Lue keskustelun säännöt.
MIten te jaksatte, te joilla useampi pieni lapsi?
28.12.2012 |
Eikä ole isovanhempia tai muita luotettavia lastenhoitajia? Itse toivoisin niin kovasti ihan omaa aikaa miehen kanssa, mutta meillä tosiaan ei ole sitä lastenhoitoapua ja nuorin niin pieni etten ketään vierastakaan halua hänelle vielä. Arki on todella raskasta ja tuntuu, että oma elämäni on kadonnut. Missään nimessä en kadu ja rakastan lapsiani (3kpl ikähaitarilla 4v-1v), mutta välillä on todella raskasta ja tekee mieli vain huutaa ja paeta.
Miten te muut jaksatte? Miten teidän parisuhde voi kun lastenhoitoapua ei ole? Yritetään kyllä ottaa arjessa niitä hetkiä, mutta tänäkin jouluna olemme yrittäneet saada kahdenkeskistä aikaa edes sen verran, että olisimme voineet juoda pari lasia viiniä ja pelata uutta lautapeliä. Ihan turhaan, joku lapsista on ollut aina hereillä tai toinen väsähtänyt kymmeneltä kun on herännyt kuudelta.
Kommentit (29)
MITÄ KYLVÄÄ SITÄ NIITTÄÄ!!!
TURHA VALITTAA JAKSAMISTAAN JOS TEKEE JATKUVALLA TAHDILLA LAPSIA LISÄÄ EIKÄ HUOLEHDI EHKÄSYSTÄ/ OMASTA JAKSAMISESTAAN.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä, jokaista väsyttää joskus, ja silloin tulee mietittyä, että mitä ihmettä olen mennyt tekemään...
Silti korostan, että lasten hankkiminen pienillä ikäeroilla on ehdottomasti oma valinta. Aina. Jopa sen kondomin pettäessä, koska jos kondomi pettää useasti, on jo jotain pielessä. Kun tekee päätöksen jälleen uuden vauvan hankkimisesta, täytyy nykyajan tiedon valossa (netti käytössä useimmilla) tietää, että voi olla rankkaakin. Minäkin tiesin, enkä todellakaan ollut netissä lainkaan ennen ja jälkeen esikoisen syntymän.
En siis sano, etteikö saisi valittaa, mutta kyllähän nyt jo kahden kohdalla tiesi, minkälaista se pikkulapsielämä on ja auttavatko isovanhemmat vai ei. Meillä on ns. osallistuvat isovanhemmat. Tapaamme siis pari kertaa kuussa. Silti eivät ole innokkaita hoitamaan lapsiamme, esikoinen 9v on ollut pari kertaa toisilla yökylässä elämänsä aikana, muut eivät kertaakaan. Nauttivat siis lastenlastensa seurasta mutta eivät ilman vanhempaa. Varsinaista hyötyä siis näistä osallistuvista isovanhemmista ei ole. Tämän tiesin jo esikoisen vauva-aikana.
Ihmissuhteet muuttuvat ja vauvatkin ovat erilaisia, mutta eihän kai kukaan tee vauvoja sillä mielellä, että joku toinen sitten auttaa ja hoitaa. Ei ainakaan pitäisi tehdä.
Itse olen ollut väsynyt - jopa niin paljon, etten ole tällä palstalla edes jaksanut asiasta valittaa. Mutta olen tiennyt, mihin olen ryhtynyt enkä missään vaiheessa ole haikaillut miehen kanssa kahdenkeskistä aikaa. Sitä tulee iltaisin, kun lapset nukkuvat, mutta vaikka ei tulisi, ei se ole katastrofi. Ihan siinä lasten silmien edessäkin voimme keskustella, luoda katseita, halailla yms. JOskus katsotaan yhdessä elokuvia viinilasillisten kanssa, ja jos joku lapsista on hereillä, napataan se hetkeksi kainaloon, jotta uni tulisi helpommin.
