Millä saan itselleni pitkäjänteisyyttä? Paha mieli taas äksyämisestä

Ajattelemalla, että tää on kohta muisto vaan. Lapset kasvaa niin nopeasti.

Mä ajattelen tätä AINA kun tekis mieli oikasta räjähtämällä, että kohta ei paljon äiti enää kiinnosta. Tulee siis vielä sekin aika, kun äitin kanssa ei kehtaa kulkea kuin 4m edessä tai jäljessä. (Mulla on isompiakin lapsia niin tiedän)

Yritä siis nauttia :)

Kiitti! Voi vitsi kun tuon muistaisi niitä hikisinä hetkinä kun rähjäys tulee, tenavat ärsyttää kitisee ja tappelee. Voi kun osaisin ja jaksaisin olla nyt hyvä kärsivällinen äiti!!

jos tuntuu että olen räyhännyt turhasta. Tai selittää miksi pillastuin, vaikka räyhääminen ei olekaan oikein.

Tuollaiset asiat on ihan turhia ja aiheuttaa tosi pahaa oloa lapselle. Lapsi ei voi mitään sille että että kiukuttaa ja harmittaa, mutta sinä voit. Älä sano rumasti lapsellesi, se on todella ilkeää vallankäyttöä. Ei pieni osaa vastata sun tölväisyihin samalla tavalla.



Nappaa itseäsi kuvaannollisesti takatukasta heti kun huomaat että pinna alkaa kiristyä. Pistä suu tiukasti kiinni ettei sieltä tule mitään ulos, hengitä syvään, mene vaikka katsomaan ikkunasta ulos ja rauhoitu. Puhu sitten kun olet varma että tiedät mitä sanot.



Tämä taito tulee olemaan sulle tarpeen, ja mitä isommaksi lapset kasvaa, sitä enemmän sun pitää oppia hillitsemään itsesi. Niiltä tulet kuulemaan sellaista vastavänkäystä, että siihen ei parane mennä mukaan ollenkaan jos haluaa säilyttää auktoriteettinsa.

mutta luonteenpiirteisiini kuuluu ikävä kyllä kärsimättömyys ja äkkipikaisuus. Olen yrittänyt työstää näitä piirteitäni ja oppia rauhallisemmaksi, toistaiseksi aika laihoin tuloksin. Olen kuitenkin jotenkuten oppinut pitämään mölyt mahassani, enkä näyttämään niin herkästi hermostumistani. Jatkuva hermoaminen on niin lapsellista ja jotenkin säälittävää, kun ei mitään pieniä vastoinkäymisiä edes kestä. Saatan siis pääni sisällä olla ihan raivona, mutta ulkoisesti rauhallinen.. jonkinlainen parannus kai sekin. Saa nähdä, miten lasten kanssa sitten, jos niitä minulle suodaan.



En edes ymmärrä, mistä nämä luonteenpiirteet tulevat. Eivät ainakaan vanhemmiltani.

miksi haluat pahoittaa noin turhista lapsesi mielen, puhumattakaan, että lapsesi joutuu siksi sua pelkäämään.

Otan yhteen 9-vuotiaani kanssa melkein joka päivä, viimeksi tänään. Syynä olivat tällä kertaa housut, kun poika olisi halunnut panna kouluun ohuet kesäfarkut (pakkasta -15 astetta, pojalla yskää ja nuhaa, eilen itki kylmäänsä kotiin tultuaan). Myös meillä poika purskahti itkuun, kun komensin häntä, mies sitten siihen sössöttämään jotain minua samalla paheksuen.



Tällaisia nää tilanteet meillä on, melkein joka päivä. Poika unohtaa tavaroitaan kouluun päivittäin, tyypillisesti ulkohousut, villapaidan ja hanskat. Kerran toin kotiin 3 takkia yhdellä noutokeikalla. On siis huolimaton, kovapäinen ja leikkii kovista.



Tiedän, että olen oikeassa, kun pidän kiinni muutamista perusjutuista, mutta silti aina jää paha mieli, kun en tule toimeen oman lapseni kanssa. Hän on minulle valtavan rakas, mutta meillä ei synkkaa, heti menee huutamiseksi. Tilannetta pahentaa miehen tyyli, joka saa minut raivon partaalle.



Voisin vaikka vetää itteni hirteen!

kuin ap, paitsi että mulla menee hermo alle kaksivuotiaaseen lapseeni. Vaikka tajuan, että hän on pieni vielä, niin ei vaan aina jaksaisi sitä säheltämistä. Meillä on isompikin lapsi, mutta hänelle hermostun tosi harvoin. Ei ole syytä, hän ei vietä päiviään sotkemalla, rikkomalla ja kiukkuamalla.



Mua niin rasittaa, että pienempi ei osaa istua hetkeäkään hiljaa. Isompi osasi jo, vastaavassa iässä. Hän on jatkuvasti jossakin tapaturmassa, koska on niin vilkas ja tunkee itseänsä kaikkialle. Mä en muuta ehdi tekemään kuin siivoamaan ja korjaamaan hänen jälkiään, puhaltelemaan pipejä ja laskemaan sataan. Aina, joka päivä, ilman hetkenkään rauhaa viimeiset pari vuotta.



