Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Joulu lasten kanssa kaikkea muuta kuin lomaa
26.12.2012 |
Pojat (ekaluokkalainen ja 3-vuotias) ovat todella vilkkaita, koko ajan säheltävät, tappelevat ja pitävät kamalaa ääntä. Nuorempi heittelee tavaroita ympäriinsä ilman mitään järjen häivää (ei siis osana leikkiä tms), koko ajan saa olla siivoamassa ja silti kämppä taas hetken päästä kuin pommin jäljiltä. Esikoinen taas on aistiyliherkkä ja muutenkin neurologisesti ongelmainen, ei mitään itsehillintää tms.
Perhe-elämä on aika ankeaa. Tsemppaamme kovasti miehen kanssa, yritämme tehdä asioita yhdessä perheenä, käydään pulkkamäessä ja reissuissa lasten ehdoilla jne, ja erikseen kummankin lapsen kanssa. Päivät silti päättyvät usein siihen, että viimeistään nukkumaanmenon aikaan kun lapset silti häiriköivät niin pinna palaa jommaltakummalta ja tulee sanottua rumasti.
Mies totesi äsken, että joululoma näitten lasten kanssa on yhtä tuskaa. Mitä tässä pitäisi tehdä, eihän tämä näin voi olla? Nämä tuli synnytettyä eikä sitä enää voi peruakaan, vaikka välillä haluaisi...onko muilla tämmöistä?
Kommentit (74)
Ja te jotka kirjoitatte miten ihanaa teillä on pikku silkkitukkienne kanssa ja aomasti napottavat herrantertut kynttilää katsomassa, miksi vastailette tällaisen väsyneen äitiparan ketjuun? Pönkitätte omaa erinomaisuuttanne vielä hiukan? Käännätte veistä haavassa?
Toivottavasti saatte ap apuja! Voisiko koulun terkkarille jutella/mitä opettaja sanoo esiokoisestanne?
Meillä kaksi ekaa tyttöjä, välillä tappelevat oikein todella, toisaalta taas kyllä leikkivätkin yhdessä kivasti(kin). Molemmat ovat alakoululaisia. Tunnistan todella hyvin tuon v*tutuksen ja odotuksen siitä että päivä vihdoin päättyisi..... Toinen tytöistämme on tosi temperamentikas mutta on koulussa reipas, kiva ja lahjakaskin. Kotona antaa kuulua..... On meilläkin fiiliksiä, etä voikun loma jo loppuisi, ainakin kesällä. Toivottavasti teillä tilanne paranisi vuosien myötä, meillä on parantunutkin hiukan. Pahimpina aikoina (tuo kakkonen ei nukkunut yhtään täyttä yötä ennenku täytti 3... lisäksi raivosi päivät noin 5krt/pv ja yksi raivari kesti puolisen tuntia ja saattoi alkaa mistä vaan.....) sitä vaan tsemppasi ja ajatteli että a) kyllä tämä tästä vaikka tyyliin 5 vuoden päästä muuttuu....b) voisi olla pahemminkin.... (ja sitten kehiin niitä nälkäänäkevien ja sairaiden lasten kuvia.... jne). Mutta hirmuisesti jaksuja!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Työssä käyvä äiti ei jaksa paria JOULUpäivää omia lapsiaan. Vaativan työpäivän jälkeen olisi kiva vaan tulla siistiin kotiin ja joku muu veisi lapset pois silmistä? Miksi teit lapsia? Asenteesi on ihan väärä. Ei ihme, että lapsi vähän reagoi, kyllähän tuollaisen asenteen vaistoaa. Miksi et hae kevyempää työtä, että jaksat vaativan lapsen jälkeen käydä töissäkin? Niinhän sen pitäisi olla. Miksi se on se työ mikä tulee ekana? Kysyn uudelleen, MIKSI teit lapsen?!
Kysyn uudelleen, MIKSI teit lapsen?!
En ole alkuperäinen kirjoittaja, mutta kysyn sinulta, joka näin vastaat:
MITEN itse toimisit, jos väsyisit lapsiisi? Oletko aina itse rauhallinen, tyyni ja täydellinen äiti?
Juu en minäkään. :-)
En haluaisi tulla siistiin kotiin niin, että joku veisi lapset pois silmistä. Haluaisin tulla vaikka kuinka sekaiseen kotiin lasten kanssa, kun vain yhdellä lapsista ei olisi hänelle niin suurta tuskaa aiheuttavaa ja koko perheelle surua ja huolta aiheuttavaa erityislaatuisuutta. Mutta hänellä on, joten sen kanssa on vaan elettävä.
