Lue keskustelun säännöt.
Joskus kaipaan niin entistä elämää.
26.12.2012 |
Miehen kanssa meni huonosti. Erittäin huonosti. Tapasin toisen miehen, ihastuin silmittömästi. Alettii tapailla ensin salassa ja sitten avoimemmin. Ero oli vireillä molemmilla omilla tahoillaan. Vietettiin aivan huikea vuosi yhdessä. Matkusteltiin, tehtiin kaikkea hullua. Meillä oli usein mukana matkassa miehen kaveri lapsineen ja myöhemmin kaverin tyttis. Oltiin oikee kommuuni välillä.
Sitten mieheni sairastui vakavasti. Ero peruuntui ja palasin mieheni luokse. Vuoden verran elettiin vakavan sairauden varjolla ja minä hiukan katkerana taaksejääneestä suhteesta ja hän masentuneena kaikesta.
Sitten jossain vaiheessa tapahtu käänne. Päätettiin että tää sairaus nyt vaan päihitetään ja suhteemme korjataan. Jotain tapahtui, vointi koheni pikkuhiljaa ja molemmat panostimme toisiimme 200%sti.
Nyt tapahtuneesta on jo vuosia. Saimme mieheni kanssa 2 ihanaa lastakin ja olemme olleet jo usean vuoden ajan vastarakastuneita.
Kuitenkin taas tänään tunsin piston sydämessäni kun löysin sattumalta siihen taaksejättämääi elämään liittyneen pikkulapsen nyt aikuiseksi kasvaneena facebookista. Hetkessä vaivuin taas ihaniin muistoihin. Reissasimme Suomessa ja Pohjoismaissa. Yövyimme hostelleissa, mökeissä, asuntovaunuissa, jopa autossa ja teltassa. Elimme ihanaa huolista vapaata elämää. Varsinkin kesä oli upea. Asuimme toisilla puolin Suomea, joten arjen elimme erossa. Siksi ne tapaamiset olivatkin aina niin merkityksekkäitä.
Haluaisin niin unohtaa nää muistot mielestäni. Joka kerta kun muistan sen vuoden tunnen salaa katkeruutta siitä että jouduin jättämään sen elämän mieheni sairauden vuoksi. Oma valintanihan se oli, mutta ilman sairautta sitä ei olisi tapahtunut. Rakastan nyt miestäni ja olen onnellinen siitä että näin kävi. Silti kaipaan myös mennyttä.
Kommentit (4)
"Saat valita näistä ihan kumman haluat."
"Ton!"
"Hyvä, tämä jää siis minulle."
"Ei, ku mä haluunkin sen!"
"Käy, mutta sitten ei saa enää vaihtaa."
"Ei ku..."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on kehitysvammainen lapsi, joka ei ole iloinen downiainen vaan alati kitisevä kiukkuilija. Kaipaan lapsetonta elämää suunnattomasti, ja minäkin muistelen mukavia matkoja ym mitä aiemmin teimme.
Lapsen hankinta oli oma valinta, ja kehitysvamma huonoa onnea. Olen yrittänyt suhtautua asiaan niin, että olen onnekas että ehdin kokea mukavia juttuja aiemmin ja harvemmin kenenkään elämä on pelkkää iloa täynnä.
Vanhoja asioita voi muistella, mutta ei niihin kannata jumittua. Kannattaa miettiä sitäkin, että et ehtinyt tuossa suhteessa olla ihastumisvaihetta pidempään, eli suhteeseen ei arki varmaankaan ehtinyt tulla.
muistoihin voit palata ajatuksissasi milloin vain. todellisuudessa tuollainen irtolaiselämä olisi loppujen lopuksi paljastunut ihan yhtä stressaavaksi, arkiseksi ja ongelmalliseksi kuin muunkinlainen elämäntyyli. tuollainen kuuluu nuoruuteen ja myöhemmin sitten elämässä on muita kivoja asioita, kuten ne lapset, vakaa elämä ja rauhallisuus. saa niitä aikoja muistella, mutta kannattaa muistaa että avioliiton rakkaus on aina arvokkaampaa kuin tuollaisen elämän antama mielihyvä ja nautinto.
Toivottavasti se katkeruus joskus unohtuu ja muuttuu kivaksi muistoksi... Sitä odottelen.