"Vauva-aika on helppoa, vaikeudet alkaa vasta isompien lasten kanssa" Samaa vai eri mieltä?

vauvana pystyi olemaan koko ajan läsnä ja "vahtia" sekä ohjata lapsen kasvua ja kehitystä. Nyt 2-v on ihan mahdoton. Parina päivänä tapahtunut; tarttunut huuli kiinni metalliin ulkona, tipahtanut muutaman kerran kiipeillessä, kaivaa kaapit ja jääkapit (syö herkkuja sieltä), tiputtanut tavaroita ja rikkonut, kiusannut sisaruksia, repinyt heidän joulukorttinsa ja piirustukset jne. Isompien kouluhommissa menee aikaa. Myös heidän surujensa kuuntelemisessa, harrastuksiin ja kavereiden luo kuskaamisessa, kaverisuhteet monimutkaisia. Mulla on sydän syrjällään jatkuvasti. Vauvaaika oli niin huoletonta, vaikka olnkin kuoleman väsynyt. No onneksi saan ny nukkua yleensä öisin, niin voin sitten selviä kaikkia muita asioita päivisin ja iltaisin.

Toisaalta, meillä nuo muksut ovat vauvoina olleet todella helppoja.



En varmaan olisi tätä mieltä jos olisi oikeasti saanut valvoa yms.

Toisaalta, meillä nuo muksut ovat vauvoina olleet todella helppoja.

En varmaan olisi tätä mieltä jos olisi oikeasti saanut valvoa yms.

Vauva-aikana vaivasi unenpuute, se on helposti korjattavissa nukkumalla, toisin kuin nyt (esi)teinien kanssa olevat ongelmat eivät ratkea nukkumalla.

mä en pystynyt. Unirytmini oli aivan sekaisin yöherätyksistä, nukahtaminen kesti aina kauan, yleensä niin kauan että en ollut ehtinyt edes nukahtamaan kun vauva jo herätti seuraavan kerran yöllä. Päivällä en pystynyt nukkumana laisinkaan, vaikka lapsi olisi ollut päiväunillakin. Hoitajia ei ollut, yökylään lasta ei saanut mihinkään.

ap

varsinkin toisen lapsen syntymän jälkeen, jolloin en enää pystynyt nukkumaan päivällä, mutta silloiset ongelmat ratkesivat/olisivat ratkenneet nukkumalla, toisin kuin nyt. Nyt saan nukkua tarpeeksi, mutta kun pitää noille (esi)teineille koko ajan perustella sen seitsemää asiaa ja se varsinainen murrosikä on vasta edessä!

ihan sellaiselta sanonnalta joka tulee "lapseni ovat omaisuuttani" -äideiltä. Eli niiltä jotka tulevaisuudessa yrittävät määrätä lastensa opiskelupaikat, puolisot (mielummin ei sellaista), lastenlapsien lukumäärän, nimet ja harrastukset, asuinpaikat jne. Eivät vain halua katkaista sitä napanuoraa ikinä lapseensa niin tottahan toki se on vaikeaa kun lapsi ei enää aikuisena huudakaan mammaa pyllyä pyyhkimään kakan jälkeen. Tuo toki totaalinen ääripää josta tasaiseen täälläkin valitetaan.



Samaa mieltä kyllä siinä että jos vauvana on ollut todella helppo, pitää se napanuora katkaista myöhemmin, uhmaiässä, murkkuna tai aikuisena. Mutta kaikki vauvat eivät ole olleet helppoja joten se napanuora on taaperoikään mennessä katkaistu kun vanhemmat huokaisevat helpotuksesta ja saavat lopultakin levätä ja aloitella sitä omaa elämää taas.



Helpolle lapselle on helppo vastata myönteisesti, jopa hyysäten ja mitä useamman vuoden on siinä pumpulitynnyrissä maailman ihanimman kultamussukan kanssa, sitä vaikeampi on päästää irti kun se kultamussukka päättääkin lähteä kylmään betoniviidakkoon eikä äidille enää kerrotakaan mitään.