Saatan silti joskus valittaa ja ruikuttaa täällä, miten olen väsynyt enkä jaksaisi lapsien ikuista älämölöä. Mieluummin tänne natina ja kotona olen lapsille reipas. :-) Koska he ovat mulle rakkaat, ja haluan heitä tukea ja jaksaa erityislaatuisuuttakin hermostumatta. Joskus onnistun, joskus en...
Kysyn uudelleen, MIKSI teit lapsen?!
En ole alkuperäinen kirjoittaja, mutta kysyn sinulta, joka näin vastaat:
MITEN itse toimisit, jos väsyisit lapsiisi? Oletko aina itse rauhallinen, tyyni ja täydellinen äiti?Juu en minäkään. :-)
En haluaisi tulla siistiin kotiin niin, että joku veisi lapset pois silmistä. Haluaisin tulla vaikka kuinka sekaiseen kotiin lasten kanssa, kun vain yhdellä lapsista ei olisi hänelle niin suurta tuskaa aiheuttavaa ja koko perheelle surua ja huolta aiheuttavaa erityislaatuisuutta. Mutta hänellä on, joten sen kanssa on vaan elettävä.
Saatan silti joskus valittaa ja ruikuttaa täällä, miten olen väsynyt enkä jaksaisi lapsien ikuista älämölöä. Mieluummin tänne natina ja kotona olen lapsille reipas. :-) Koska he ovat mulle rakkaat, ja haluan heitä tukea ja jaksaa erityislaatuisuuttakin hermostumatta. Joskus onnistun, joskus en...
En ymmärrä edellisen kirjoittajan asennetta. Miksi ei saisi lapsiaiheisella keskustelupalstalla ruikuttaa ja haaveilla siitä siististä kodista ja rauhasta? Haaveilen minäkin lottovoitosta ja mallivartalosta. Ei se silti tarkoita että jotenkin todellisuudessa sellaista odottaisi tapahtuvan, viittasihan ap itsekin, ettei tuollaista taida olla kuin TV-sarjoissa. Mielestäni se oli enemmän sarkasmia.
On aina niin helppo neuvoa sivusta. Onhan se hienoa jos itse aina jaksaa olla rauhallinen ja tyyni jokaisen kaakaomukin kaatumisen yhteydessä ja itkuraivarin sattuessa. Itse en ole niin täydellinen, silti rakastan kolmea lastamme, jotka ovat aivan terveitä ja silti välillä aivan kamalia riiviöitä, ylikaiken enkä vaihtaisi heitä mihinkään enkä ole koskaan kysynyt itseltäni että MIKSI tein lapsia. He ovat parasta mitä minulla on, hyvässä ja pahassa.
Itse en ole niin täydellinen, silti rakastan kolmea lastamme, jotka ovat aivan terveitä ja silti välillä aivan kamalia riiviöitä, ylikaiken enkä vaihtaisi heitä mihinkään enkä ole koskaan kysynyt itseltäni että MIKSI tein lapsia. He ovat parasta mitä minulla on, hyvässä ja pahassa.
Juuri näin! Joskus lapset ovat ärsyttävintä mitä tiedän, mutta en koskaan mieti MIKSI olen lapset tehnyt. Olen onnellinen, että he ovat olemassa, vaikka pinna naksahteleekin. :-) Parasta, mitä minulla on!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lelujen heittelyn voi myös kieltää ja valvoa sen toteutumista. Ei klme vuotiaan tarvitsekaan olla viellä vahtimatta käske keräämään lelut jne. Elämä muuttuu helpommaksi mun viitsii kasvattaa lapsia alusta alkaen.
Lelujen heittelyn voi myös kieltää ja valvoa sen toteutumista. Ei klme vuotiaan tarvitsekaan olla viellä vahtimatta käske keräämään lelut jne. Elämä muuttuu helpommaksi mun viitsii kasvattaa lapsia alusta alkaen.
Et tainnut lukea alkuperäistä viestiä kokonaan tai et ainakaan ajatellut? Oikein somaa! Olen ylpeä tuollaisista tädyellisistä äideistä, kiva kun olet olemassa ja neuvomassa, kiitos! :-)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
B. miksi pitäis olla siistiä, anna olla niiden rojujen C, onko teillä mitään apua? D, Soita mielenterveystoimistoon tai perhetyöntekijälle ja pyydä keskusteluapua.
