Psykologiaa ymmärtävät! Miksi äitini on tälläinen? Surullinen tarina.. Ov.

tuli paha mieli sun puolesta ja samalla myös sukulaislapsieni,jotka oireilevat jo nyt lapsina äidin puutetta ja hylkäämistä..:(



olen miettinyt omalle kohdalleni miltä se tuntuisi,jos äiti ei välittäsi,kun olen aikuinen,

saati sitten,kun on kysessä pienet lapset..

haleja sulle!

Meidätkin lapset tehtiin kai siksi, että niin on tapana avioliitossa. Vaatteita oli, ruokaa saatiin, mutta muuten oli herttaisen yhdentekevää olimmeko olemassa vai emme. Omaa tunteiden vuoristorataa äiti kyllä kaatoi niskaamme, ja tekisi niin vieläkin, jos antaisimme luvan siskoni kanssa.



Mitään tukea - henkistä tai aineellista - emme kotoa saaneet, ja tottakai potkittiin maailmalle jo alaikäisenä. Saatesanoina hehkutusta siitä, kuinka ihanaa on, kun on nuorena lapset tehnyt, niin ehtii vielä nauttia elämästä (pakkopullan eli lasten jälkeen).



Minä pärjäsin omillani näennäisen hienosti n. 20-vuotiaaksi saakka, siskoni n. 30-vuotiaaksi. Sisältä olimme pahoin traumaisia. Oma elämäni romahti nuorena, ja vuosikausien vaikeuksien jälkeen pääsin terapiaan, jossa sain surra, vihata, käsitellä ja lopulta hiukan ymmärtääkin äitiä ja omaa elämääni. Siskoni käy tätä samaa prosessia nyt vanhempana.



Enää en jaksa olla vihainen äidille. Suhtaudun häneen kuin lapseen. Ymmärrän, että hän on sairas, eikä kykenevä vanhemmaksi. En odota häneltä mitään. Tunnevuodatuksia en jaksa kuunnella. Käydään hänellä kylässä ja nautitaan kahveista, jutellaan tyhjänpäiviäisiä. Poistutaan pian, sillä lasten olemassaolo häiritsee mairittelevista puheista (sukulaisille) huolimatta. Äitini on suhteessa mieheensäkin kuin lapsi.



Olen onnellinen, että uskon pystyneeni katkaisemaan sukupolvien ketjun. Sukupolvien ketju oli muuten se avainasia, joka sai minut alkamaan ymmärtää äitiäni ja antamaan anteeksi.

Ihan alkuun haluan sano, että sinä et ole syypää siihen kuinka sinun äitisi on toiminut ja teitä lapsia hoitanut. valitettavasti lapsilla on taipumus usein ajatela, että vanhemman "huono hoito" tai "välinpitämättömyys" johtuu lapsesta. Etten lapsena ole riittävän hyvä tai ettei äiti rakasta minua riittävästi, että huolehtisi minusta paremmin. Lapset huomaavat jo melko varhaisessa vaiheessa, että muiden äidit toimivat ehkä toiin ja ihmettelevät oman vanhemman toimintaa. Tämä voi entisestään vahvstaa ajatusta, että juuri minussa on jotai vikaa kun en ole hyvää hoitoa ja huomiota ansainnut.



viestisi luettuani tulee mieleen, että olisikohan äidilläsi kuitenkin jonkinlainen kehityksellinen häiriö, minkä vuoksi hänen elämänhallinantaidot ovat aina olleet puutteelliset. Tämän vuoksi hänen äitinsä on ehkä pitänyt huolta ja kustantanut äitisi elämää pitkälle aikuisuuteenkin.



Minusta on hyvä merkki, että pohdit asiaa ja haluat ikävistä tunteista eroon. Hyvä reitti olisi hakeutua terapiaan. Voisit hakeutua terapiaan yksityisen lääkärin lähetteellä tai esim. mielenterveystoimistosta pyytää lähetettä terapiaan. Olisi hyvä, että saisit äytyä lapsuutesi ja välisi omaan äitiisi läpi terapiassa. Tärkeintä olisi, että voisit hyväksyä sen, että sinä et voi muuttaa äitiäsi. sinun on hyväksyttävä se, ettei äitisi ole voinut tarjota sinulle riittävää turvaa ja kaikkea muuta mitä olisit toivonut. Tämä ei ole sinun syytä!!! Sinä olet arvokas ja olisit ansainnut kaiken sen hellyyden ja huolenpidon äidiltäsi!



