Lue keskustelun säännöt.
Taas anoppiasiaa...Teille joilla huonot väilit anoppiin!
05.12.2005 |
Miten teillä miehenne suhtautuu asiaan? Oletteko olleet rehellisiä? Yritättekö pitää välejä kunnossa miehen/lasten takia?
Meillä on sellainen tilanne, että en tykkää anopista. Tai sanotaan nyt suoraan, että halveksun häntä. En voi arvostaa. Ja arvostus on minusta sellainen asia, että sitä pitää olla, jotta suhde henkilöiden välillä voisi toimia. Taustatietona sellainen, että olemme mieheni kanssa olleet pian 9 vuotta yhdessä. Ekat 7 vuotta yritin tulla anopin kanssa toimeen, mutta ei siitä mitään tullut. Odotin kai liikoja, odotin kiinnostusta, kuulumisten kyselyä tai edes tervehtimistä kun heille menimme. Vaan mitään ei tullut. Pidin asiaa sisälläni monta vuotta, tuskailin ja syytin itseäni. Miksi en kelpaa, vaikka tosissaan yritin?
Noin kolme vuotta sitten annoin sitten tulla kaiken ulos miehelle. Itkin, raivosin. Sanoin, että enää en yritä! Annoin kaiken vihan ja halveksunnan tulla pintaan. Enkä saa noita tunteita enää syrjään. Ahdistun anoppilan pakkovierailuista. Ahdistun, kun tiedän että se on aina sitä samaa paskaa. Ahdistun, että minun pitää ylipäätään puhua anopin kanssa mitään. Tai yrittää puhua. Ja koska tuo halveksunta on niin kovin pinnalla nyt, niin en osaa enää edes sivistyneesti jutella, jos joskus jotain puhumme. Sanon pahasti, sanon töykeästi.
Miksi sitten halveksun anoppia? Hän on saamaton. Hänellä ei ole mitään elämää, ei työtä, ei kolutusta, ei ystäviä, ei harrastuksia. Hän on 46-vuotias. Istuu kotona kaiket päivät. Tekee mitä? En tiedä. Ikinä ei ole itsestään mitään puhunut, en tunne häntä. En osaa olla tuollaisen saamattoman ihmisen kanssa missään tekemisissä. Hän ei edes elä lastensa kautta, koska ei pidä juuri mitään yhteyttä mieheenikään. En tiedä, mitä tarkoitusta hänellä on elämässään. Juorulehtien tapahtumia hän kommentoi. Ainoa keskustelun aihe hänen kanssaan voisi siis olla viime viikon seiska. Vaan kun minua ei voisi vähempää kiinnostaa!! Kertaakaan ei ole kysellyt esim. minun töistäni, koulutuksestani (en usko että hän edes tietää, mikä olen kolutukseltani), työtilanteestani tms.
Anoppi itse ei tunteistani kai tiedä, tai en siis ole hänelle mitään puhunut. Mutta mies tietää. Silloin alkuun hän oli ymmärtäväinen. Mutta nyt tilanne on muuttunut ja tunnen, että mies ei enää tilannetta hyväksy. Hänen mielestään vika on tavallaan minussa, siis siinä etten enää viitsi yrittää. Hänen mielestään minun pitäisi. Eilen sanoin ihan rehellisesti, että en ikinä tule viihtymään anoppilassa, että vierailut tulee aina mun puoleltani olemaan pakkopullaa. Että en nauti enkä oikeastaan haluakaan. Että ainoa syy siellä käydä on lapsemme. Muuten en menisi sinne ikinä. Tuntuu, että nyt asia jäi meidän välillemme ongelmaksi. Asia muka sovittiin, mutta tiedän että se vaivaa miestäni. Nyt tuntuu pahalta. Ja vain siksi, että sanoin mielestäni liian hyvin anopista, tavallaan vähättelin itse pahaa mieltäni.
Onko kenellään mulla samaa tilannetta? Siis että ikinä ette edes halua tulla anopin kanssa toimeen, mutta kuitenkin " kulissit" pitää pitää kunnossa? Miten olette tilanteen ratkaisseet? Entä miten miehenne suhtautuu?
Kommentit (36)
Poikansa esikoisen yksivuotispäiville siis mammana, kun häntä sattui VIT****MAAN koko v-lopun. En aio kyllä kutsua 2v. synttäreillekkään. Ja en kyllä aio sielä enää käydäkkään. Hänella on monta lasta ja yhteyttä pitää vain yhteen, ja lapsensa perheeseen. Muutkin on perheellisiä, mutta koskaan ei soita ja kysy mitä kuuluu!!! Mun mielestä aikuinen ihminen voisi opetella käyttäytymään ja ottamaan vastuunsa..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis olin alkuun ihan täysillä kiinnostunut luomaan välejä anoppiin. Mutta kun yksipuolisesti se ei ole mahdollista.
