Psykologiaa ymmärtävät! Miksi äitini on tälläinen? Surullinen tarina.. Ov.

-Lapsuuteni laittanut minut kaikkiin mahdollisiin harrastuksiin.

Mitä pahaa siinä on, että olet saanut harrastaa? Mua ei laitettu mihinkään.



-Välit oman äitinsä kanssa paljon läheisemmät, kuin lapsiin. Äitinsä tukenut häntä rahallisesti aikuiseksi asti.

Mikä synti tämä on?



-Välit minuun tyttäreen etäiset.

Joskus käy näin.



-Emme ole koskaan (30v) käyneet yhdessä kahdestaan missään! Ei syömässä, ei ostoksilla, ei millään matkalla Suomessa tai ulkomailla.

Oletko pyytänyt häntä, vai odotatko että hän tekee aloitteen?



-En saanut osallistua vanhojen tansseihin ym lukiossa tärkeisiin juttuihin. Koskaan ei ollut varaa em asioihin (shoppaaminen, matkat tms)

Varattomuudesta on paha ketään alkaa syyttää.





-Ei koskaan laittanut kotia, sisustanut, siivonnut. Koti sotkuinen, en koskaan kehdannut kutsua kavereita tai normaaleja poikakavereita kotiini.

Miten isäsi? Miksi kodin siisteys on vain äitisi vastuulla? En mäkäään sisusta, ja toivon, että lapseni eivät siitä traumatisoidu.



-Ei ole koskaan kerännyt minulle mitään astioita tms auttanut minua muuttamaan ensimmäiseen omaan kotiin. Muutin itse.

Ei muakaan. Ei vanhempien velvollisuuksiin kuulu ostaa astioita, vaikka moni niin tekeekin.



- Ei ole koskaan ollut huolissaan miten lapsensa pärjää, elämässä, opinnoissa tai poikaystävän kanssa. Ei kiinnosta. Ei osaa mitenkään kysyä, auttaa tai osallistua.

Ehkä luottaa siihen, että pärjäät.



-Nyt kun olen aikuinen, niin soittaa kolmesti vuodessa, ei käy. On käynyt kerran meillä.

Soitatko itse?



-Taikinoi omien vaikeuksiensa parissa, ongelmia työssään, terveyden ja miesystävänsä kanssa.

Eikö vanhemmilla saa olla ongelmia?



-Aina laskut myöhässä, eläminen kädestä suuhun.

Jotkut on tällaisia.



-En voisi kuvitella, että jos meillä olisi lapsia, että hän olisi luotettava ja rakastava mummi, kun ei käy nytkään meillä.

Isovanhemmuus ei ole kaikkien juttu, joten ei kannata odottaa liikoja.



-Tunnekylmä, ei soita, ei ole yhteydessä. Joskus olen hänelle ihan itkenyt puhelimessa ikävääni tai pahaa oloani, ja kysynyt miksei tule käymään tai ole läsnä aikuisten lastensa elämässä, mutta hymistelee vain, eikä vastaa oikein mitään.

-Saattaa reissata mieskaverinsa kanssa samaan kaupunkiin, mutta ei käy lapsiaan katsomassa. Eli omat menot tärkeimmät.

Omat menot saakin olla etusijalla.



-Kun hänet näkee, on näennäisen iloinen ja ystävällinen. Eli ei mikään hirviö, mutta jotenkin todella outo, ollut aina.

Ehkä sun kannattaisi vain hyväksyä tilanne, jos et omalla toiminnallasi pysty sitä parantamaan.

mun mielestä sulla on ongelma, ei äidilläsi.

Äidilläsi työ, mies ja elämää. Sinä kerrot opiskeluista, toimeentulosta jne, mutta kuitenkin sulla on joku trauma, josta et pääse yli.

Anna äitisi elää omaa elämäänsä. Johan hänet 30 v ajalta tunnet, miksi hän muuttuisi? Siksi, kun sinä tahdot? Odotat kuule ihan turhaan.