Kyllähän ne jossain vaiheessa vain täytyy siivota. Samoin täytyy siivota lapsen heittämä täysi ruokalautanen, nokkamuki, josta kansi irtosi, biojäteastia jne.
Voin kuvitella miten eräs ystävänikin tätä lukiessaan miettii, että miten huonosti ne lapsensa oikein kasvattavat, ja samaan aikaan omat lapsukaiset eivät osaa 1-vuotiaina edes kiivetä pöydälle saatika kiipeile jauhopurkkikaapille.
Olen se ystäväsi. Miksi lapsen pitää osata kiivetä pöydälle tai jauhopurkkikaapille?
Hehhee. Sulle on tässä ketjussa vastattu jo varmaan moneen kertaan, mutta siinä vaiheessa kun oma ainokainen on sen 1 v ja hädin tuskin vielä osaa edes kävellä, et voi vielä sanoa tietäväsi kasvatuksesta yhtään mitään. Etkä tiedäkään, sen tuo viestisi kertoo selvästi. I was a good mummy before I had my kids.
Mutta nyt oltuani puoli vuotta töissä, koen todellakin lepääväni kotona omien tuholaisteni kanssa.
Lto
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt vaan tuntuu niin raskaalta. Esikoinen on itsekäs ja ahne, ja jotenkin kiittämätön vaikka sai paljon lahjoja, kuopus taas sellainen täystuhotermiitti vailla järjen häivää, joka matkii kaikki isoveljen ikävät maneerit. Ollaankohan hemmoteltu lapsia liikaa? Ei me niille hirveästi materiaa syydetä, jos vertaa muihin alueemme lapsiin, ja melkein kaikki vapaa-aika vietetään yhdessä perheenä...
Olen aika vaativassa työssä, ja tuntuu, etten oikein jaksaisi enää, kun kotona odottaa seuraava työmaa. Niinpä päivän paras hetki on aina se kun saan lapset nukkumaan ja teekupin eteeni. Ei kai tämä näin voi olla, eikös tämän pitäisi olla se hauskin aika?
Ap
vaan kun se lapsi on "kiittämätön" kun olisi tavaran sijasta halunnut läsnäoloa.
että annetaan läsnäoloa, kaikki vapaa-aika ollaan lasten kanssa ja tehdään yhdessä juttuja. Ei se silti lasten käytöstä paranna.
Kysyn uudelleen, MIKSI teit lapsen?!
En ole alkuperäinen kirjoittaja, mutta kysyn sinulta, joka näin vastaat:
MITEN itse toimisit, jos väsyisit lapsiisi? Oletko aina itse rauhallinen, tyyni ja täydellinen äiti?Juu en minäkään. :-)
En haluaisi tulla siistiin kotiin niin, että joku veisi lapset pois silmistä. Haluaisin tulla vaikka kuinka sekaiseen kotiin lasten kanssa, kun vain yhdellä lapsista ei olisi hänelle niin suurta tuskaa aiheuttavaa ja koko perheelle surua ja huolta aiheuttavaa erityislaatuisuutta. Mutta hänellä on, joten sen kanssa on vaan elettävä.
Saatan silti joskus valittaa ja ruikuttaa täällä, miten olen väsynyt enkä jaksaisi lapsien ikuista älämölöä. Mieluummin tänne natina ja kotona olen lapsille reipas. :-) Koska he ovat mulle rakkaat, ja haluan heitä tukea ja jaksaa erityislaatuisuuttakin hermostumatta. Joskus onnistun, joskus en...
En ymmärrä edellisen kirjoittajan asennetta. Miksi ei saisi lapsiaiheisella keskustelupalstalla ruikuttaa ja haaveilla siitä siististä kodista ja rauhasta? Haaveilen minäkin lottovoitosta ja mallivartalosta. Ei se silti tarkoita että jotenkin todellisuudessa sellaista odottaisi tapahtuvan, viittasihan ap itsekin, ettei tuollaista taida olla kuin TV-sarjoissa. Mielestäni se oli enemmän sarkasmia.
On aina niin helppo neuvoa sivusta. Onhan se hienoa jos itse aina jaksaa olla rauhallinen ja tyyni jokaisen kaakaomukin kaatumisen yhteydessä ja itkuraivarin sattuessa. Itse en ole niin täydellinen, silti rakastan kolmea lastamme, jotka ovat aivan terveitä ja silti välillä aivan kamalia riiviöitä, ylikaiken enkä vaihtaisi heitä mihinkään enkä ole koskaan kysynyt itseltäni että MIKSI tein lapsia. He ovat parasta mitä minulla on, hyvässä ja pahassa.