Eikö kukaan muu ole sitä mieltä, että olisi hankalaa viritellä keskustelua henkilön kanssa, jolla ei ole mitään elämää? Ei voi kysyä töistä, kun anoppi ei ole ikinä ollut töissä. Ei voi kysyä harrastuksista, kun anoppi ei mitään harrasta. Ei voi kysyä ystävistä, kun hänellä ei ole ystäviä. Mistä kysyn? Kukas se tällä viikolla oli lööpeissä? Kuulostaa juu melko houkuttelevalta.
Ja kun edellä mainittuun lisää tosiaan sen tosiasian, että anoppi ei edes heitä sano eikä katsoa edes päälle kun tavataan, niin on joo melko upeaa. Eikä tosiaan kiitä lahjoista eikä muutenkaan noteraa mitään yrityksiäni mihinkään suuntaan.
En voi sille mitään, että tuollainen ahdistaa.
t.moukka ap
Mikset voi vain napisematta käydä miehesi äidin luona silloin tällöin? Mitä haittaa siitä, ettei keskustelua synny? Kysymyshän on vain joistain tunneista harvakseltaan? Vai päivittäinkö siellä laukkaatte?
Ps. Miten olisi " mitä kuuluu?"
Vierailija:
Siis olin alkuun ihan täysillä kiinnostunut luomaan välejä anoppiin. Mutta kun yksipuolisesti se ei ole mahdollista.Eikö kukaan muu ole sitä mieltä, että olisi hankalaa viritellä keskustelua henkilön kanssa, jolla ei ole mitään elämää? Ei voi kysyä töistä, kun anoppi ei ole ikinä ollut töissä. Ei voi kysyä harrastuksista, kun anoppi ei mitään harrasta. Ei voi kysyä ystävistä, kun hänellä ei ole ystäviä. Mistä kysyn? Kukas se tällä viikolla oli lööpeissä? Kuulostaa juu melko houkuttelevalta.
Ja kun edellä mainittuun lisää tosiaan sen tosiasian, että anoppi ei edes heitä sano eikä katsoa edes päälle kun tavataan, niin on joo melko upeaa. Eikä tosiaan kiitä lahjoista eikä muutenkaan noteraa mitään yrityksiäni mihinkään suuntaan.
En voi sille mitään, että tuollainen ahdistaa.
t.moukka ap
Mitkä on miehesi välit äitiinsä entä kuinka anoppi suhtautuu takaisin mieheesi?
Luulen että odotat tai toivot liikoja anopiltasi, hän ei varmaan koskaan pysty parempaan. Onhan se anoppi suhde kuitenkin tosi tärkeä kun on lapsiakin, ymmärrän että haluaisit enemmän.
Auttaisko jos ymmärtäisit, miksi hän käyttäytyy kuten käyttäytyy? Onko sinulle kerrottu kaikkea? Minusta tuntuu että anoppisi on sairas, psyykkisesti. Hän vaikuttaa aivan kroonisesti masentuneelta ihmiseltä. Onko koskaan saanut apua, ollut hoidossa tai käyttänyt lääkitystä?
Missä ihmeessä on appiukko?? Vai onko häipynyt moisen naisen elämästä?
Neuvoni on: yritä miettiä mielessäsi miksi anoppi on sellainen, ei ole sinun vikasi tai siis sinussa ei ole mitään vikaa vaikka anoppisi ei pysty parempaan kanssakäymiseen kanssasi. Yritä olla neutraali, käy vaikka katsomassa häntä kuten jotain huonokuntoista vanhusta: hän ehkä tarvitsee käyntejänne vaikka itse et niistä saisi kuin pahan mielen. Voi olla että miehesi tuntee syyllisyyttä äidistään ja kokee että on velvollinen auttamaan ja tukemaan häntä. Hänestä tuntuu varmasti pahalta purkauksesi äidistään, koska ehkä kokee tämän olevan heikoilla ja tarvitsevan apua - jota te ette viimekädessä kuitenkaan pysty antamaan.
Yritä vielä jutella miehesi kanssa ja kysele hänen mielessään liikkuvista asioista äitiänsä kohtaan. Ei suhde äitiin ole varmasti hänellekkään kivuton.