Niin mäkin odotin. Eikä mun äiti ole käynyt kuin kolmesti lapsia katsomassa, vaikka ovat jo koulunkin aloittaneet.

Kyllähän ap:lla on suuri ongelma, paljon surtavaa tuollaisen äidin kanssa. Niin olis varmaan sullakin, ei oo ihan myötätunto kohdillaan.

Ja ap, tosi surullista ettet ole saanut itsellesi äitiä. Koska jokainen lapsi- ja myös aikuistunut lapsi ansaitsee äidin joka on hänestä kiinnostunut, iloinen ja johon hän luottaa. Ihme että olet selvinnyt elämässä noin surkean äidin lapsena! Tulee mieleen että äitisi ei ole koskaan ymmärtänyt aikuisen vastuuta saati kasvanut sellaiseksi- ja se on hyvin yleinen syy siihen miksi ihmiset vaurioituvat; ettei vanhempi ole vanhempi vaan itse tarvitseva- ja usein tunnevammainen lapsi. Sinuna kävisin keskustelemassa jonkun ammattilaisen kanssa ja surisin pitkään ja hartaasti tuon menetyksen. Sillä kasvaa ilman oikeaa äitiä on todella todella suuri taakka ja menetys. Ei siinä pääse vain "jättämällä äiti rauhaan" tai tahtomalla tai yrittämällä unohtaa. Sun sydämesi on varmaan tosi rikki, olet vain oppinut selviytymään. Miten ihmeessä olet jaksanut itse olla äiti? Ja miten itse voit nyt? Äidissäsi ei oikeasti ole mitään normaalia tai tervettä vaan lienee henkisesti pahoin sairas, välinpitämätön yms. kai maailmassa on ihmisiä, joiden tunne-elämä on jostain syystä lähes kuollut. Äitisi vaikuttaa sellaiselta. Voimia, pidä itsestäsi huolta ja tosiaan, sure. Siihen on syytä.

surustaan ja täällä katkerat kanssasisaret vähättelevät ja lyttäävät. Oletteko ap;n vähättelijät tulleet ajatelleeksi että saatatte itse olla samanlaisia tunnevammaisia kuin tuo ap:n äiti? ja Omat lapsenne joutuvat kokemaan saman kuin ap? Mä tunnistan ap;n surussa paljon omakohtaista, vaikka nykyään välit ovat vanhempiini paremmat. On varsin paha teko toista kohtaan vähätellä tämän tunteita. Sairasta sakkia.

epäempaattiset vastaajat: ketju elämässä menee niinpäin että vanhempi vastaa lapsestaan.Näinollen myös vanhemmat siirtävät OMAT ONGELMANSA lasten kannettavaksi eivätkä anna heille mitä he tarvitsevat; ja lapset kärsivät.Tämä ketju ei toimi toisin päin. Että vanhemmat voisivat jotenkin syyttää lapsia siitä että nämä lapset ovat huonoja ja kuormittavat vanhempiaan. Myötätuntoisella äidillä on usein tunneälyiset lapset. Kylmällä ja pahansuovalla äidillä kärsivät ja epätoivoiset lapset. Lapset eivät valitse vanhempiaan, niimpä lasten käsirmys useimmiten on lähtöisin huonosta vanhemmuudesta.

Totta on, että sydän on rikki.



Itken tätä monesti yksin, viimeksi kun tein joulusiivoja, ihan viimeksi nyt, kun luin myötätuntoiset viestinne.



Kyllä minun mielestäni tuo, että raha-asiat, koti, aikuisen terveys ja suhteet lapsiin ovat kaikki vähän niin ja näin, retuperällä, ei ole normaalia. Olen sen aistinut jo ihan lapsesta ja siitä aina kärsinyt.



Miksi, miksi hankkia lapsia, jos niistä näin vähän, sekä lapsena että näin aikuisena välittää?