Meillä vauva-aika oli helppo, kaksi vuotiaana alkoikin se helvetti josta nyt aletaan olemaan kuivilla. Välillä onneksi lapsi tulee kainaloon ja voin "mennä" hänen kanssaan sinne pumpulitynnyriin takaisin hetkeksi. Toivotavasti lapsi muistaa aikuisenakin että voi tulla milloin vain hetkeksi pumpulitynnyriin turvaan jos tarvetta on, sikäli kun olen hengissä enää silloin. Mutta päästän kyllä menemään, napanuora on jo katki ja pysyy.

Mutta 3 perättäistä muttosikää läkikäyneenä äitinä sanoisin , että henkisesti rankinta on ollut tämä vaihe. Lapset on nyt 18v,16v,15v ja 9v . Jokatapauksessa, montaakaan päivää en pois vaihtaisi .

Neljä lasta, joilla kaikilla uniongelmia ja korvatulehduskierteitä ja silti teiniaika ja aikuistumiseen liittyvät ongelmat ja pulmat ovat olleet vaikeinta aikaa.

Mielelläni olen irrottanut napanuoran, kun kaksi vanhinta on saavuttanut täysi-ikäisyyden, en siis ole mikään takertuja tai päälle päsmäri. Toinen muuttikin pian seurustelukumppanin kanssa yhteen ja toinen jäi kotiin asumaan ja opiskelemaan. Mielestäni meillä on ollut sopivasti vastuuta ja vapautta, välit ovat olleet koko ajan jos ei nyt huippuhyvät niin asialliset ja yhteys on ollut aina, silti toisen nuoruusvuodet meni äidin sydän sykkyrällä. välillä kaikki näytti niin huonolta ja sitten niin hyvältä ja lopulta käytiin pohjalla (jo aikuisena), tästä yritetään nyt uudestaan rakentaa elämälle pohjaa ja taas on vanhemmat kuin teinivuosien alkutaipaleella tukemassa ja rohkaisemassa pärjäämään. Tuleekohan tästä ikinä loppua ja mitähän elämästä tulee?

Meillä lapsi oli aivan äärimmäisen helppo vauva. Se nukkui, valvoi ja soi ihan pienestä pitäen säännöllisesti kuin lämmin ja tuhiseva kello. Itkun paikka oli vain, jos nälätti, väsytti tai sattui haveri eli hyvin harvoin. Lapsi nukahti ja heräsi säännöllisesti muusta aktiviteetista riippumatta, nälän tiesi ennakkoon kelloa katsomalla eikä lapsi ollut edes mikään tapaturmamagneetti. Rytmi oli toki välillä vähän erikoinen, mutta ei se minua haitannut.



En kokenut vauva-aikana unen tai oman ajan puutetta, päin vastoin. Kun vauva nukahti, tiesi hyvin, kuinka kauan se nukkuu ja välin saattoi puuhailla omiaan tai kutsua vaikka ystävän kahville. Vauva ei olisi uniaikana herännyt edes ufojen hyökkäykseen ja nukahti tosiaan uniajan tullessa vaikka olisi oltu missä, tapahtunut mitä tai esimerkiksi ruokalusikka suussa. Hereillä ollessaan vauva oli lähes aina hyväntuulinen ja rauhallinen. Lapsen kanssa oli heti mukava leikkiä, vaikka olikin aikuinen, koska se tuntui fiksulta ja valppaalta alusta saakka ja osasi keskittyä yhteen asiaan pitkiäkin aikoja kerrallaan. Vauva myös viihtyi sylissä rauhallisena. Jos lapselle antoi käteen jotain jännää - lelun, kirjan, oman käden tai muuta selaista - ja otti sitten syliin tai laittoi viltille, pystyi hyvin katsomaan televisiota tai lukemaan lehteä tai kirjaa ihan rauhassa.



Vaikein aika vanhemmuudessa oli kun lapsi lukioiässä oli hirveän ahdistunut ja heikkoitsetuntoinen. Minulle ja luultavasti miehellekin lapsen varhainen aikuisuuskin - siis kun lapsi asui jo pois kotoa - oli tästä syystä vaikeampaa kuin vauva-aika.