Onnea ja jaksamista! Tämä on vain elämää, eikä se ole aina niin kaunista tai ainakaan helppoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsi ja isä voivat käydä jos haluavat, voit keksiä lapselle tekosyyn. Minulla on mukava anoppi itsellä, joten en ole paras vastaaja. En käy ihmisten luona joista en pidä, edes sukulaisuuden vuoksi.
ei suoranaisesti hauku, keljuile, piikittele yms. (jollaista jotkut miniät saavat osakseen), niin mielestäni SINUN TULEE HYVÄKSYÄ hänet ihmisenä! Hänellä on oikeus olla omanlaisensa! Ja se mikä hänen elämänsä tarkoitus on, ei mielestäni ole lainkaan sinun määriteltävissä. Ei kenenkään ihmisen.
Kuulostat mielestäni aika sydämettömältä, jos suoran sanon. Voihan olla, että hän (tämä on vain arvuuttelua!) on vaikka sairas, masentunut tai mitä tahansa. Ei sinun tarvitsekaan hänestä tietenkään pitää, jollei se luonnostaan onnistu, mutta elämä on paljon helpompaa kun hyväksymme tiettyyn rajaan saakka ihmiset sellaisena kuin he ovat.
Eli pointtini on; voisi se anoppisi olla paljon paljon paljon pahempikin. Ja muista se, että hän on miehesi ÄITI, aina. Satutat varmasti miestäsi todella pahasti, vaikkei hän sitä näyttäisikään sinulle, mikäli tuolla lailla solvaat hänen omaa äitiään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehen ja anopin välit on... no... kai niillä jotkin välit on. Kuten sanoin jo edellä, niin ei anoppi ole meidän elämästä kiinnostunut. Pojalleen soittaa tosi harvoin.
Tiedän, että odotan liikaa. Tai en oikeastaan enää odota, mutta ennen odotin. Välillä vain ahdistaa, että tuollainen " ihmissuhde" on, sellainen joka painaa ja jonka pitäisi kaiken järjen mukaan olla parempi.
Minua auttaisi huomattavasi jos tietäisin, miksi anoppi noin käyttäytyy. Sen tiedän (paljastui vahingossa) että anopilla on fyysinen sairaus. Henkisestä voin vain arvailla ;) Tiedän, että hän vaikuttaa näin kirjoitettuna masentuneelta, ehkä onkin. En tiedä. Mieheni kotona ei puhuta asioista suoraan muutenkaan eikä toisten kuulumisia/vointia kysellä.
Appiukko on mukava mies. Oli jo jättämässä anoppia (ja syitä voitte arvailla...), mutta perui päätöksensä, todennäköisesti velvollisuudentunnosta.
Sinä kirjoitit muutenkin todella hyvin! Kiitos! Sain paljon ajattelemisen aihetta. Oikeasti, olet todella viisas ihminen :) Kiitos että jait sitä vähän minullekin :)
t.ap
Vierailija:
Mitkä on miehesi välit äitiinsä entä kuinka anoppi suhtautuu takaisin mieheesi?Luulen että odotat tai toivot liikoja anopiltasi, hän ei varmaan koskaan pysty parempaan. Onhan se anoppi suhde kuitenkin tosi tärkeä kun on lapsiakin, ymmärrän että haluaisit enemmän.
Auttaisko jos ymmärtäisit, miksi hän käyttäytyy kuten käyttäytyy? Onko sinulle kerrottu kaikkea? Minusta tuntuu että anoppisi on sairas, psyykkisesti. Hän vaikuttaa aivan kroonisesti masentuneelta ihmiseltä. Onko koskaan saanut apua, ollut hoidossa tai käyttänyt lääkitystä?
Missä ihmeessä on appiukko?? Vai onko häipynyt moisen naisen elämästä?
Neuvoni on: yritä miettiä mielessäsi miksi anoppi on sellainen, ei ole sinun vikasi tai siis sinussa ei ole mitään vikaa vaikka anoppisi ei pysty parempaan kanssakäymiseen kanssasi. Yritä olla neutraali, käy vaikka katsomassa häntä kuten jotain huonokuntoista vanhusta: hän ehkä tarvitsee käyntejänne vaikka itse et niistä saisi kuin pahan mielen. Voi olla että miehesi tuntee syyllisyyttä äidistään ja kokee että on velvollinen auttamaan ja tukemaan häntä. Hänestä tuntuu varmasti pahalta purkauksesi äidistään, koska ehkä kokee tämän olevan heikoilla ja tarvitsevan apua - jota te ette viimekädessä kuitenkaan pysty antamaan.
