Miten päästä yli miniäkokelaan hirveästä menneisyydestä?

jos äiti ei asiasta huomauta. Keskustelemalla saa oman mielipiteensä lapsensa kumppanista toki perille. Äidin mielipide perustuu äidin tulkintaan siitä mitä poika on kertonut naisystävästään äidille, joten äidin suunnalta ei varmasti pojan suuntaan mitään lisätietoa tule. Ja vaikutti siltä, että pojallekin se äidin mielipide oli jo etukäteen tiedossa. En tiedä muista, mutta minun on tosi vaikea kuvitella että sellaisen keskustelun jälkeen olisi helppoa sitten luontevasti enää asiasta puhua. Poika tekee kuitenkin omat päätöksensä, ja olettaisin että puheyhteys säilyy parempana, jos äiti keskittyy mielessään vaan niihin naisystävän hyviin puoliin ja luottamuksellisen suhteen luomiseen.

vielä sittenkin kun poikani on aikuinen, joten oletan, että ap:nkin tapauksessa aikuisen pojan kanssa voi asioista keskustella. Onhan hän miniäkandidaatin kuitenkin ap:lle esitellyt.

Niin tää "poikakin" varmaan on kuitenkin kolmikymppinen jo?

Kannattaisi vähän keskustella pojan kanssa kahden kesken ja kertoa nätisti kaikessa ystävyydessä, että kovin erilainen tausta asettaa paljon vaatimuksia parisuhteelle. Jos ei poika keskustelusta huolimatta tule työn suhteen toisiin ajatuksiin, et voi muuta kuin alkaa vaan sulatella.

Mutta lähes varmaa on, että vaikeuksia voi olla tiedossa. Rikkinäisen perheen lapsi on rikkinäisen perheen aikuinen, eikä paljon siitä muuksi muutu.

Opettele vain sietämään, tai jos et osaa pysy irti poikasi perheestä.

Tyttöystävähän voi olla tasapainoinen ja kiva ihminen sen takia, että hän on oppinut menneisyydestään.



Sellaisia ihmisiä on harvassa. Kokeile, voisitko arvostaa sitä.



Menneisyytensä takia hän ei ole kuitenkaan päätynyt millekään uralle tai opiskelemaan. Ura ja opiskelu on kuitenkin vain pieni osa elämän koko kirjosta. Kannattaako sitä painottaa kovinkaan paljoa?

Kaikilla suvuilla on luurankoja, ihan kaikilla. Joillain ne luurangot on tunnustettuja ja niiden kanssa on tehty sovinto, toisilla niistä tietää osa ja toisilta piilotellaan. Ihminen saattaa myös kieltää monta asiaa itseltään, ihan vaikka viimeiseen saakka.



Omassa maajussisuvussani (kunnon tilukset ennen vanhaan jne. eli pitäjän parhaimistoa) on mm. seuraavia luurankoja:

- skitsofreenikko

- isoisä palasi sodasta pahasti raunioituneena ja hakkasi isoäitiä

- isoisoisä teki konkurssin

- yksi sedistä ryöväsi isoäidiltä monta vuotta hänen eläkkeensä jne.

- toisen puolen isoisää syytettiin raiskauksesta 1930 -luvulla

- pari neuvostoliittoon karannutta serkkua 1930 -luvulla





Mun poikaystävän suku taas on ollut akateeminen ja porvarillinen jo 1900 -luvun alusta lähtien ja sieltäkin löytyy vaikka mitä:

- kyydityksiä 1930 -luvulla

- isovanhemmat isoista eläkkeistään (n. 5000 e/netto yht.) huolimatta rahavaikeuksissa

- yksi setä ja täti eivät tule samoihin juhliin ikinä yhtäaikaa, syynä joku lapsuuden katkeruus

- pari itsemurhaa (tätejä ja serkkuja)

- aviottomia lapsia 1940-luvulla

- yksi riitaisa erottaminen tärkeästä virasta



Tästä kaikesta on sukututkijalle tulevaisuudessa se hyvä puoli, että jos on kovin riitainen ihminen, niin hänestä jää paljon paperijälkiä. Lisäksi on helpottavaa tajuta, että kukaan meistä ei ole täydellinen.