Rakastan minäkin lapsiani, ja hyviäkin hetkiä on. Sitten on niitä huonoja, jolloin olen aivan raivona lapsiini. Tunteet siis heittelevät äärimmäisyydestä toiseen. Tein lapset vauvakuumeessa, en tajunnut miten rankkaa niiden kanssa olisi. En silti kadu, vaikka joskus tuntuukin, että haluaisin sulkea ne äänieristettyyn huoneeseen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta olen iloinen siitä, että olette kirjoittaneet sen. Kiitos. On hyvä kuulla, ettei kaikilla muillakaan ole iloista ja rauhallista kaiken aikaa.
Joku tuolla alussa sanoi jääneensä kotiäidiksi. Mä irtisanouduin vakituisesta työstä viime vuonna ja ryhdyin yksityisyrittäjäksi, joka tekee työnsä kotoa käsin. Meidän elämä on tämän jälkeen parantunut todella paljon ja juuri joulun alla yksi sukulainen kävi ja sanoi, että lapsetkin ovat nyt rauhallisempia myös hänen silmiinsä.
Ja te jotka kirjoitatte miten ihanaa teillä on pikku silkkitukkienne kanssa ja aomasti napottavat herrantertut kynttilää katsomassa, miksi vastailette tällaisen väsyneen äitiparan ketjuun? Pönkitätte omaa erinomaisuuttanne vielä hiukan? Käännätte veistä haavassa?
Toin vain vähän suhteellisuudentajua kun eräs kotiäiti luuli, ettei työssäkäyvä tiedä kotonaolemisesta mitään. Heillä katoaa suhteellisuudentaju sen suhteen, mitä työssäkäynti tarkoittaa kun ei ole kokemusta siitä. Ei mun alalla olla töissä kuin reilu 200 päivää vuodessa. Vuodessa on 365 päivää. Eli aika paljon kokemusta työäideillekin kertyy kotonaolemisesta lasten kanssa.
Vaikka itsellä on ihanaa lasten kanssa, toivotin tsemppiä ap:lle - ymmärrän hyvin, että toisilla on rankkaa etenkin vielä jos on erityislapsia, sairauksia jne. Mutta toin myös esille, että kaikki työäidit eivät pidä kotona olemista kamalana työnä vaan LOMANA.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on 9- ja 5-vuotiaat pojat ja täytyy sanoa, että ennen lapsia ajattelin, että lasten kanssa voi suurin piirtein virkata niitä patalappuja kaiket päivät ;) Kumpikaan pojista ei ole hirveän vilkas, ja esikoinen oli pienenä rauhallisuudessaan suorastaan outo lintu. Istui opettelemassa aakkosia, kun muut pojat kerhossa juoksivat ja juoksivat ja juoksivat. Myöhemmin meininki muuttui niin, että nykyisin koululaisena tulee oikeita "energiapurkauksia" ja on ihan turha ajatella, että pystyisi aamusta iltaan istuskelemaan. Mutta miksi tarvitsisikaan? Joku kirjoittikin, miten neljän vuoden ikäerolla olevat pojat tappelevat koko ajan, ja se on kyllä tuttua. Meillä on suojaisa piha, luonteeltaan harkitsevaiset pojat jne., mutta yhdessä noista tulee joskus ihan riiviöitä. Ei paljon järki päätä pakota, kun hyökätään toisen kimppuun. Eli valvontaa tarvii tosi paljon, riippuen vähän päivästä ja mielentilasta. Minusta onkin tullut aika taitava jalkapalloilija, ja olen huomannut, että lasten kanssa kannattaa laittaa itseään aika lailla likoon. Kun oikeasti ja ajatuksella menee lapsen ajatuksiin, tunteisiin ja leikkeihin mukaan, se maksaa itsensä takaisin monin verroin. Siis ihan käytännössäkin, koska sen jälkeen lapset usein leikkivät kauniisti yksin/kaksin. Jos olisin pelkkä ulkopuolinen valvoja, saisin valvoa ihan valtavasti.
Ap:n tapaukseen ja neurologisiin ongelmiin en osaa ottaa kantaa. Joskin tuo esikoisemme on aika asperger-piirteinen, mutta mitään diagnooseja ei ole. Olen ollut kotiäiti, eikä ole tarvinnut sulloa lapsia kovin tiukkoihin aikatauluihin ja muotteihin, joten lapset ovat voineet kasvaa enempi omaan tahtiinsa. Etukäteen esikoisen koulu jännitti minua kovasti, mutta eskarista ja koulusta on tullut pääosin myönteistä palautetta.