Jos vertaan, niin kyllä ystävieni äidit, pienipalkkaisina elävät nuukasti ja antavat vähistään lapselleen, ennemmin kuin tuhlaavat kaiken, kuten äitini. Keräävät astioita, yrittävät auttaa, tukevat ainakin henkisesti.



Kiitos myötätuntoisista viesteistä!

Ap

äitisi on paska ihminen ja ennenkaikkea paska äiti. Ei se mihinkään muutu, sun vaan pitää hyväksyä se.

Erityisesti mietin tuota äiti-tytär-juttuja, että onko muilla näin, että ette ole koskaan käyneet ostoksilla tai syömässä äitinne kanssa? Ei matkoja, vanhojentansseja tai mitään perinteitä?

Tämä kylmyys ja juurettomuus jotenkin painaa. Ja hävettää esim kun on oltu pyhiä esim appivanhemmilla, kun oma äitini eivät ota mitään yhteyttä ;( Ei kai lapsi aikuisenakaan haluaisi myöntää, että äiti ei välitä.

Minkähän kautta sitä pääsisi luottamuksella keskustelemaan näistä? Yksityiselle terapeutille, vai?

Ap

äitini on vanhanajan maalaisnainen, joka ei kotoaan juuri edes välitä poistua. Ei tosiaan ole missään matkoilla tai syömässä käyty. Meillä ei myös ole ollut tapana ihan pikkulapsiajan jälkeen näyttää tunteita toisille, mutta silti minä ainakin tiedän että vanhempani välittävät minusta paljonkin, vaikka hieman juroina ihmisinä eivät sitä kauheasti näytäkään.

Minä olen myös vähän sitä mieltä kun joku tuossa aiemmin että ongelma on lähinnä ap:n, ei äidin. Äiti on sellainen kuin on, eikä hänessä mitään vikaa todennäköisesti ole, ainoa "vika" on että hän ei vastaa ap:n toiveita. Ja ap kärsii kun hänen toiveensa siitä millainen äidin tulisi olla törmää siihen realismiin millainen äiti oikeasti on. Mutta ei kenenkään velvollisuus ole täyttää toisten toiveita, muuttua erilaiseksi kuin on koska toinen haluaisi erilaisen äidin tai isän tai miehen tai lapsen.

Tosiaan terapeutille jutteleminen voisi olla ihan asiallista jos kaipaa tuon käsittelyä. Äidille puhuminen tuskin auttaa, koska todennäköisesti äiti ei koe tekevänäsä mitään väärin (eikä minusta teekään), vaan hänen luonteensa ja ilmaisutapansa vaan eivät kelpaa tyttärelle.

Erityisesti mietin tuota äiti-tytär-juttuja, että onko muilla näin, että ette ole koskaan käyneet ostoksilla tai syömässä äitinne kanssa? Ap

eikä meistä kellään ollut oikeastaan yhtään kahdenkeskistä aikaa äitimme kanssa. Koko perheenä (kaikki lapset ja isäkin siis mukana) teimme asioita kuten matkoja tai kävimme syömässä. Siksi en kai ole niin katkera siitä, ettei KAHDENKESKISTÄ aikaa ollut. Tai ole ollut aikuisenakaan.

Jollain lailla tunnekylmä omakin äitini kai on. Aikalailla pyörii siis omissa ongelmissaan ja ainakin vähättelee esim. minun ongelmiani (ei ne tietysti mitään valtavia olekaan, mutta kuvittelisin sympaattisen henkilön voivan puhua niistä kanssani ilman syyllistämistä). Vaistoan jopa, että äitini oli välillä meille tytöille katkera tai kateellinen, jos veimme isämme (hänen puolisonsa) aikaa tai rahaa, tai jos meillä muuten oli kivempaa kuin äidillä!!??! Ainakin toistaiseksi itse iloitsen, jos lapsellani on mukavaa, vaikka se vaatisi itseltäni rahallista tai ajallista "uhrausta".