Älä tämän takia lykkää omien lastesi hankintaa liian myöhäiseen vaiheeseen. Uskon, että sinusta tulee hyvä ja huolehtivainen äiti. Omilla kokemuksillasi ja vaillejäämisen kokemuksilla on varmasti vaikutusta omaan vanhemmuuteesi, mutta muista, että nämä kokemukset voit kääntää voitoksesi. Voit huolehtia, ettei omat lapsesi joudu kokemaan samoja tunteita kuin sinä. Eheytyminen on pitkä prosessi ja voit hyvin jatkaa terapiaasi myös omien lasten syntymän jälkeen. Sinun ei tarvitse odottaa, että terapiat on käyty ennen kuin alat haaveilla omista lapsista.



Tsemppiä! Uskon, että olet hyvällä tiellä ja kuulostat vastuuntuntoiselta ja empaattiselta ihmiseltä. Sinun on myös hyvä tietää, että suurin osa suomalsiista eivät ole turvallisesti kiintyneitä, vain pieni murto-osa on. Ja siltikin Suomi on täynnä hyviä vanhempia. sinun äitisi vanhemmuus ei määritä sinun tulevaa vanhemmuuttasi.

En lukenut kaikkia vastauksia, mutta kehottaisin sinua ap hakeutumaan jonnekin terapeutille tai psykologille ja juttelemaan tästä asiasta. Äitiäsi et voi varmaan muuttaa, mutta saat ammattiauttajalta välineitä ja keinoja käsitellä tätä asia ja hyväksyä asiat joita et voi muuttaa. Sinun pitäisi pystyä rakentamaan omaa elämääsi ilman äitiäsi, jos hän ei sinulle pysty tarvittavaa tukea tarjoamaan. Suosittelen lämpimästi terapiaa.



Olen itse käynyt terapeutilla alkoholisti-isäni vuoksi ja se avasi silmäni mihin kaikkeen minun tulee elämässäni keskittyä. Isääni en voi muuttaa, mutta oman ajattelumallini ja käytökseni voin muuttaa. Minulle oli myös tärkeää ymmärtää että en ole aiheuttanut isäni alkoholismia. Ehkäpä tämä sama ajatus tulee sinunkin sisäistää: et ole syypää siihen millainen ihminen äitisi on! Olet arvokas ihmisenä muutenkin, vaikket nauttisi äitisi arvostusta. Olet kuitenkin hyvä äiti lapsillesi, vaikkei oma äitisi ehkä ollut paras mahdollinen äiti sinulle.

ehkä on asperger tjsp... Ei munkaan äiti juuri koskaan soittele minulle, tai tule käymään. Vastaa kyllä jos itse soitan ja on vaihtelevasti iloinen/etäinen jos mennään käymään lasten kanssa. Kerran suututti asia enkä tahalleen soittanut hänelle, vaan odotin että hän ottaa yhteyttä, aikaa kului lähemmäs puoli vuotta..Ei esim kun olin raskaana tajunnut kysellä mitään voinnistani.



En muista myöskään hänen kanssaan juurikaan tehneeni kahden kesken mitään koskaan. Isäni kanssa olin läheinen, mutta hän valitettavasti kuoli muutama vuosi sitten.



Mutta äitini onkin varmaan asperger. Ei ole koskaan diagnoosia saanut, mutta näin olemme perhepiirissä päätelleet, kun nämä piirteet eivät ole mitään lievimmästä päästä...

Olen aikuinen, perheellinen, elämässä hyvin pärjännyt nainen, mutta tunnen välillä kamalaa äidin rakkauden, huolenpidon ja hyväksynnän ikävää! Välillä mietin jo että olenko tullut hulluksi! Kaipaan niin kamalasti sitä että äiti osottaisi kaipaavansa minua tai pitävänsä minua tärkeänä osana elämäänsä.



Kylläpä kolahti, munkaan äiti ei soita vaikka olisi samassa kaupungissa, ei ole auttanut elämän taitekohdissa kuten kotoa pois muutossa, naimisiin mennessä tai lasten synnyttyä. Taloudellisesti olen saanut aina pärjätä itse. Lapsenlapsia hän ei oikein jaksa, mutta tykkää kertoa heistä muille. Välillä tuntuu että lapsilla ja lastenlapsilla on lähinnä välinearvoa. Kumppaniin on hänellä riippuvaisuussuhde.



Ajattelen että äitini on jäänyt lapsena vaille jotain tarvitsemaansa hoivaa ja on ikään kuin siinä lapsen roolissa edelleen. Hänellä on täyttymättömiä tarpeita eikä hän pysty ottamaan vanhemman roolia tai hoivaamaan muita.



