Miten tässä näin kävi?
Kesällä hain apua itsetuhoisten ajatusten vuoksi. Pääsin osastolle jossa menikin kesä itkien.
Mitä tuosta ajanjaksosta jäi käteen? minut diagnosoitiin kaksisuuntaiseksi, lääkityksenä risperdal, seroguel ja deprakine.
Lääkkeet eivät vieneet kuolemankaipuuta mihinkään. Nyt olen aivan zombi, nukun 20h/vrk, en jaksa tehdä mitään. Olen aivan loppu.
Nyt jos koskaan haluan kuolla, ei toivoa mistään. Ei mitään syytä elää. Ja tuo lääkitys vain pahensi oloani. Lääkäriä ei kiinnosta mitä tunnen ja miten voin; hänelle on tärkeää hoitaa kaksisuuntainen ohjeen mukaan. Ei tätä henkistä hätääni käsitä kukaan.
Joulun yli yritän kestää lasteni vuoksi, sen jälkeen päätän kurjan elämäni. Olen nyt ½ vuotta hakenut apua, sitä en saanut. Tarvittavana vain ketipinor 100mg joka ei tuo elämänhalua takaisin vaikka otan sitä levyllisen.
Kommentit (11)
Usein olokin helpottuu, monasti vasta vuosien kuluessa
kun elämällä ei vain ole enää mitään tarjottavaa. Haluaisin olla töissä, mutta voimia ei siihen ole.
En halua vain olla kotona Kelan rahoilla makaamassa.
Tämä elämä on tuskaa, en tiedä jaksanko edes joulun yli.. en vain jaksa
kun elämällä ei vain ole enää mitään tarjottavaa. Haluaisin olla töissä, mutta voimia ei siihen ole.
En halua vain olla kotona Kelan rahoilla makaamassa.
Tämä elämä on tuskaa, en tiedä jaksanko edes joulun yli.. en vain jaksa
Minä olin yhdessä vaiheessa vähän samassa tilanteessa, lääkkeitä oli koviakin juuri esim. neurolepti Ketipinor + lisäksi paria muuta, ja olin ihan loppu ja toivoton. Päätin sitten, että kun nämä lääkkeet ei kerran edes auta, niin lopetan ne, ja tapan sitten itseni jos en elämää kestä - kun en kerran kestä sitä lääkkeiden kanssakaan.
Mulla vaan sitten alkoikin ylämäki parempaan päin kun pääsin lääkkeistä. Alkuun oli toki todella ikäviä vieroitusoireita, mutta sitten alkoi vähitellen ensin fyysiset voimat ja sitten tunteetkin palailla. Vaikka oli välillä ahdistuksia ja masennusta, oli olo paljon parempi kuin lääkkeiden kanssa. Nyt on pari vuotta siitä kun lopetin lääkehoidon ja myös käynnit psykiatrilla (hän ei olisi ikinä hyväksynyt lääkkeiden lopetusta) ja voin ihan hyvin, olen myös täysipäivätyössä, vaikka silloin kun olin lääkkeillä mulle kaavailtiin jo eläkepäätöstä, kun ei kerran masennukseen löytynyt hoitoa joka olisi mut työkykyiseksi saanut.
kun elämällä ei vain ole enää mitään tarjottavaa. Haluaisin olla töissä, mutta voimia ei siihen ole.
En halua vain olla kotona Kelan rahoilla makaamassa.
Tämä elämä on tuskaa, en tiedä jaksanko edes joulun yli.. en vain jaksa
Minä olin yhdessä vaiheessa vähän samassa tilanteessa, lääkkeitä oli koviakin juuri esim. neurolepti Ketipinor + lisäksi paria muuta, ja olin ihan loppu ja toivoton. Päätin sitten, että kun nämä lääkkeet ei kerran edes auta, niin lopetan ne, ja tapan sitten itseni jos en elämää kestä - kun en kerran kestä sitä lääkkeiden kanssakaan.
Mulla vaan sitten alkoikin ylämäki parempaan päin kun pääsin lääkkeistä. Alkuun oli toki todella ikäviä vieroitusoireita, mutta sitten alkoi vähitellen ensin fyysiset voimat ja sitten tunteetkin palailla. Vaikka oli välillä ahdistuksia ja masennusta, oli olo paljon parempi kuin lääkkeiden kanssa. Nyt on pari vuotta siitä kun lopetin lääkehoidon ja myös käynnit psykiatrilla (hän ei olisi ikinä hyväksynyt lääkkeiden lopetusta) ja voin ihan hyvin, olen myös täysipäivätyössä, vaikka silloin kun olin lääkkeillä mulle kaavailtiin jo eläkepäätöstä, kun ei kerran masennukseen löytynyt hoitoa joka olisi mut työkykyiseksi saanut.
kun elämällä ei vain ole enää mitään tarjottavaa. Haluaisin olla töissä, mutta voimia ei siihen ole.