On siis varmasti olemassa erilaisia suhteita vanhempien ja lasten välillä, johtuen erilaisista elämänkokemuksista, luonteista ja ties mistä. Ei kannata katkeroitua kuitenkaan ja kuvitella, että "kaikilla muilla on paremmin, normaalimpia jne."

Oma äitini sopii kuvailuun täydellisesti. Ainoa ero on, että meillä on lapsia. Mummia kiinnostaa lapsenlapset ajoittain näön vuoksi, mutta ei todellisuudessa näe heitä kuin harvakseltaan. Ei ikinä tee lasten kanssa mitään eikä selvästi jaksa näiden seuraa.



Todella surullista, mutta en osaa sanoa mikä äitejämme vaivaa. Itse olen opetellut suhtautumaan häneen samalla välinpitämättömyydellä, tehköön äiti mitä haluaa, minulla on ihana perhe. Äitihän tässä lopulta on se 'häviäjä'.

Itse tiedät ja vaistoat että äitisi rakastaa sinua vaikka onkin juro. SE on ERI asia.



AP:n tapauksessa siellä jurouden takana ei ole oikeasti mitään välittämistä! Ja lapsi vaistoaa sen!! Että Äiti ei rakasta! Äitiä ei kiinnosta! Olen taakka äitille!



Yritä edes ymmärtää, että näissä asioissa on iso ero! Lapset ovat sosiaalisesti niin älykkäitä ja vaistovat mikä tunneilmasto vanhemmissa ja kotona on!



Vetäytyvä, välinpitämätön, rakkaudeton ja kylmä äiti on oikeasti lapsen kehitykselle vaurioittava asia! Kaikki tutkimukset puhuvat tämän seikan puolesta. Siksi siihen synnytysmasennukseenkin puututaan niin hanakasti tänäpäivänä, jotta tuetaan äidin ja lapsen vuorovaikutusta ja äidin voimavarojen kasvua mahdollisimman hyvin.

on myös tasoeronsa. Jos kasvaa lapsena joka ei koskaan kelpaa vanhemmalle, eli vanhempi ei iloitse lapsestaan, ei osoita hyväksyntää, arvostusta jne, ihmisen koko sisin täyttyy häpeästä. ja näitä ihmisiä on tämä maa pullollaan. Elämä rakentuu valheellisten minäkäsitysten ja selviytymiskeinojen ympärille ja se oma minuus saattaa olla kokonaan siellä häpeän alla. MInusta tällä palstalla useinkin lukee sellaisten ihmisten juttuja, jotka ovat totaalisen pihalla ihmisenä olemisesta, mutta kovasti ovat pätemässä ja lyttäämässä muita. Sitten on onneksi heitäkin jotka yrittävät ymmärtää pahaa oloaan. Aivan toinen asia on sitten se että vanhemmille ei ole kelvannut joku teko tai on jotain kurjia juttuja siellä täällä- ne ovat kurjia kokemuksia, jotka varmasti vaivaavat myös ihmisiä, mutta on täysin eri asia se, että koko minuun on häpeän musertama kuin se että on yhtä sun toista ikävää kokemusta. Kun kärsii tuosta häpeästä (ja yleensä tietämättään) tuntee koko elämänsä olevan arvoton, niin siinä eivät pikku ryhtiliikkeet tai tahtonvoima auta ollenkaan. Silloin tarvitsee apua, terapiaa, jossa saa käydä läpi koko lapsuutensa ja saa ikäänkuin aloittaa uudestaan rakentamaan itseään, miettimään millainen sitä on, mistä pitää, kuinka arvokas on jne. Mua satuttaa tällä palstalla niin lukea näitä ymmärtämättömien keittiöterapeuttien puoli-ilkeitä pätemiskirjoituksia, syydetään mitä vaan omassa erinomaisuuden tunteessa vaikka ei ole aavistustakaan siitä maailmasta ja hädästä missä toinen liikkuu. jos ei tunne sisimmässään mitään tuttua ja koskettavaa toisen hädässä, pitäisi todellakin vaikeata ja pitää omat typerät mölinänsä sisällään. Ihminen on herkkä ja särkyvä, ihan siellä tietokoneensakin äärellä.