Hyviä vastauksia ollut tässä ketjussa, kiitos niistä. Terapian tarpeessa taidan olla itsekin, siellä vois itkeä äidin ikävää. Mietityttää sekin mitä kaikkea tästä siirrän omille lapsilleni. Äitini välillä huomauttelee että elän niin paljon lapsilleni, vaikka pitäis olla omia intohimoja. No, ehkä siinä on se seuraavan sukupolven trauma, äiti joka oli aina kotona...

vaikka aihe onkin surullinen. Ihan parasta mitä voi omaan murheeseensa saada on kyllä vertaistuki ja jos ei oteta noita joitakin typeriä kirjoituksia mukaan, niin tässä on kyllä vertaistukea. Hienoa on myös se että ihmiset ovat uskaltaneet ja jaksaneet käydä sen vaikean tien että ovat vihdoin saaneet oman elämänsä elettäväkseen! Samanlaisen polun olen itsekin kulkenut ja lahjaksi saanut vielä senkin, että äitini on kyennyt muuttumaan:) Olen ylpeä teistä, jotka olette taivaltaneet tuon tien! ja ap;lle tsemppiä, se tie on sunkin edessäsi kun vain löydät itsellesi jonkun joka auttaa sua sen kulkemisessa.

saaneet? Tuntuu hassulta mennä terapiaan, en ole varsinaisesti kaltoinkohdeltu vaan monessa suhteessa saanut hyvää perushoitoa lapsena. Mietin odotanko äidiltäni liikoja. Ja toisaalta, usein tulee surullinen olo tästä aiheesta.

ammattiauttaja jossain lehdessä kommentoi, että "lapsia voi hoitaa yllättävän teknisesti", ainakin omalla kohdalla tuntuu että äiti on nimenomaan suorittanut kaikki vaadittavat toimenpiteet ollen kuitenkin itse koko ajan jossain muualla, ja minä taas olisin voinut olla ihan kuka tahansa. (Ja siis en tarkoita sitä, jos vanhempi uppoutuu omiinkin ajatuksiinsa lapsen kanssa ollessaan, sehän on ihan normaalia tietenkin). Eihän nyt ole tietenkään täydellisiä vanhempia olemassa eikä tarvitse joka hetki käyttäytyä kuin kasvatusopas, minusta vain olisi tärkeää, että lapsi oikeasti kiinnostaa vanhempaa omana itsenään, eikä se ole vain joku velvollisuus joka pitää hoitaa pois alta mahdollisimman vähällä vaivalla.

tavallaan velvollisuus. Sitä ei saanut itse valita, joten se on ollut "taakka" äidillesi.

Täällä on jotkut yrittäneet etsiä selityksiä näille äitisi erilaisille piirteille ja todenneet mm. ettei kaikkia kiinnosta sisustus ja että toisilla vaan on rahat tiukilla ym ym... Näinhän se on, ja minustakin on normaalia, jos joitain tällaisia piirteitä esiintyy, oikeastaan kuulostaisi turhan ruusuiselta se elämä, jos ei mainitsemiasi asioita ikinä ilmenisi vähääkään elämässä.

Se taas on minusta outoa, jos kaikki nämä piirteet esiintyvät samaan aikaan. Kuten sanoin, niin varmasti kaikilla on jonkinlaista epäsosiaalista käytöstä jossain vaiheessa elämää, mutta runsaat, jatkuvat ja kasaantuneet ongelmat kielivät jonkinlaisesta vetäytyvästä persoonallisuudesta. Sille voi johtua jostain lapsuuden/nuoruuden tapahtumistakin, mutta tosiasia on, että tällaisia ihmisiä vain on olemassa eikä sille aina itsekään voi mitään. Vaatii hyvin vahvaa henkistä voimaa sinulta, kun näinkin lähisukulainen omaa tällaisia piirteitä, pointsit ja jaksamista siis sinulle!

ja pätevä syy lastensuojeluilmoitukselle sekä lastensuojelutoimenpiteille. Ei siis kannata vähätellä omia kokemuksia - sitähän olette jo saaneet tehdä vuosikymmenet - vaan ottaa ne todesta ja tuntea oikeutettua vihaa ja surua riittämättömästä vanhemmuudesta.



Psyykkinen kaltoinkohtelu mitä välinpitämättömyys on tutkitusti vaikuttaa hyvin kauaskantoisesti ihmisen hyvinvointiin.

että sota-aika vaikuttaa rauhan tultua vielä kolmeen sukupolveen. Tuntuu surullisen todelta.