Yritä vielä jutella miehesi kanssa ja kysele hänen mielessään liikkuvista asioista äitiänsä kohtaan. Ei suhde äitiin ole varmasti hänellekkään kivuton.
Onnea ja jaksamista! Tämä on vain elämää, eikä se ole aina niin kaunista tai ainakaan helppoa.
AP, sinun asenteestasi paistaa jotenkin läpi " paremmuus" . Kuinka voit aivan halveksia ihmistä, jolla ei ole työtä, ystäviä, koulutusta jne. Miten olisi myötätunto??!! En tarkoita, että päätä pitäisi taputella ja voivotella (sitä hän tuskin toivookaan), mutta voisit todellakin koettaa olla sallivampi ihminen. Miksi ihmeessä kannat kaunaa häntä kohtaan?
Ihan yhteenvetona; kun olen tämän viestiketjun lukenut, ja sinun jatkokommenttisi siinä, niin vaikutat kylmältä ja saavutuskeskeiseltä henkilöltä. Tiesitkö, että ihminen on ihminen ilman suuria ja kunnioitusta herättäviä saavutuksiakin esim. työelämässä ja ihmissuhteissa?
Toivottavasti olet poikkeus asenteinesi, jottei maailma aivan kylmäksi ja piittaamattomaksi paikaksi muutu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jätä menemättä, tuskin hän perääsi kyselee. Mies voi käydä lapsen kanssa tervehtimässä äitiään.
Älä viitsi, kun et tilanteesta ihan oikeasti tiedä muuta kuin se mitä olen kertonut. En osaa 9 vuoden välinpitämättömyyttä ihan täsmällisesti kuvailla. Eikä se ole tarpeenkaan. Sain jo siltä ihanalta vastaajalta (olisko ollut 33 tai sinne päin) todella paljon ajattelemisen aihetta.
t.ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehesi perhe-elämä ja ihmissuhteet siinä kuulostavat vahvasti perheeltä jossa on psyykkistä sairautta: salailu, puhumattomuus, tosi kipeät asiat joita ei kohdata. Äiti on heidän perheessään selvästi suuri tabu.
Tärkeintä sinulle on varmasti tiedostaa miehesi perheessä olevia asioita koska ne vaikuttavat vahvasti teidänkin parisuhteeseenne ja lapsiin sekä heidän kasvatukseensa. Anopista viis, hän ei ole niin tärkeä, mutta parisuhteenne vuoksi yritä hellästi puhua miehesi kanssa kaikista asioista mitä elämässänne eteen tulee, että hän oppisi purkamaan mielessään liikkuvia asioita. Tue häntä kaikella rakkaudella tulemaan onnelliseksi elämässänne äidistään huolimatta.
Kirjoituksestasi paistaa läpi mielestäni vahva kunnioitus ja rakkaus miestäsi kohtaan, ja siksi varmaan suhde anoppiisi onkin sinulle niin tärkeä. Olet lämminsydäminen ja uskomattoman kärsivällinen ihminen, itse en olisi jaksanut noinkaan kauaa. Uskon että teillä on mahdollisuudet hyvään parisuhteeseen ja onnelliseen perhe-elämään, mitä miehesi ei ole tainnut lapsuuden perheessään koskaan saanut kokea. Kaikkea hyvää toivoen!
Minä olen tottunut ´kotonani puhumaan kaikista asioista maan ja taivaan välillä, esim. perinnöstä ja muista normaalitabuista.
Välillä tuntuu, että olen kuin norsu posliinikaupassa. Olen hienotunteinen, mutta tottunut siihen, että jos mieltä jokin kysymys askarruttaa, se pitää kysyä.
Nykyään on helppoa, kun voi puhua lapsista, vaikka siitäkin tulee negatiivista palautetta.
Paineita varmaankin lisää se, että oma äiti on kuollut kauan sitten:(
terv. se, jolla anoppi-puoli, joka aina ajattelee negatiivisesti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vedettiin tuossa selvät rajat jokin aika sitten meidän asioihin puuttumisista ja valitettavasti nyt on se tilanne että lastenlastaankaan eivät voi nähdä jos eivät meidänkään kanssa osaa toimeen tulla. Yritetty on mutta kun ihminen on sellainen kaksinaamainen, aina arvostelemassa toisten asioita niin kyllä sitä mielummin on kaukana sellaisesta.
Mutta anoppini suurin ongelma taitaa ollakin se että hän ei ole osannut katkaista napanuoraansa omiin poikiinsa. Sitten hän purkaa miniöilleen sen minkä haluaisi pojilleen sanoa.