Kuulostaa todella surulliselle. :(



Kyllä itselleni on ollut elämässä todella tärkeää, että äiti on ollut ja on läsnä elämässäni.



En osaa sanoa äidistäsi mitään, mutta osaan sanoa että todella hienoa miten käsittelet itse asiaa! Ihminen helposti siirtää käyttäytymismalleja eteenpäin sosiaalisissa suhteissaan tai vanhempana, jollei tee tietoisesti toisin.



Äitiäsi et voi muuttaa, mutta voit vaikuttaa omiin tuntemuksiisi. Hyväksyä, ettet voi muuttaa mitään ja antaa anteeksi. Ja jatkaa omaa elämääsi.



Kaikkea hyvää sinulle!

Voi olla, että yksikin käynti riittäisi, mutta se varmaan kannattaa kokeilla.

Sinulla on selvästi tarve kääsitellä tuota asiaa ja saada siihen vastauksia. Epäilen, että äitisi kanssa, et pääse koskaan sille tasolle, jota kaipaisit, koska se vaatisi juuri niitä taitoja, joista hänellä vaikuttaa olevan puute.

Sen sijaan ammattilainen voisi varmaan auttaa sinua ymmärtämään äitisi käytöstä, tai ainakin pääsemään siitä yli ja oppimaan elämään sen kanssa.

En siis sano, että sussa on jotain vikaa tai tarvitset terapiaa tai hoitoa, vaan että joskus on helpottavaa ja avartavaa jutella ammattilaisen kanssa.

Ja sanon tämän ihan omalla kokemuksella.

te puhutte vain kolme kertaa vuodessa puhelimessa ettekä kuitenkaan ikinä puhu mistään =D =D

Mä en pidä sinunkaltaisista itseriittoisista ihmisistä yhtään. Jätä äitisi rauhaan.

te puhutte vain kolme kertaa vuodessa puhelimessa ettekä kuitenkaan ikinä puhu mistään =D =D Mä en pidä sinunkaltaisista itseriittoisista ihmisistä yhtään. Jätä äitisi rauhaan.

sinäkin taidat olla avun tarpeessa. Oletko samanlainen kuin ap.n äiti? Kuka äiti haluaa että tytär jättäisi hänet rauhaan? En minä ainakaan. Oma äitiytesi ei taida olla ihan kunnossa.

toisen ihmisen kanssa, ei edes oman lapsensa. Äitisi ei ehkä tunnista omia tunteitaan eikä siten myöskään osaa käsitellä niitä, eikä siten myöskään tunnista toisten tunteita - ja siksi vaikuttaa tunnekylmältä ihmiseltä. Tuossa on varmaan sukupolvien kasvatusketju näkyvissä: äidit eivät osaa olla luontevasti tunneyhteydessä lapseensa, edes vauvoina, lapsen tunnetarpeita ja etenkin negatiivisia tunne-ilmaisuja on jätetty huomioimatta, jolloin lapsi on kokenut, että tulee hyväksytyksi vain "kilttinä", vähään tyytyvänä ja itsekseen pärjäävänä.



Eli äiti ei ole vastannut lapsen tunnetarpeisiin, vaan käyttänyt vauvaa ja lasta ennemminkin omien tunnetarpeidensa tyydyttämiseen.



