Lue keskustelun säännöt.
Psykologiaa ymmärtävät! Miksi äitini on tälläinen? Surullinen tarina.. Ov.
28.12.2012 |
-Lapsuuteni laittanut minut kaikkiin mahdollisiin harrastuksiin.
-Välit oman äitinsä kanssa paljon läheisemmät, kuin lapsiin. Äitinsä tukenut häntä rahallisesti aikuiseksi asti.
-Välit minuun tyttäreen etäiset.
-Emme ole koskaan (30v) käyneet yhdessä kahdestaan missään! Ei syömässä, ei ostoksilla, ei millään matkalla Suomessa tai ulkomailla.
-En saanut osallistua vanhojen tansseihin ym lukiossa tärkeisiin juttuihin. Koskaan ei ollut varaa em asioihin (shoppaaminen, matkat tms)
-Ei koskaan laittanut kotia, sisustanut, siivonnut. Koti sotkuinen, en koskaan kehdannut kutsua kavereita tai normaaleja poikakavereita kotiini.
-Ei ole koskaan kerännyt minulle mitään astioita tms auttanut minua muuttamaan ensimmäiseen omaan kotiin. Muutin itse.
- Ei ole koskaan ollut huolissaan miten lapsensa pärjää, elämässä, opinnoissa tai poikaystävän kanssa. Ei kiinnosta. Ei osaa mitenkään kysyä, auttaa tai osallistua.
-Nyt kun olen aikuinen, niin soittaa kolmesti vuodessa, ei käy. On käynyt kerran meillä.
-Taikinoi omien vaikeuksiensa parissa, ongelmia työssään, terveyden ja miesystävänsä kanssa.
-Aina laskut myöhässä, eläminen kädestä suuhun.
-En voisi kuvitella, että jos meillä olisi lapsia, että hän olisi luotettava ja rakastava mummi, kun ei käy nytkään meillä.
-Tunnekylmä, ei soita, ei ole yhteydessä. Joskus olen hänelle ihan itkenyt puhelimessa ikävääni tai pahaa oloani, ja kysynyt miksei tule käymään tai ole läsnä aikuisten lastensa elämässä, mutta hymistelee vain, eikä vastaa oikein mitään.
-Saattaa reissata mieskaverinsa kanssa samaan kaupunkiin, mutta ei käy lapsiaan katsomassa. Eli omat menot tärkeimmät.
-Kun hänet näkee, on näennäisen iloinen ja ystävällinen. Eli ei mikään hirviö, mutta jotenkin todella outo, ollut aina.
Tämä kaikki painaa mua tosi, tosi kovasti ja mietin äitiäni ja näitä seikkoja jopa melkein päivittäin. Itse olen tehnyt kaikki toisin: opiskellut hyvän ammatin ja toimeentulon, ja jättänyt lapsien mahdollisen hankkimisen/ saamisen myöhemmälle iälle, jotta itsellä olisi sitten mahdollisesti joskus kanttia olla hyvä ja osallistuva vanhempi. Joskus mieleen hiipii tunne, että hän on nyt 5-6-kymppisenä jotenkin kateellinen omille lapsilleen omista (huonoista) valinnoistaan.
Mikä diagnoosi, onko äitini normaali?
Onko muilla vastaavaa käytöstä tai toimintaa?
Kärsittekö tästä?
Miten olette purkaneet, selvittäneet asiaa?
Tuhannet kiitokset vastauksista!
Kommentit (73)
Kun soitan, hän hymistelee vastaukseksi.
Kun pyydän käymään, hän ei tule. Vaikka olisi miesystävänsä kanssa muuten täällä päin. Menee kuin lapsi tämän miehen perässä...
Kun laitan tekstiviestin, vastaa jotakin aivan sekavaa.
Kun tarjoan mahdollisuutta teatteriin, syömään, ei tule, kieltäytyy.
Vaikea on hakea kyllä itsestäni syytä. Koen, että minä olen tässä se äiti, johon hän kykene, eikä minun kuulu se olla.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
lapsen kehityspsykologiaa, joten luulen että kaikki terapeutit ovat "kasvaneet siihen" ja osaamista sen käsittelyyn löytyy. En tiedä, mistä löytää hyvä terapeutti, sellainen jonka kanssa vielä synkkaisi, eri paikkakunnilla voi olla vähän erilaiset mahdollisuudet valitakin sitä omaa terapeuttia. Yrittäisin ehkä jotenkin etsiä jo terapaiassa olleilta kokeuksia tai sitten ihan vaan vaikka puhelimessa jutellessa kuulostella, miltä ko. terapeutti vaikuttaa, onko vuovovaikutustyyli itselle mieleinen ja sopiva.