Kun tutustuu paremmin perheeseen kuin perheeseen, niin AINA sieltä paljastuu luurankoja kaapista. Näin myös teidän kunnollisessa perheessänne, jos olisit kerrankin valmis raottamaan sitä rautaverhoa sydämeesi ja valmis myöntämään tiettyjä asioita itsellesi. Eikö totta? On ihan hölmö käsite edes tuo kunnon perhe, sillä elämää ei voi elää niin, että jatkuvasti menestyisi eikä tekisi virheitä. Jos joku väittää elävänsä kunnon elämää, niin hän valehtelee, sillä elämässä tulee tehtyä virheitä. Jokaisella on omat häpeäpilkkunsa. Minusta huumeita pahempi miniä olisi sellainen, joka on kiusannut työpaikalla tai on muuten kovin arvosteleva, ylemmuudentuntoinen...

Suurin osa perheitä on kyllä ihan ilman luurankoja! tai sitten joudutaan menemään jonnekin 1900-luvun alkupuolelle, jolloin joku isotädin poikaystävä paljastui punikiksi. Omassa perheessä ei ole mitään sellaista, mitä ei voisi jopa kohtalaisen ylpeänä kertoa eteenpäin. Elämässä tehdyt virheetkään eivät ole sitä luokkaa, että niitä joutuisi katumaan tyyliin rattijuoppous, abortti ja huumeet. Vain oman elämänsä tahallaan mokannut kuvittelee, että kaikki muut ovat samanlaisia.

Oon mielestäni ihan kunnollisesta, normikeskiluokkaisesta suomalaisperheestä. Samoin mieheni. Silti tiedän ihan penkomattakin vanhemmistamme ja vanhempiemme sisaruksista ja serkuista ainakin alkoholisteja, väkivaltaisia vanhempia joko henkisesti tai fyysisesti, abortteja, aviottomia "salaisia" lapsia, lapsia jotka on olleet teineinä hunningolla ja sekaantuneet huumeporukoihin, niin joo ja on joltain korttikin joskus otettu kuivumaan, mutta olikohan se ylinopeuksien takia vai promillejen, enpä muista. Jos ei rattiin ole menty kännissä, niin kuitenkin harvalla on ihan ongelmaton suhde alkoholiin. Avioerot nyt on aika pientä tässä, huostaanotettuja lapsia ei tosin taida olla. Eikä ihan kaikki näistä ole sillä tavalla "kunnollisia", että olisivat vanhemmalla iällä esim. ansiotöissä vaan lähinnä sairauseläkkeellä. Silti hekin asiallisista perheistä. Että ihmettelen kyllä aika paljon, jos suurimmalle osalle suomalaisista suvuista on ihan vierasta maailmaa tällaiset. Ei sillä, silmänsä jos ummistaa niin toki meidänkin suvussa on pelkästään korkeasti koulutettua ja sivistynyttä kokoomuksen äänestäjää.

Olen siis tuo luurangoista ekaksi kirjoittanut. Surullisinta tuossa "ei luurankoja" -kirjoituksessa on se, että tämä kirjoittaja on niin sulkeutunut, ettei ihan aikuisten oikeasti tunne muita ihmisiä niin syvällisest, että olisi saanut kuulla näitä juttuja, mitä ei ihan jokaiselle kerrota.

Itse olen varsin varakkaasta perheestä ja koulutus ja 200 0000 löysää tilillä ei todella merkitse kunnollisuutta. Usein päinvastoin: mo money, mo problems. ;D

Jos olisit edes hyvä ystävä jollekin, niin joku olisi voinut avautua sinullekin joskus.