Meidän etumme on ollut se, että koska jo esikoisen vauva-aika oli rankka (väsymystä runsaasti), niin emme ole tehneet lapsia "putkeen" vaan jokaisella on runsaasti sitä ikäeroa. Esikoinen on nyt 9v, keskimmäinen 6v ja kuopus 3,5v. Vauva syntyy huhtikuussa. Jokaisen lapsen vauva-aikaan on voinut keskittyä, kun edellinen ei ole ollut enää vaipoissa vaan leikki-ikäinen ja omatoiminen, nukkumisjärjestelyt jo opeteltuna ja taitoja riittävästi noudattamaan ohjeita. Uhmakin ohi.
Ehkä ongelmana on se, että kuvittelet jotain hienoa kahdenkeskistä hetkeä tajuamatta, että ei tarvitse odottaa täydellistä hetkeä vaan napata se hetki keskellä sitä arkea. Vaikka lapsi kainalossa. Mutta myönnän tietenkin, että omat lapseni ovat olleet yksi kerrallaan niin pieniä kuin lähes kaikki sinun, että en ehkä pysty asiaa täysin kuvittelemaan. Ihmettelen sitten valintaasi.
Silti korostan, että lasten hankkiminen pienillä ikäeroilla on ehdottomasti oma valinta.
En siis sano, etteikö saisi valittaa, mutta kyllähän nyt jo kahden kohdalla tiesi, minkälaista se pikkulapsielämä on ja auttavatko isovanhemmat vai ei.
...eihän kai kukaan tee vauvoja sillä mielellä, että joku toinen sitten auttaa ja hoitaa. Ei ainakaan pitäisi tehdä.
Mutta olen tiennyt, mihin olen ryhtynyt enkä missään vaiheessa ole haikaillut miehen kanssa kahdenkeskistä aikaa. Sitä tulee iltaisin, kun lapset nukkuvat, mutta vaikka ei tulisi, ei se ole katastrofi. Ihan siinä lasten silmien edessäkin voimme keskustella, luoda katseita, halailla yms.
Ehkä ongelmana on se, että kuvittelet jotain hienoa kahdenkeskistä hetkeä tajuamatta, että ei tarvitse odottaa täydellistä hetkeä vaan napata se hetki keskellä sitä arkea.
Tottakai välillä voi vähän valittaa, mutta tässä on monta hyvää pointtia niille, jotka kokoajan marisevat siitä kuinka rankkaa on kun on X määrä lapsia pienillä ikäeroilla, eikä isovanhemmatkaan auta.
Meillä ei lastenhoitoapua, isovanhemmat ei osallistu mitenkään elämäämme, emme ole saaneet koskaan sekuntiakaan apua mistään. Kolme lasta, 1, 3, 5 v. Niin kauan oli rankaa kun surin hiotoavun puutetta, harmittelin että mummot ei halua hoitaa edes minuuttia, kaihoilin että voi kun pääsisi miehen kanssa kaksin jonnekin.
Sitten kävin neuvolapsykologilla joka ehdotti että pitää luopua sellaisen toivomisesta joka ei toteudu tai muutu. Eli luovuttaa siis siitä että toivoo isovanhempien osallistuvan, toivoo että oliso kahdenkeskistä aikaa jne.Tämän "luovuttamisen" jälkeen on helpompaa, paljon! Me emme ole kertaakaan esikloisen syntymän jälkeen olleet kaksin ilman lapsia miehen kanssa. Siis emme edes sekuntiaan kohta kuuteen vuoteen.
Mll täti ei meidän kuviossa toimi erityislapsemme takia. Jos suku ei halua auttaa niin sitten pitää pärjätä ilman sitä apua. Kuulostaa tylyltä mutta näin se menee. Kaihoilemalla ja haaveilemalla et saa kuin pahan mielen. Lopeta se kaihoilu: )
Meillä on sama tilanne. Esikoinen on nyt 5-vuotias, emmekä ole miehen kanssa olleet kahden hänen syntymänsä jälkeen muutoin kuin ulkona syömässä kahdesti ennen nuoremman (nyt 2 v) syntymää - ja tietty synnärillä tätä nuorempaa synnyttämässä.
Minusta tämä pikkulapsiaika on valtavan raskasta, ja välillä tuntuu, etten vaan jaksa. Mutta en silti haaveile mistään erityisestä aikuisten keskinäisestä ajasta, se vain ei kuulu tähän elämänvaiheeseen.