Kiintymyssuhteesta ja sen merkityksestä löytyy muuten paljon tietoa kirjoista ja täältä netistäkin.
Äitiäsi et voi muuttaa ja äitejä on erilaisia, joten "normaali" on vaikea käsite. Ihmisiä on erilaisia, jotkut harrastavat sisutamista, toiset eivät. Ongelmasi ovat pitkälti omassa päässäsi (äitisi ei ole sellainen kuin kuvittelet että "kaikki äidit ovat") eli olet omien ajatustesi vanki. Uskon että terapia auttaa sinua itsenäistymään ja miettimään, miten toimit omien lastesi kanssa. Tai voithan tehdä tänne galluppeja testataksesi normaaliutta ("keräsikö äitisi sinulle astioita" tai "oletteko matkustaneet aikuisena äidin kanssa jonnekin" jne)
Ja listaan (joka mun äiin osalta ihan samanlainen) lisään vielä sen että hoitoon laitto mut 2kk ikäisenä ja viikonloput ja lomat hoidatti mummoilla. Ei todellaan viitsinyt hiettää lastensa knssa aikaa, ikinä ei askarreltu, leikitty, ulkoiltu tai vietetty aikaa omien asten kanssa.
Muutin kotoa muualle opiskelemaan: en saanut ainuttakaan tavaraa mukaani, selkärepussa oli muuttokamat ja itse piti muutto järjwstää 400 km päähän. Mitään raha-apua en saanut kertaakaan, en lahjoja, jouluksi ei pyydetty kotiin, soitettiin kerta pari vuoteen. Äitäni ei vaan kiinnostanut.
Kun sain lapsia luulin naiivina että äiti haluaisi olla mummo. Eipä halunnut. Ei viitsinyt tulla yhdenkään lapseni ristiäisiin, ei ole nähnyt lapsiani 6 vuoden aikana kuin. 2 kertaa, koskaan ei ole hoitanut, auttanut tai edes sylissä pitänyt. Edelleen yhteydenpito jäissä, ätiä ei kiinnosta lapseni, jaksamiseni, elämäni, kuulumiseni.
Äitini ei ole koskaan ukenut tai kannustanut, ei ole koskaan auttanut missään ongelmissa, ei ole ollut auttamassa vastoinkäymisissä. Hyvin kuvaavaa on se, kun olin sairaalassa, melkein kuolin, niin äitini ei kertaakaan soittanut tai käynyt eikä soittanut että selvisinkö hengissä vai kuolinko knties. Ei äitiä vaan kiinnosta.
Ap, olen itse käynyt terapiassa mutta se auttoi vaan ymmärtämään että äiti on pahasti tunnevammainen. Siihen se ei auttanut että voisin antaa anteeki. Vihaan kylmää ja piittaamatonta paskaäitiäni joka ei hoitanut minua edes lapsena. Sinällään äitini täysi kylmyys ja piittaamaton suhtautuminn lapsenlapsia ohtaan oli ihan odotettavissa.
Tarinn opetus: kaikkien ei todellakaan pitäisi tehdä lapsia ja alkaa äidiksi. Tunnekylmä paskaäiti on lapsen elämässä ikuinen suru, arpi, kipu ja tuska.