En silti koe, että tunneälyä tai sovittelemista vaativat asiat olisivat minulle/meille vaikeita. Ehkä osittain senkin takia lapsen ongelmat tuntuivat vanhemmillekin niin vaikeilta. Kun oli tottunut siihen, että osaa olla avuksi sosiaalisissa ongelmissa ja pärjää niiden setvimisessä, oli hirvittävän vaikeaa olla niin avuton oman lapsen pahoinvoinnin äärellä.



Seitsemän vuotta kaipasin sitä aikaa kun lapsi oli vauva ja pikkutyttö ja kaikki oli yksinkertaista ja helppoa.



Jos vauva-aika olisi ollut raskasta ja aikuistuminen keveämpää, olisi tietysti voinut olla toisin.

ihan sellaiselta sanonnalta joka tulee "lapseni ovat omaisuuttani" -äideiltä. Eli niiltä jotka tulevaisuudessa yrittävät määrätä lastensa opiskelupaikat, puolisot (mielummin ei sellaista), lastenlapsien lukumäärän, nimet ja harrastukset, asuinpaikat jne. Eivät vain halua katkaista sitä napanuoraa ikinä lapseensa niin tottahan toki se on vaikeaa kun lapsi ei enää aikuisena huudakaan mammaa pyllyä pyyhkimään kakan jälkeen. Tuo toki totaalinen ääripää josta tasaiseen täälläkin valitetaan.

Samaa mieltä kyllä siinä että jos vauvana on ollut todella helppo, pitää se napanuora katkaista myöhemmin, uhmaiässä, murkkuna tai aikuisena. Mutta kaikki vauvat eivät ole olleet helppoja joten se napanuora on taaperoikään mennessä katkaistu kun vanhemmat huokaisevat helpotuksesta ja saavat lopultakin levätä ja aloitella sitä omaa elämää taas.

Helpolle lapselle on helppo vastata myönteisesti, jopa hyysäten ja mitä useamman vuoden on siinä pumpulitynnyrissä maailman ihanimman kultamussukan kanssa, sitä vaikeampi on päästää irti kun se kultamussukka päättääkin lähteä kylmään betoniviidakkoon eikä äidille enää kerrotakaan mitään.

Meillä vauva-aika oli helppo, kaksi vuotiaana alkoikin se helvetti josta nyt aletaan olemaan kuivilla. Välillä onneksi lapsi tulee kainaloon ja voin "mennä" hänen kanssaan sinne pumpulitynnyriin takaisin hetkeksi. Toivotavasti lapsi muistaa aikuisenakin että voi tulla milloin vain hetkeksi pumpulitynnyriin turvaan jos tarvetta on, sikäli kun olen hengissä enää silloin. Mutta päästän kyllä menemään, napanuora on jo katki ja pysyy.

Onhan sun lääkitys ihan kohdillaan..?

Vauva-aika on helppoa, mutta niin on myös isojen lasten kanssa (=kouluikäisten ja teinien). Taaperot ja pikkulapset ne on vasta rasittavia ja sitovia, koko ajan vaatimassa huomiota!



t. viiden äiti, lapset ikähaitarilla 3-18 v.

kun lapset ovat 9, 12 ja 18.



Mun ei tosin ole tarvinnut valvoa vauvojen kanssa kohtuuttomasti. Unenpuute tehnee kaikesta muustakin paljon raskaampaa.

Ei yöheräämiset haitannut, vauva oli helppo pukea nopeasti ilman kiukuttelua, laittaa rattaisiin ja lähteä matkaan. Liikuttiin aika vapaasti vauvan kanssa kavereita moikkaamassa yms. Mitä enemmän se vauva alkoi kasvaa, sitä vaikeampaa toi lähteminen on :D Joutuu pukemaan huonoina päivinä kiukuttelevan lapsen. Hyvinä päivinä toi pukee ihan itse.

helppoja, ei yöheräämisiä, iloisia terveitä ja toimeliaita, itsepäisiä pikkulapsia, niin ihania..kouluvuodetkin alkoi ja meni mukavasti, kunnes sitten siinä 13vuoden iässä alkoi varsinainen meininki. Oli todella raskasta monta vuotta., siinä sopussa väsähti koko lähipiiri.

