan alla, joten ehkä sekään ei täysin selitä asiaa.

Ja tuskin mun käytöksessäni oli vikaa, koska mä en edes ollut jutellut näiden kiusaajien kanssa koskaan.

Kuulostaa ihanalta että vois vain elää elämäänsä eikä tätä jatkuvaa draamaa. Psykoanalyysiä siis kehiin? Onko vinkkejä terapeutin valintaan?

Pari kertaa olen käynyt neuvolapsykologilla, ja otti vaan aivoon kun akuutti kriisi oli ohi. En jotenkin yhtään siedä mitenkään lässyttävää äänensävyä, ja psykologi oli ehkä megaluokan lässyttäjä vielä :(

Psykiatri, joka on perehtynyt eri terapiamuotoihin tai on itse myös terapeutti, osaa arvioida sulle sopivan muodon ja suositella terapeuttiakin. Tai voit ottaa suoraan yhteyttä johonkin koulutusyhteisöön. Voit ihan hyvin käydä parin - kolmenkin eri terapeutin kanssa alustavia tunnustelevia keskusteluja, ennen kuin valitset terapeutin itsellesi. On tärkeää, että koet voivasi luottaa ja voivasi aloittaa mahdollisesti monta vuotta kestävän suhteen. Tosin, oli terppa miten ihku tahansa, terapiassa tulee kausia, jolloin terapeutti rassaa ja riipii oikein kunnolla, niiden yli on vain päästävä.

Mäkin kävin nuorena monella psykologilla, voi taivas sitä lässytyksen määrää :( Menestystä sulle, toivottavasti löydät apua itsellesi. Luota siihen, että sitä on saatavilla, mäkin luulin olevani aivan toivoton tapaus ja kaiken avun ulkopuolella (kun edelleen viidennenkin lässyttäjän jälkeen mikään ei ollut muuttunut) mutta niin vain on elämä saanut tasapainoisemman ja rauhallisemman suunnan. Terapian lopettamisesta on mulla jo vuosia.

Ensisijaisesti, koska persoonani erosi aika voimakkaasti muista lapsista. Olin ala-asteella valtavan kiinnostunut eläimistä ja luonnosta ja höpötin aiheesta koomisen paljon. Myöhemmin minusta tuli koulun priimusoppilas, mikä herätti kateutta. Lisäsin vielä itse vettä myllyyn ottamalla hieman nokkavan asenteen muihin ikätovereihini nähden. Tosiasiassa koulumenestys oli ainoa asia, mikä piti hauraan itsetuntoni kasassa. En myöskään osannut puolustaa itseäni, vaan menin kiusaamistilanteissa aina lukkoon. Olen siinä suhteessa aika herkkä ja ujokin.



Lisäksi minua haukuttiin paljon myös ulkonäköasioista. Ala-asteella olin pulska ja yläasteella suorastaan lihava. En vieläkään osaa suhtautua läski-sanaan neutraalisti. Ysillä laihdutin 25 kiloa "normaalipainoiseksi", mutta läskittely jatkui silti. Ihme, etten sairastunut syömishäiriöön. Muita ulkonäköasioita, joista minua haukuttiin, olivat akneiho, rasvaiset hiukset ja epämuodikas pukeutuminen.



Sen kyllä sanon, että vaikka olisin ollut millainen outo ällöpallo, niin kaikkea sitä kohtelua en kyllä olisi ansainnut. Opettajien ja vanhempien olisi pitänyt tehdä asialle jotakin, tai edes yrittää. Olisi mukavaa viettää aikuisikäänsä ilman varhaisvuosien painolastin läpikäyntiä. Onneksi jaksan edelleen olla kiinnostunut maailmasta ja olen oppinut myös pitämään ihmisistä.

toisia enemmän ja toisia vähemmän.



Minua kiusattiin ala-asteella karvaisuudesta ja siitä, että en ollut kehittynyt ollenkaan, eli olin "lauta" :)

Lähinnä naurattaa nyt kun miettii tuota laudaksi haukkumistakin, miksi kuudennella luokalla pitäisi olla vielä tissit :)



Ylä-asteella oli pientä kiusaamista kun olimme ystäviemme kanssa vähän myöhään kypsyneitä, emmekä oikein tajunneet miten poikia pitää käsitellä. Meitä sitten heiteltiin kumeilla tunneilla ja kampiteltiin välitunnilla. Mutta kun siitä vähän kasvoimme ja tajusimme miten pitää toimia, niin se piku kiusanteko jäi.

sisaruksia 3, 2 tyttöä ja 1 poika. Käytin mielummin veljen vanhoja vaatteita, olin poikatyttö. Ekalla kiusattiin siksi, että olin luokan ainoa, joka osasi lukea. Opettaja vaan kannusti muita kiusaamaan, koko koulutiestäni tehtiin yhtä helvettiä. On heitelty kivillä, potkittu, varastettu tavaroita, haukuttu yms. Mikään ei koskaan ollut hyväksi. Syrjäydyin, olin yksin ja luin paljon kirjoja, joten siksikin haukuttiin. Kuuntelin muuta musiikkia, kuin muu massa. Siksi kiusattiin. Uskalsin siis silti olla ihan OMA itseni, enkä kulkenut lauman mukana, joten kiusattiin. Ylä-asteella, etn juonut enkä polttanut niin kuin muut, kiusattiin. Amiksessa aloitin polttaa ja juomaan, esitin omat mielipiteeni vahvemmin kun sain vihdoin ystäviä, siksi kiusattiin sitten meitä kaikkia, kun minä auoin päätäni takaisin vihdoinkin.

Aloin seurustella ja minulla oli edelleen paljon enemmän miespuolisia kavereita kuin naisia, joten haukuttiin sitten huoraksi...

Yksi jätkä nimitteli mua joskus luuviuluksi, mikä oli jo silloin aika koomista, kun jätkä itse oli vielä muakin laihempi. Muut eivät koskaan lähteneet nimittelyyn, ihmettelivät lähinnä tuota jätkää, kun se tosiaan oli itse toooosi laiha.