niin kirjoitit jokaisen asian silta kannalta etta itse olet passiivinen, ja odotat etta aitisi tekisi naita asioita. Mita tapahtuu kun SINA otat aitiisi yhteytta ja kyselet mita hanelle kuuluu? Miten aiti vastaa siihen? Mainitsit etta 'aiti valittaa etta ei ole rahaa'. No, siinahan aiti on juuri kertomassa sinulle ehka omista huolistaan mutta sen sijaan etta osoittaisit sympatiaa tai ehka yrittaisit jutella asiasta lisaa, se arsyttaa sinua koska aidin 'ei kuuluisi enaa tuossa iassa potea rahapulaa'. Enta jos ottaisit aitiin yhteytta, ehdottaisit etta menet hanen luokseen ja viet hanet syomaan ja teatteriin tms, pienelle hemmottelureissulle? Ehka jostain tallaisesta voisi aueta tie ongelmien purkamiseen. En vahattele sinun tuntemuksiasi mutta muista etta niin kauan kuin sinakaan et halua tietaa aitisi suruista, ongelmista yms ja vain odotat saavasi hanelta jotain, etteka edes itse asiassa keskustele asioista, mikaan ei voi muuttua. Ette kumpikaan ole ajatustenlukijoita. Aitisi voi olla suhteestanne aivan yhta pahoillaan ja surullinen kuin sina. Ala luovuta ennenkuin olet yrittanyt oikeasti luoda alkua uudelle suhteelle valillanne - ja tama nimenomaan alkaa siita etta kohtaat aitisi avoimesti ja valmiina ymmartamaan hanta ihmisena.
ap;n kohtalosta? Jos lapsi on huonosti kohdeltu, ei hän mitenkään äitiään viisaampana voi ruveta rakentamaanjotain "normaalia" ihmissuhdetta äitiään kannustavana ja tukevana henkilönä. Hän on itse täynnä tarpeita joita äidin olisi kuulunut täyttää, muttei tämä ole täyttänyt. Jos ap tämän jälkeen vielä pyrkii unohtamaan itsensä ja ymmärtämään äitiään, hänen kokemansa tuska vain moninkertaistuu. Neuvosi ovat hyvät silloin jos on pientä välirikkoa, silloin kun äitiys on ollut surkeaa ja lasta laiminlyövää, ehdottamasti käyttäytyismalli on lähinnä väkivaltaa. Ensin ap tarvitsee ITSELLEEN apua ja tukea. Lapset, varisnkaan sen avuroituneen tehtävä ei todellakaan ole ruveta hyysäämään sitä luuserivanhempaa, päinvastoin! Äitihän on jo omalla vastuuttomuudellaan pilannut lapseltaan lapsuuden. Ap:lla ja kohtalotovereilla on todella tarpeeksi siinä että pitää aikuisiällä elää itse lapsuutensa uudelleen ja opetella antamaan itselleen se mitä vanhemmat eivät antaneet. Omasta kokemuksesta tiedän että tuollainen äitiys aiheuttaa lapselle silmitöntä vihaa ja surua, jotka hän kuitenkin itsetuhoisesti pitää sisällään. Vasta kun onsaanut itsensä kuntoon on mitään mahdollisuuksia yrittää ymmärtää vanhempaansa. On ehlppo neuvoa kun ei edes tiedä mistä on kyse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja listaan (joka mun äiin osalta ihan samanlainen) lisään vielä sen että hoitoon laitto mut 2kk ikäisenä ja viikonloput ja lomat hoidatti mummoilla. Ei todellaan viitsinyt hiettää lastensa knssa aikaa, ikinä ei askarreltu, leikitty, ulkoiltu tai vietetty aikaa omien asten kanssa. Muutin kotoa muualle opiskelemaan: en saanut ainuttakaan tavaraa mukaani, selkärepussa oli muuttokamat ja itse piti muutto järjwstää 400 km päähän. Mitään raha-apua en saanut kertaakaan, en lahjoja, jouluksi ei pyydetty kotiin, soitettiin kerta pari vuoteen. Äitäni ei vaan kiinnostanut. Kun sain lapsia luulin naiivina että äiti haluaisi olla mummo. Eipä halunnut. Ei viitsinyt tulla yhdenkään lapseni ristiäisiin, ei ole nähnyt lapsiani 6 vuoden aikana kuin. 2 kertaa, koskaan ei ole hoitanut, auttanut tai edes sylissä pitänyt. Edelleen yhteydenpito jäissä, ätiä ei kiinnosta lapseni, jaksamiseni, elämäni, kuulumiseni. Äitini ei ole koskaan ukenut tai kannustanut, ei ole koskaan auttanut missään ongelmissa, ei ole ollut auttamassa vastoinkäymisissä. Hyvin kuvaavaa on se, kun olin sairaalassa, melkein kuolin, niin äitini ei kertaakaan soittanut tai käynyt eikä soittanut että selvisinkö hengissä vai kuolinko knties. Ei äitiä vaan kiinnosta. Ap, olen itse käynyt terapiassa mutta se auttoi vaan ymmärtämään että äiti on pahasti tunnevammainen. Siihen se ei auttanut että voisin antaa anteeki. Vihaan kylmää ja piittaamatonta paskaäitiäni joka ei hoitanut minua edes lapsena. Sinällään äitini täysi kylmyys ja piittaamaton suhtautuminn lapsenlapsia ohtaan oli ihan odotettavissa. Tarinn opetus: kaikkien ei todellakaan pitäisi tehdä lapsia ja alkaa äidiksi. Tunnekylmä paskaäiti on lapsen elämässä ikuinen suru, arpi, kipu ja tuska.