Mitenkään helppoa tämä ei aina ole tuon poikien yhteisen koheltamisen ja esikoisen joidenkin "omituisuuksien" takia, mutta uskon, että vaiva on kannattanut. En tarkoita haukkua työäitejä, en todellakaan, mutta silti minusta kotiäidit voisivat joskus aidosti arvostaa omaa työtään. Ei se ole pelkkää perushuoltoa, vaan kyllä siinä mahdollistetaan lapsen kasvu aika "paineettomassa tilassa", mistä on omien kokemusteni mukaan seurannut ihan hyvää. Ja koen, että minulla on esikoisen kanssa sillä tavalla läheiset välit, mitä en ikinä olisi voinut saavuttaa, jos olisin nähnyt häntä vain muutaman tunnin päivässä. (Poika on hitaasti lämpiävää sorttia ja on aina ollut vähän sulkeutunut, hänestä ei saa mitään irti kymmenen minuutin tehokkaalla kyselyllä päivän tapahtumista.) Aina puhutaan siitä, miten vähän vanhemmat ehtivät olla pikkulasten kanssa, mutta kyllä kouluikäinenkin vanhempiaan kaipaa!
Itsellä on kolme normivilkasta lasta, ja elämä aika uomissaan, vaikka totta kai lasten meno yltyy välillä melkoiseksi. Mutta noista neurologisista ongelmista en tiedä mitään, joten kiinnostaa millaista apua te joiden lapsilla on todettu sellaisia ongelmia, saatte esim hoitavista sairaaloista, kunnalta tms? Onko arkeen oikeasti apua saatavilla ja millaista?
Ihmeellistä jeesustelua täällä. Totta kai kasvatuksella on merkitystä, mutta se oma hyvä vanhemmuus ei kerta kaikkiaan aina riitä. Ja kysymys miksi niitä lapsia on tehty on niin absurdi ettei siihen voi edes vastata. Tiesitkö itse kysyjä kaiken valmiiksi ennen lasten tekoa ja osasin ennustaa miten elämä tulee menemään? Hyvä jos niin, onnea sulle.
pienenä. Ihan normaali hän on, on sittemmin harrastanut kilpaurheiluakin.
Jos lapsesi ei ihan oikeasti opi kiipeilemään, niin se tarkoittaa, että edessä on isompia ongelmia kuin pikku tutkimusmatkailijan jälkien siivoaminen.
Meillä esikoinen oli juuri tuollainen "helppo" lapsi. Nyt hän käy toimintaterapiassa opettelemassa motorisia perustaitoja.
Silloin vain on hiljaista, jos lasten antaisi pelailla pleikkarilla kaiket päivät. Muuten tappelevat keskenään. Siksi on ihanaa olla töissä niin hermo lepää.
lapsiperheessä on niitä huonoja hetkiä ja myös hyviä hetkiä. Sellaista elämä nyt vaan on, vaikka välillä onkin rankkaa. Jos ei olisi, niin ei silloin olisi niitä "huippuihetkiäkään".
erityislapsiperhe-elämän haasteita, mutta joskus huomaan sävyn, että ajatellaan ns. normiperheissä sitten istuttavan koko päivän askartelemassa lumitähtösiä ja autettavan äitiä askareissa. Ihan normilapsi on usein vilkas, järjettömän itsepäinen, vaikeasti ennakoitavissa ja kaikin puolin haasteellinen. Joku lapsi pelkää sikana pölynimuria, toinen vierastaa neljävuotiaana vieraita ihmisiä, yksi vetää äksät lattialle joka kerta karkkihyllyllä... Ja jaksettava vaan on ja yritettävä itse keksiä ratkaisut arjen ongelmiin ilman asiantuntija-armeijaa. Kuten sanoin, uskon, että erityislapsilla nuo haasteet ovat vielä vaikka potenssiin sata, mutta inhoan myös ajatusta, että normilasten perheissä elämä olisi aina helppoa ja supernannyn ohjeet toimisivat joka normilapsella (esim. meillä jäähypenkki on aiheuttanut vain hysteriaa, ei oppimista, joten se tietysti lopetettiin).
Alue: Aihe vapaa
Meillä on kaksi helppoa lasta, jotka nekin onnistuvat vetämään hermon kireälle joululoman aikana. Te olette sankareita, kun jaksatte tuollaisessa paineessa!