Täällä myös yksi anopille kelpaamaton miniä.



Mun vikani on se, että vanhempani ovat "vain" duunareita. Siihen ei auta suorittamani ylemmät korkeakoulututkinnoT, ei menestyminen työelämässä, ei puhtoistakin puhtaampi menneisyyteni. En vain kelpaa anopille omien vanhempieni vuoksi, jotka kaiken lisäksi ovat ahkeria, omillaan toimeentulevia ihmisiä.



Huvittavinta kaikesta tekee se, että anoppi itsekin on duunari sanan kaikissa merkityksissä. Kuvittelee ilmeisesti oman päänsä sisällä omassa sairaassa haavemaailmassaan olevansa jotakin ihan muuta kuin mitä oikeasti on. Halveksii muita ihmisiä avoimesti: ehkä hän inhoaa muita ihmisiä juuri niiden ominaisuuksien vuoksi, joita itsessäänkin tuntee kantavansa?



Piilojuoppokin anoppi kaiken lisäksi on: juo toki "vain" siideriä ja kuivaa valkoviiniä (ei koskaan väkeviä tai kirkasta viinaa, koska sitähän juovat anopin mukaan vain juoopot!), mutta mietoja alkoholijuomia kuluukin sitten reilusti JOKA ilta, oli arki tai sunnuntai.

Kannattaisi vähän keskustella pojan kanssa kahden kesken ja kertoa nätisti kaikessa ystävyydessä, että kovin erilainen tausta asettaa paljon vaatimuksia parisuhteelle. Jos ei poika keskustelusta huolimatta tule työn suhteen toisiin ajatuksiin, et voi muuta kuin alkaa vaan sulatella.

Mutta lähes varmaa on, että vaikeuksia voi olla tiedossa. Rikkinäisen perheen lapsi on rikkinäisen perheen aikuinen, eikä paljon siitä muuksi muutu.

Kyllä siitä rikkinäisestä lapsuudesta voi päästä eroon. Työtä ja luonnetta se vaatii, mutta ei ole mahdotonta. Sitä voimavaraa saa hyväksynnästä ja rakkaudesta.

Oma lapsuuteni oli rikkinäinen. Sitä tunnetta mitä lapsuudessa koki ei todellakaan unohda ja varmasti teen kaikkeni että lapseni eivät sitä samaa tule kokemaan. En myöskään itse aio kokea enää mitään vastaavaa. Rakastan ja arvostan tätä keskiluokkaista elämää varmasti paljon enemmän kuin moni paremmista lähtökohdissa lapsuutensa elänyt.

Tähän mennessä siis ainakin minä olen rikkonut tuon olettamuksesi että rikkinäisen perheen lapsi olisi rikkinäinen aikuinen. Onneksi mieheni ja anoppini on osannut suhtautua minuun hyväksyvästi.

Kyllä minuakin häiritsisi moinen tausta. Luultavasti tuosta tunteesta voi päästä yli, mutta on selvää, että suuret luokkaerot tai suuri ero arvomaailmassa ei ole kovin hyvä juttu avioliittoa tai parisuhdetta ajatellen. Tämä siis yleisesti, yksityistapauksissa tietysti lukuisia onnistuneita liittoja hyvin erilaisista taustoista johtuen. Tälläkin palstalla on paljon esimerkkejä appivanhemmista, joiden joulu/lahjat/elämä on ihan kamalaa, koska erilaista kuin mihin kirjoittaja on tottunut ja mitä pitää hyvänä elämänä.



Mitä tulee näihin luurankoihin kaapissa, niin varmaan joka suvussa jotain "outoa", mutta onhan nyt iso ero onko suvussa runsaasti rikollisia, alkoholisteja, narkkareita tai muuta epäsosiaalista ainesta vai vaikkapa mt-ongelmaisia tai taloudellisia vaikeuksia.