ja ehkä jopa ryhmäterapiaa! Pelkkä puhuminen ei pura sisään kertynyttä vihaa ja surua. eikä siis paranna. Itse olen käynyt sellaisessa vertaisryhmäterapiassa (joita pitäisi olla paljon tässä maassa!!!) ja saanut purettua kaiken sen kamalöan tunnetaakan. Nykyään tunnen jopa lämpimiä tunteita vanhempiani kohtaan ja hekin ovat muuttueet.
ap;n kohtalosta? Jos lapsi on huonosti kohdeltu, ei hän mitenkään äitiään viisaampana voi ruveta rakentamaanjotain "normaalia" ihmissuhdetta äitiään kannustavana ja tukevana henkilönä. Hän on itse täynnä tarpeita joita äidin olisi kuulunut täyttää, muttei tämä ole täyttänyt. Jos ap tämän jälkeen vielä pyrkii unohtamaan itsensä ja ymmärtämään äitiään, hänen kokemansa tuska vain moninkertaistuu. Neuvosi ovat hyvät silloin jos on pientä välirikkoa, silloin kun äitiys on ollut surkeaa ja lasta laiminlyövää, ehdottamasti käyttäytyismalli on lähinnä väkivaltaa. Ensin ap tarvitsee ITSELLEEN apua ja tukea. Lapset, varisnkaan sen avuroituneen tehtävä ei todellakaan ole ruveta hyysäämään sitä luuserivanhempaa, päinvastoin! Äitihän on jo omalla vastuuttomuudellaan pilannut lapseltaan lapsuuden. Ap:lla ja kohtalotovereilla on todella tarpeeksi siinä että pitää aikuisiällä elää itse lapsuutensa uudelleen ja opetella antamaan itselleen se mitä vanhemmat eivät antaneet. Omasta kokemuksesta tiedän että tuollainen äitiys aiheuttaa lapselle silmitöntä vihaa ja surua, jotka hän kuitenkin itsetuhoisesti pitää sisällään. Vasta kun onsaanut itsensä kuntoon on mitään mahdollisuuksia yrittää ymmärtää vanhempaansa. On ehlppo neuvoa kun ei edes tiedä mistä on kyse.Taas yritin fiksuna kysellä kuulumisia ja pärjäämistä tekstarilla. Ei vastaa, ehkä vastaa taas jotakin sekavaa. Yritän päästä terapiaan. TOtta on, että olen täynnä tarpeita, lähinnä täynnä kysymyksiä, miksi? Miksi hankkia lapsia, useampia, jos jaksaminen ei riitä, jos ei kiinnosta tippaakaan? :'(
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
5 vuotta terapiaa tarvittiin ymmärtämään, että äitini on tunnevammainen, täysin kieroon jo lapsena kasvanut. Hänellä itsellään oli sodassa traumatisoitunut, väkivaltainen isä ja välit omaan äitiinsä, siis mummooni, olivat mitä olivat. Mummo pelkäsi miestään mutta hoiti äitini perustarpeet kuitenkin. Äiti lemppasi minut jo vauvana vanhempiensa hoidettavaksi, enkä sen jälkeenkään sopinut hänen elämäänsä.
Olen surrut sen, että en koskaan tule saamaan välittävää, rakastavaa äitiä, mutta voin omalla kohdallani tehdä omille lapsille toisin. Anteeksi en voi antaa, en ole yli kymmeneen vuoteen ollut äidin kanssa missään tekemisissä. Näin on paljon helpompi. Olen asiat käsitellyt enkä juuri koskaan edes enää ajattele äitiä, parempi näin kuin pettyä joka päivä uudelleen.