Tunnetko kiintymyssuhdeteoriaa? Siinä puhutaan turvallisesta ja turvattomasta kiintymyssuhteesta, välttelevä kiintymyssuhde joka kuuluu turvattomiin kiintymyssuhteisiin voisi olla se kasvatuksellinen vuorovaikutuksen muoto joka teidän suvussa on ollut vallalla ja joka on aikaansaaanut tuollaista välinpitämätöntä tapaa suhtautua läheisiin. Kannattaa tutustua ko. teemaan. Ja terapia voisi olla myös hyväksi, jos toivot joskus saavasi itse lapsia, olisi hyvä että nämä kiintymyssuhdeasiat ovat sitä ennen käsitelty tietoisella tasolla. Sillä kiintymyssuhdetyyli siirtyy helpostisukupolvelta toiselle, vaikka vakaa aikomus olisikin suhtautua omaan lapseen toisin, omat mallit helposti aktivoituu etenkin stressitilanteissa. Niitä tulee pakostakin pienen lapsen kanssa ja nimenomaan niissä tilanteissa itse helposti toimii "selkäytimellä", ei tietoisesti etuaivolohkojen ohjaamana.

te puhutte vain kolme kertaa vuodessa puhelimessa ettekä kuitenkaan ikinä puhu mistään =D =D Mä en pidä sinunkaltaisista itseriittoisista ihmisistä yhtään. Jätä äitisi rauhaan.

sinäkin taidat olla avun tarpeessa. Oletko samanlainen kuin ap.n äiti? Kuka äiti haluaa että tytär jättäisi hänet rauhaan? En minä ainakaan. Oma äitiytesi ei taida olla ihan kunnossa.

Kiitos myötäeläjille ja tsempin ja voimien toivottajille!

Itse en ikimaailmassa haluaisi vastaavaa kylmyyttä! Tottakai tiedän hänen raha-asiansa, koska ne ovat vaikuttaneet minuun koko lapsuuteni. Ei vanhojentansseja, ei omilleen muuttoa, ei mitään ns normaalia nuoren elämässä. Ei käyntiä edes Tukholmassa, saati kauempana!

Kun ottaa yhteyttä, valittelee ettei ole rahaa yms. Mielestäni pian kuusissakymmenissä olevalla tulisi olla talous kunnossa. Ei ikuista tekohengittämistä.

Ap

te puhutte vain kolme kertaa vuodessa puhelimessa ettekä kuitenkaan ikinä puhu mistään =D =D

Mä en pidä sinunkaltaisista itseriittoisista ihmisistä yhtään. Jätä äitisi rauhaan.

Tällä palstalla saa kertoa omista murheistaan. Sinä taas olet empatiakyvytön ilkeilijä. MIten teitä riittääkin joka ketjuun? Vai elätkö tietokoneen vieressä ja kommentoit ilkeitä niin moneen ketjuun kuin ehdit?

jotka eivät ole saaneet riittävää tunneyhteyttä ja hyväksyntää vanhempiinsa lapsena on aikuisena vaikeuksia irtaantua ja itsenäistyä vanhemmistaan. Sitä ikäänkuin hakee ja vaatiikin sitä, mitä ei ole koskaan saanut ja mitä tarvitsisi. Oma persoona pystyy aidosti itsenäistymään vasta kun on tilanteessa, että on saanut sen mitä tarvitsee, sen turvallisen ja hyväksyvän ihmissuteen. terapiassa sellainen luodaan keskustelun avulla ammattitaitoisen terapeutin kanssaa, joka tukee ja kannustaa ja jakaa tunteita,kuten omien vanhempienkin kanssa olisi pitänyt olla.



Tällainen korjaava ja korvaava kokemus turvallisesta vuorovaikutussuhteesta auttaa itsenäistymään ja käsittelemään sen surun pois mielestä, mitä riittämätön vanhemmuus on aiheuttanut. Ainakin osa pystyy terapian avulla tällaiseen kasvuun, jos siis kemiat pelaavat terapeutin kanssa ja tällaisen yhteisen ymmärtämisen tason pystytään rakentamaan.

Tunnistan välinpitämättömyyden ja ihan hävettää se itseäkin. Miten siitä eteenpäin, helpommin sanottu, kuin tehty.



Ehkä itselläni tämä ilmenee siten, että minun on vaikea soitella jopa parhaille ystäville, joita tosin vain vähän, sekä esim anopille.



Kuka tai missä olisi hyvä terapeutti tähän tarkoitukseen?



Ystävällisesti Ap