Minusta tämä pikkulapsiaika on valtavan raskasta, ja välillä tuntuu, etten vaan jaksa. Mutta en silti haaveile mistään erityisestä aikuisten keskinäisestä ajasta, se vain ei kuulu tähän elämänvaiheeseen.
Monesti olen pohtinut, että tämä pikkulapsiajan raskaus (molemmilla lapsillamme oli vauvavuoden ajan refluksia ja pahoja allergiaoireita ja edelleen ovat uniongelmaisia) on todella yllättänyt, ja välillä sitä vain toivoisi pääsevänsä pois tästä kaikesta.
Toisaalta rakastan lapsiani valtavasti ja he ovat olleet todella toivottuja. Tiedän, että jos en olisi heitä saanut, olisin katkeroitunut, enkä todellakaan osaisi arvostaa sitä oma aikaa, jota lapsettomana olisi kosolti. Yritän siis muistaa kaikesta huolimatta olla kiitollinen siitä, mitä olen saanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mihin ryhdyn ja että elämä tuntuu välillä raskaalta. Suurin osa kai tietää mutta haluaa sitä silti. Olen 36, en voinut enää edes hankkia lapsia isolla ikäerolla eikä siinä olisi järkeäkään. Helpompaa kun ikä yhdistää lapsia.
Välillä kiroan kuin pieni sika, olen aivan kypsä lasten riitelyyn, siivoamiseen, orjuuteen, siihen että lehden lukemisen saa aamu toisensa jälkeen unohtaa.
Mutta.
Suuremman osan ajasta tunnen onnea näistä lapsista. Niin suurta kiitollisuutta ettei sille ole sanoja. Valtavaa rakkautta lapsia ja miestä kohtaan.
Ja mielestäni saan tasan valittaa jos väsyttää! Siis miksen saisi?
Kahdenkeskistä aikaa meilläkin on lasten nukkuessa joka ikinen päivä ja seksielämä ihan aktiivista. Todella harvoin käydään syömässä tms mutta joskus. Sitä kaikkien olisi hyvä tehdä, vaikka hoitajan joutuisikin palkkaamaan.
Meillä myös kolme alle kouluikäistä
meillä sama tilanne. isovanhemmat ja suku kaukana, mutta otetaan ulkopuolista lastenhoitoapua. näin itse jaksetaan arkea paremmin. nuorin lapsi täytti juuri vuoden ja eikä vaikuta yhtään onnettomalta nykyisin jo tutun lastenhoitajan seurassa. vaihtoehtoja löytyy, mutta pitää olla itse myös valmis löysäämään periaatteistaan tai peloistaan. tai sitten vaan odottamaan, että aika kuluu ja lapset kasvavat :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja rankkaahan tämä toki on. Mutta silti lapset ovat parasta ja tärkeintä elämässämme.
Meillä on selkeä rytmi, mutta lapset huonoja nukahtamaan - eivät vaan nukahda, vaikka kuinka laittaa sänkyyn. Mutta sitäkään ei enää surkutella juurikaan.
Meillä on sikäli eri tilanne, että ollaan molemmat töissä ja lapset tarhassa tai koulussa jo, lapset 1-8 v. ja niitä on neljä. Kaikki hartaasti toivottuja ja lopulta saatuja. Mutta siitä huolimatta välillä voi väsyttää ja arki tuntua rankalta.
Meille kyllä kelpaa kaikki mahdolliset hoitajat, myös tuo MLL. Ongelma onkin se, että silloin kun on oikein väsynyt ja arki kiireistä, ei jaksa edes sitä hoitajaa varata. Ja neljälle lapselle hoitajan saaminen on hankalaa, kaikki eivät suostu tulemaan.
Mutta tuo on totta, mitä moni on kirjoittanut: helpottaa, kun lopettaa surkuttelun siitä, että hoitoapua ei ole.
Meillä lapsia seitsemän 11v,10v,8v,5v,3v,1v9kk ja 3kk. Lapset ajoissa nukkumaan ja sitten sitä omaa aikaa;) oikeesti sitä vain iltaisin. Lapset perusterveitä ja nukkuvat omissa huoneissa yöt hyvin. Ajoittain lastenhoitoapu sukulaisilta jota 3 nuorinta oikeastaan vaan tarvii! Päivääkään en vaihtaisi pois!