Ap,hakeudu terapiaan, sure surusi, ja sinusta tulee mitä parhain ja rakastavin äiti joskus lapsillesi. Lasten syntymä pudottaa sinut todennäköisesti (niin kuin minutkin) syvälle, koska silloin huomaat konkreettisesti, mistä olet jäänyt itse paitsi. Mutta silloin sinulla on jo voimaa päästä jaloillesi.
Kaikkea hyvää sinulle, Ap! Muista, että meitä kohtalotovereita on täälläkin monta.
Mulla ihan samanlainen äiti ja hänellä meni lapsuus vinksalleen oman äitinsä takia. Äitini siirsi oman äitinsä täydellisen tylyyden ja piittaamattomuuden, suoranaisen laiminlyönnin, omaan lapseensa eli minuun.
Itse vahdin haukan lailla ja terapiat käytynä etten siirrä yhtään mitään, siis pienintäkään murua, oman äitini äitiydestä omille lapsilleni. Omat lapseni saavat täysin erilaisen ja rakkaudentäyteisen lapsuuden mitä itsesain.
Ps. Äitiäni ei kiinnosta lapsenlaset tippakaan, leikkii ja teeskentelee että niitä ei ole olemassa. (Esim ei suostu puhumaan niistä jne )
Ap, huon äitis hyväksyminen (siis että häntä et voi muuttaa ja hyvää äitiä et voi saada) on iso surutyö ja vie vuosia, hanki terapeutti avuksesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitisi ei tule ikinä muuttumaan. Valitettavasti. Anna olla, äläkä haaskaa energiaasi moiseen turhuuteen eli suremiseen siitä minkälainen äitisi on tai minkälaiseksi hänen toivoisit muuttuvan. Hän ei tule muuttumaan. Keskity kaikkeen hyvään mitä sinulla elämässäsi on ja iloitse siitä. Älä odota mitään äidiltäsi, niin et tule pettymään. Päästä irti.
silloin kuin sinä synnyt ym. Haastattele omaa mummoasi, isääsi, tätejä, setiä ketä vaan joka on tuntenut äitisi kauan. Ehkäpä äitisi elämässä on aikoinaan tapahtunut jotain joka voisi selittää näitä asioita. Toivottavasti löydät vastauksia.
Itse en ole muuten koskaan tehnyt äitini kanssa mitään kaksistaan, en edes ollut tajunnut asiaa aikaisemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on samanlainen äiti, ja itsekin olen ihmetellyt usein, että miksi se on edes tehnyt lapsia. Luultavasti ei ole sen tarkemmin ajatellut asiaa ja on tehnyt niitä koska niin kuuluu tehdä.
niin kirjoitit jokaisen asian silta kannalta etta itse olet passiivinen, ja odotat etta aitisi tekisi naita asioita.
Mita tapahtuu kun SINA otat aitiisi yhteytta ja kyselet mita hanelle kuuluu? Miten aiti vastaa siihen? Mainitsit etta 'aiti valittaa etta ei ole rahaa'. No, siinahan aiti on juuri kertomassa sinulle ehka omista huolistaan mutta sen sijaan etta osoittaisit sympatiaa tai ehka yrittaisit jutella asiasta lisaa, se arsyttaa sinua koska aidin 'ei kuuluisi enaa tuossa iassa potea rahapulaa'.
Enta jos ottaisit aitiin yhteytta, ehdottaisit etta menet hanen luokseen ja viet hanet syomaan ja teatteriin tms, pienelle hemmottelureissulle? Ehka jostain tallaisesta voisi aueta tie ongelmien purkamiseen. En vahattele sinun tuntemuksiasi mutta muista etta niin kauan kuin sinakaan et halua tietaa aitisi suruista, ongelmista yms ja vain odotat saavasi hanelta jotain, etteka edes itse asiassa keskustele asioista, mikaan ei voi muuttua. Ette kumpikaan ole ajatustenlukijoita. Aitisi voi olla suhteestanne aivan yhta pahoillaan ja surullinen kuin sina. Ala luovuta ennenkuin olet yrittanyt oikeasti luoda alkua uudelle suhteelle valillanne - ja tama nimenomaan alkaa siita etta kohtaat aitisi avoimesti ja valmiina ymmartamaan hanta ihmisena.