Kaikki mahdollinen sekoilu karkaamisinen kaikkineen (onneksi ei sentään rikoksia eikä huumeita) ja luulin että tästä ei hengissä selvitä mutta selvittiin, nyt jo kaikki mennyttä ja asiat hyvin.

ole niin vaikea kuin joillakin muilla. Jatkuvasti huolta ja murhetta, ja aina pieni huoli tulevaisuudesta, ettei putoa tästä yhteiskunnan oravanpyörästä.

Mutta huolet ovat eriluokkaa isompien lasten kanssa. Minun on henkisesti paljon rankempaa kestää esimerkiksi vanhimman lapseni sairaus ja siitä aiheutuneet huolet elämään, vaikka valvoinkin hänen kanssaan vauvana ollessaan valtavasti.



Varmaan siis riippuu ihmisestä ja tilanteesta.

mutta tähän mennessä esikoisen kanssa vaikeinta oli ekan vuoden aikana. Vauva ei syönyt, nukkunut tai kasvanut kunnolla, joten elämä oli ihan helvettiä allergisen vauvan kanssa. Kaikki se huoli ja unenpuute sai olon ihan sekaiseksi. Eikä auttanut antaa vauva vähänksi aikaa isänsä tai isovanhempien hoitoon, kun en silloinkaan saanut nukutuksi kun tiesin ettei kukaan muu ainakaan saa vauvaa nukkumaan tai syömän (tai kasvamaan). Silloin olo vähän rauhoittui kun vauva oli nesteytyksessä sairaalassa ja tunsin että vastuu oli siellä ammattilaisilla.



Kuopuksen kanssa vaikeinta on tähän mennessä ollut kun hän oli uhmaiässä. Mietin että onko hän ihan hullu. Muutama kuukausi meni lähes koko ajan raivoavan ja itkevän lapsen kanssa. Lievempää uhmaikää oli varmaankin vuosi. Meni onneksi ohi tuo hulluus, mutta voin kuvitella että temperamenttinen tyttö voi tuottaa melkoista taistelua myös teininä.

Ei koliikkeja, lapset nukkuivat omassa sängyssä ja lapset myös opetettiin nukkumaan öisin. Mutta en sanoisi että teini-ikäkään on ollut hirveä vaikka yksi noista olikin aivan rajaton ja viranomaiset piti hälyttää apuun.

nuorimman pikkulapsiaika alkaa olla ohi, vaikka yöllä kainaloa vielä joskus kaipaakin.



Mutta onhan tämä helppoa, ainakin meillä, nykyään. Kuskaaminen ja muu tekee elämän kiireisemmäksi, murkkujen vanhemmilla ei ole vapaa-aikaa, eikä omaa aikaa, kun lapset valvovatkin pitkään. Mutta kotona olo on rentoa, voi katsella telkkua ja lapset voivat touhuta omiaankin välillä, ei tarvitse koko ajan vahtia, ja isommat voivat vahtia hetken pienempiään, ja vanhemmat voivat vaikka piipahtaa kaupoissa keskenään. Luksusta.

Mutta huolet ovat eriluokkaa isompien lasten kanssa. Minun on henkisesti paljon rankempaa kestää esimerkiksi vanhimman lapseni sairaus ja siitä aiheutuneet huolet elämään, vaikka valvoinkin hänen kanssaan vauvana ollessaan valtavasti.

Varmaan siis riippuu ihmisestä ja tilanteesta.

sattuu vauva-ajalle yhtä aikaa sekä normaalia paljon enemmän valvomista että yhtä aikaa lapsen sairaus. Paha valvominen + huoli lapsen sairaudesta on aika raskas yhdistelmä.

huonoja nukkumaan vauvoina ja sairastelivat paljon. Olin zombi melkein 10v.



Siitä huoliatta olen sitä mieltä, että oli helppoa aikaa varrattuna teinivuosiin.