Pahoillani olen puolestasi. Ehkä terapia olisi sinulle nyt se tärkein apu, sanoisin sen vähän toisentaustaisella kokemuksella. Sukupolvien toimintamallien ketjun katkaisemisesta on tässäkin kysymys. Hae vertaistukea, PUHU, sano asiat ääneen ja pue tunteesi sanoiksi. Tsemppiä, nyt on pimeä vuodenaika eikä maailmakaan näytä valoista puoltaan, mutta ollaan sitkeitä!

Auttoiko vertaistuki? Entä muille?

ilman että olisi mitään erityistä vikaa. kaikki eivät vaan osaa, kun omassa elämässäkin on liikaa liikkuvia osia.

Että hänellä mitään sairautta sinänsä ole, mutta jotain ongelmia varmasti ollut omassa lapsuudessa ja hänellä ei ole keinoja tehdä toisin eli hän ei ole saanut mallia toimia, hän ei osaa muuta. Tuo teksti kuulosti kyllä siltä että äitisi on tunnekylmä ihminen. Ei sitä kuitenkaan voi muuttaa muuksi. Kyllähän se sattuu jos tuntuu että äiti on välinpitämätön jne., mutta toisaalta hän voi kaivata sinua sekä ikävöidä, hän ei vaan osaa sitä millään tavalla kertoa. Olisiko mahdollista sinun puhua äitisi kanssa näistä asioista? Kuitenkin syyllistämättä ja mahdollisimman hienovaraisesti, koska aihe on arka. Joskus on tilanteita, että niihin ei muu auta kuin sopeutua. Opetella ajattelemaan, että hän on tuollainen ja minusta ei ikipäivänä samanlaista tule. Tsemppiä sinulle

mulla tosin ei ole lapsia eikä tulekaan. Mulla tuo johtuu vaan siitä että olen aika erakko luonne, ja ihmisten kanssa kommunikointi vain rasittaa minua. Haluan olla omissa oloissani tai jos seurustelen, miesystävänä kanssa, mutta ulkopuoliset ihmiset ei minua kiinnosta.



Mulla myös on tuo ettei kiinnosta mikään kodin laittaminen ja olen taipuvainen sotkuiseen elämiseen. Monethan sellaisia ovat, etteivät ole kovin "koti-ihmisiä".



En usko että tuohon mitään diagnooseja on, äitisi (ja minä) ollaan vaan omanlaisiamme ihmisiä. Sun tapauksessa äitisi on erilainen kuin itse toivot, mutta niin asia vain on eikä sille mitään voi, joten ehkä olisi parempi yrittää olla murehtimatta sitä ja hyväksyä äiti sellaisenaan. Ihan turha yrittää hänelle mitään ikäviä tai pahoja oloja vuodattaa tai yrittää hänen kanssaan sellaista suhdetta, jota hän ei itse halua tai johon ei pysty.

mun mielestä sulla on ongelma, ei äidilläsi.



Äidilläsi työ, mies ja elämää. Sinä kerrot opiskeluista, toimeentulosta jne, mutta kuitenkin sulla on joku trauma, josta et pääse yli.



Anna äitisi elää omaa elämäänsä. Johan hänet 30 v ajalta tunnet, miksi hän muuttuisi? Siksi, kun sinä tahdot? Odotat kuule ihan turhaan.



Niin mäkin odotin. Eikä mun äiti ole käynyt kuin kolmesti lapsia katsomassa, vaikka ovat jo koulunkin aloittaneet.

Vaikka täällä joku saattaisi sanoa, että älä ota puheeksi, koska sillä voit syyllistää niin olen täysin erimieltä. Puhuminen ja asioiden selvittäminen auttaa aina, vaikka se pikkusen koskee. Sinulla on oikeus puhua asiasta äitisi kanssa tai esim. ammattiauttajan kanssa. Tuo tilanne on raskas elää jos se on mielessä jokapäivä. Ota äitiisi yhteyttä ja asia pöydälle. Mutta muista varautua siihen vastaanottoon, se voi olla joko hyvä tai huono.

Erityisesti mietin tuota äiti-tytär-juttuja, että onko muilla näin, että ette ole koskaan käyneet ostoksilla tai syömässä äitinne kanssa? Ei matkoja, vanhojentansseja tai mitään perinteitä?



Tämä kylmyys ja juurettomuus jotenkin painaa. Ja hävettää esim kun on oltu pyhiä esim appivanhemmilla, kun oma äitini eivät ota mitään yhteyttä ;( Ei kai lapsi aikuisenakaan haluaisi myöntää, että äiti ei välitä.



Minkähän kautta sitä pääsisi luottamuksella keskustelemaan näistä? Yksityiselle terapeutille, vai?



Ap