Sitä mieltä olen yleensä ollut että kaikki kanssa voi tulla toimeen mutta kaikista ei tarvitse tykätä. Mutta nyt on anopilla itsellään aihetta miettiä omaa käytöstään.
Mieheni mummo oli juuri tuollainen, mutta hanella se oli sita, ettei osannut muutakaan. Perheen (poikansa, mieheni, miehen veli, ja me poikien vaimot) vierailut olivat kuitenkin hanelle hyvin tarkeita, vaikka istuikin usein eri huoneessa eika paljon puhunut.
Lisaksi hanella oli mielenterveyden kanssa ongelmia, kaikki naapurit olivat inhottavia ja epaluotettavia, ei koskaan avannut oveaan vieraille, vihasi miniaansa katkerasti... Aikanaan kiroili ja riehui kylalla, kun poikansa erehtyi kaymaan naapurissa. Olisi pitanyt istua kotona aiteen kanssa. Vanhempana pahin pysyi laakityksela kurissa, mutta valit mieheni aitiin olivat hyvin viileat.
No, me kaytiin siella istumassa se tunti viikossa ja juotiin pahaa kahvia likaisista kupeista. Minulla kavi mummo saaliksi, oli kovin yksinainen ja pelokas, vaikka kylla ihan omaa syytaan (tai sairauden, minulle ei ikina selvinnyt mika oli luonnetta, mika sairautta)
ihan oikeasti siltä, että hän ei tahallaan tekisi tuota. Fyysinen sairaus joka rajoittaa elämää vaikuttaa ilman muuta ihmisen henkisiinkin puoliin. Anoppi joka ei puhu ja jolla elämässä ei tunnu olevan sisältöä, kärsii jollain lailla.
Voistko sinä AP pyytää mieheäsi juttelemaan äitinsä kanssa? Onko ihan oikeasti KUKAAN koskaan kysynyt hänen vointiansa? Jos sanot ettei siinä perheessä puhuta, niin jostain kertoo sekin. Appiukkosikin tarvitsee ihmisiä ympärilleen, on varmasti raskasta olla vaimon kanssa joka on tosiaan noin apaattinen.
Ihmisten on usein vaikeaa ymmärtää toista, jos taustalla on jotain, esim. sairautta. Silloin ei mielestäni auta mikään muu kuin hyväksyä hänet sellaisena kuin on. On aivan eri sellainen anoppi joka on ihan oikeasti paha!! Niin kuin minulla. Hän puhuu, tekee, ei ole toimeton.
Ehkä se voikin juuri koskea niin paljon kun anoppisi huomaa ettei ole enää nuori eikä terve - toisin kuin sinä jolla on ammatti, koulutuksia, elämässä sisältöä.
vanhempien kanssa.
Varsinainen Ex-anoppi käy välillä kylässä, kutsuu kylään, tuo joululahjan jopa uudelle miehelleni ja tekee villasukkia :) Ihan hyvät välit on. Auttavat lapsen hoidossa ja ostelevat vaatteita.
Valitettavasti nykyisen mieheni äiti kuoli juuri, hän oli myös ihana ihminen ja piti minua kuin omana lapsenaan. Eka joulu ilman häntä, nyyh :(
Hän on miehesi äiti ja sinun tehtäväsi ei ole häntä arvostella. Ei ole pakko kunnioittaa, mutta siedettävä on. Ihan miehesi ja lastesi takia.
Miestäsi varmasti loukkaa jos koko ajan hänen äitiä haukut. Kyllä mies kerrasta uskoi, että et pidä hänen äidistä ja varmasti ymmärsi. Mutta ei sinun tarvi sitä uudelleen kertoa.
hei, MELKEIN kuin minun näppikseltä, paitsi että miehenikään ei siedä äitiään.. Ja mää en ois noin kauaa sietäny tilannetta.. ja toisekseen anoppi ei pidä minusta, on kateellinen työstäni, miehestäni, lapsistani...
Haukkuu minua. yms
Poikansa esikoisen yksivuotispäiville siis mammana, kun häntä sattui VIT***MAAN koko v-lopun. En aio kyllä kutsua 2v. synttäreillekkään. Ja en kyllä aio sielä enää käydäkkään. Hänella on monta lasta ja yhteyttä pitää vain yhteen, ja lapsensa perheeseen. Muutkin on perheellisiä, mutta koskaan ei soita ja kysy mitä kuuluu!!! Mun mielestä aikuinen ihminen voisi opetella käyttäytymään ja ottamaan vastuunsa..