Anoppikeskusteluun

Minun vanhemmillani oli kummallakin etäinen suhde sekä omiin että appivanhempiinsa. Vanhempani olivat molemmat pienestä maalaistaloista lähtöisin, lähteneet pääkaupunkiin opiskelemaan ja saamaan hyvät ammatit. He vaurastuivat ja taisivat vähän unohtaa omat vanhempansa ja juurena, vieraantua niistä lähtökohdistaan aika täysin. Kävimme harvoin mummolassa ja vanhempani eivät siellä suunnilleen edes riisuneet takkejaan, veivät ja hakivat meidät meidän lasten joskus siellä pari päivää viettäessämme. Kun muutimme, isovanhemmille jossain välissä ilmoitettiin uusi osoite. Mummo oli meillä käymässä yhteensä pari kertaa kunnes kuoli ollessani teini-ikäinen.



Tämä malli minulla on ollut. Luulin aina, etteivät isovanhemmat ole missään erityisen suuressa osassa perheiden elämässä. Isovanhempani eivät varmaan tienneet vanhempieni elämästä juuri mitään.



Kun menin itse naimsiiin ja sain anopin, joka haluaa tietää kaiken, joka kiistelee ja heittäytyy marttyyriksi, jos häntä ei huomioida tarpeeksi, joka on mukana muutoissa (omasta halustaan), kaikessa lapsiin liittyvissä pohdinnoissa (omasta halustaan), esim. koulujen tai harrastusten valinnasta jne., se on ollut minulle "kulttuurishokki". Luulin naimisiin mennessäni, että elän samoin kuin lapsuudenkodissani mieheni ja lasteni kanssa omaa elämää, jossa appivanhemmilla tuskin on sijaa.



En todella osaa elää tätä miniä-aoppi-suhdetta, kun tämä on minulle tullut täytenä yllätyksenä, etteivät appivanhemmat olekaan mitään kaukaisia taustailijoita siellä jossain melkein unohduksissa.



Eli perheiden erilaisista tottumuksista ja lähtökohdista varmaan kumpuavat monet ongelmat suhteissa appivanhempiin ja miehen sukuun. Ei ehkä kovinkaan usein siitä, että jompikumpi tai kummatkin osapuolet ovat kelvottomia, häijyjä, tahallaan ilkeitä.