En halua vain olla kotona Kelan rahoilla makaamassa.
Tämä elämä on tuskaa, en tiedä jaksanko edes joulun yli.. en vain jaksa
Minä olin yhdessä vaiheessa vähän samassa tilanteessa, lääkkeitä oli koviakin juuri esim. neurolepti Ketipinor + lisäksi paria muuta, ja olin ihan loppu ja toivoton. Päätin sitten, että kun nämä lääkkeet ei kerran edes auta, niin lopetan ne, ja tapan sitten itseni jos en elämää kestä - kun en kerran kestä sitä lääkkeiden kanssakaan.
Mulla vaan sitten alkoikin ylämäki parempaan päin kun pääsin lääkkeistä. Alkuun oli toki todella ikäviä vieroitusoireita, mutta sitten alkoi vähitellen ensin fyysiset voimat ja sitten tunteetkin palailla. Vaikka oli välillä ahdistuksia ja masennusta, oli olo paljon parempi kuin lääkkeiden kanssa. Nyt on pari vuotta siitä kun lopetin lääkehoidon ja myös käynnit psykiatrilla (hän ei olisi ikinä hyväksynyt lääkkeiden lopetusta) ja voin ihan hyvin, olen myös täysipäivätyössä, vaikka silloin kun olin lääkkeillä mulle kaavailtiin jo eläkepäätöstä, kun ei kerran masennukseen löytynyt hoitoa joka olisi mut työkykyiseksi saanut.
on varmasti rankka prosessi? Mutta oloni ei ainakaan paremmaksi ole tullut lääkityksen aikana.. ei todellakaan. En koskaan ennen ole tuntenut oloani näin sairaaksi kuin parhaillaan. Psykiatreihin en luota enää.. tuon diagnoosinkin kanssa oli vähän ulle, dulle, dof mikäs sulle annetaan? Lääkkeitä kokeiltiin kauhea määrä ja aina vaan pää sekaisempana eteenpäin.
Itse putoan kuntoutustuelle toukokuun jälkeen, en kestä ajatusta tuosta.
Haluan töihin, mutta mieleni on niin pirstaleinen. Tunnen itseni rikolliseksi, jota isoveli valvoo.
Toivon, että kevään aikana saisin voimia hakea töitä ja päästä töihin. Jättisin myös kaikki psykiatrikäynnit just siihen
ja sain mielialalääkkeitä.
Söin niitä jonkin aikaa mutta olo ei selvinnyt/parantunut yhtään.
Kaikki meni päin pehvaa.
Lopetin lääkkeet kerralla. Ei siinä mitään hävinnytkään.
Yht'äkkiä sain kuin taivaanlahjana unelmaduunin ja tunsin kuuluvani hyvään porukkaan.
Siitä alkoi hidas ylämäki ja jaksoin elää.
Nyt tuo paikka alkaa olla mennyttä ja tulevaisuus pelottaa.
Haluaisin vain jäädä kotiin nukkumaan ja vetelehtimään. evvk. Kohta olen taas pohjalla.
Entä jos murrun? Jos en jaksakaan enää?
vielä sekin seikka, että sain selvät ohjeet sairaalasta:
jos alan tuntea iloa, onnea, tekemisen iloa, voimien palautumista, ahkeruutta, toivonkipinää elämässä on minun otettava heti ketipinor 200mg leikkaamaan tunteita pois.. voivat olla merkki hypomaniasta.
Minä tein syksyn juuri tuon ohjeen mukaan. Eihän sitä alkuun osannut psykiatrin olevan vain ihminen ja eivät ne hänen ohjeensa ole mitään ainoita oikeita .
Jokainen ihminen on kuitenkin enemmän kuin osiensa summa, eikä minun elämääni ole kirjoitettu mihinkään manuaaliin.
Nyt olen siis antanut pienten ilontunteiden tulla enkä ole sitä heti tappanut neuroleptillä.
Valittaakaan en voi mihinkään, koska minulla on kuitenkin Kelakortissa 112.
Joten yksin pitää jaksaa ja kestää tää tuska
itsellä ainakin pahimpaan itsetuhoaikaan noi voimakkaat lääkeet (seroqel tai ketipinor) ja mirtatzapin estivät toteuttamasta sitä tuhoa. Pöllyssä on parempi olla ja nukkua kuin suunnitella mitä tekee ja milloin..
Onko sulla läheisiä ihmisiä jotka tukevat sua tuossa tilanteessa? Voisiko jostain löytyä parempi lääkäri? Olet aivan yhtä arvokas ihminen kuin kuka tahansa muukin!!! Ja tarviiko edes sanoa että lapsillesi olet heidän ainoa äitinsä, plus mitä kaikkea tärkeää olet muillekin ihmisille. *iso halaus*
Vaihda lääkäriä, mene vaikka yksityiselle toiseen kaupunkiin, ja ilmoita haluavasai lääkitykseen muutoksen ja muutakin apua.