Tänään oltiin isomman lapsen itsenäisyyspäivän juhlassa, josta en nähnyt mitään koska pienemmän kanssa ei vaan voinut olla salissa. Olin niin vihainen, koska tiesin että isompi oli pettynyt kun en nähnyt hänen esityksiään, että ei yhtään riittänyt ymmärrystä tän pienen toilailuille. Sen jälkeen vielä menin kauppaan näiden kanssa eikä tarvitse kertoa miten siellä sitten kävi. Kaikki poistuttiin pahoilla mielin ja kassa varmaan ajattelee että voi hirveä mikä äiti, huutaa nyt pienelle.



Minä pysyn siis rauhallisena monta kertaa päivän mittaan, vaikka olen tosi kiukkuinen, mutta sitten jossain vaiheessa menee aina kuppi nurin. Silloin tuntuu, että eikö tässä helvetti saa olla rauhassa edes yhtä minuuttia.

Vastaaja kympille: meillä on kaksi tuollaista vilkasta säheltäjää. Eivät keskity, syömiset yhtä sähläystä, jos laitan pyykkejä niin riehuvat ja hyppivät ja satuttavat toisiaan. Sillä olen niin hermona herkästi. Sitten vaan tuollaisissa mitättömän väärissä kohdissa saattaa se raivostuminen purkautua ja tosiaan ihan yli äyräiden, kuten aamulla kun selvästi tahdoin pahoittaa isomman mielen ja tiedän miten hysteeriseti pelkää ettei sairastu ja joudu lääkäriin niin käytin sitten luuserimaisesti sitä pelottelukorttia aamulla! :((

Ajattelemalla, että tää on kohta muisto vaan. Lapset kasvaa niin nopeasti.

Mä ajattelen tätä AINA kun tekis mieli oikasta räjähtämällä, että kohta ei paljon äiti enää kiinnosta. Tulee siis vielä sekin aika, kun äitin kanssa ei kehtaa kulkea kuin 4m edessä tai jäljessä. (Mulla on isompiakin lapsia niin tiedän)

Yritä siis nauttia :)

Minkä ikäinen lapsi ei kehtaa kulkea kuin 4 m äidin edellä tai jäljessä? Pitää olla aika pahasti jotain vialla jos äitiä häpeää noin paljon...

koska olen itsekin hyvin kärsimätön, mutta ajan kanssa tulee suhteellisuudentajua, ja hoksaa, että lapset kehittyvät kyllä. Anna hänelle aikaa. Älä odota mahdottomia, itse asiassa älä odota paljon mitään. Rohkaise ja kannusta, ja jos ei hommat suju, selitä puheäänellä (vaikka sitten tiukasti) mitä haluat ja missä ajassa, jotta lapsi tietää mitä häneltä odotetaan.

Minä ymmärrän hyvin että sulla on hermo kireällä. Jo pelkästään se melu, joka vilkkaista lapsista lähtee, on stressitekijä, saati sitten se, että säikähtää sata kertaa päivästä lapsen puolesta, jos lapsi on tapaturma-altsi.



Minulla on esikoinen tosi rauhallinen, siis synnynnäisesti, ja sellaisen lapsen kanssa kaikki on tosi helppoa. Riittää kun sanoo sievästi jostain asiasta, niin lapsi tottelee. Lapsen kanssa saa joka päivä paljon yhteisiä onnistumisen kokemuksia, ja tällaisesta rauhallisesta, hyvin käyttäytyvästä lapsesta saa olla ylpeä joka paikassa. Sitä voi tuntea itsensä äitinä oikein onnistuneeksi (vaikka lapsen synnynnäinen luonne ei olekaan äidin ansiota eikä kasvatuksen tulos).



Mut sitten tää toinen lapsi. Ekat 10 kuukautta yhtä huutoa ja huonosti nukuttuja öitä, ja siitä lähtien sekä huutoa, huonosti nukuttuja öitä ETTÄ jatkuvaa paikasta toiseen juoksemista ja kaiken mahdollisen kokeilemista. Minusta tuntuu, että tän lapsen kanssa kaikki on niin hankalaa. Vaikka hän on vilkas ja kovapäinen, hän on myös erittäin herkkä kaikelle. Ja mikään ei oikein onnistu; asiat menee parhaiten kun lapsi on puistossa juoksemassa, kaikkialla muualla menee huonosti. Musta tuntuu, että olen hänelle tosi surkea äiti, en osaa kasvattaa, en saa häntä tyytyväiseksi, en osaa ennakoida miten hän mihinkin tulee reagoimaan. Ja sitten vielä, vaikka tiedän että lapsi on itsensä kanssa ihan hukassa, menetän hermoni. :-/

mä oon ruvennut pistää itseni jäähylle (mahdollista kun asunto laitettu lapsiturvalliseksi) kun huomaan sen tunteen että kohta räjähtää. meen siis vessaan istumaan korvatulpat korvissa ja hana päällä (tai meen jopa pikasuihkuun) kunnes oon rauhoittunut kokonaan. sitten palaan lapsen luo.



ei tää ideaalitilanne ole, kun joutuu joskus ns jättämään lapsen selviämään yksin kiukustaan ja rauhoittamaan itsensä. mutta parempi kuin se räjähdys, haukkuminen ja huuto.



ajan kanssa toivottavasti ei tarvitse enää korvatulppia ja vedenkohinaa vaan riittäisi se paikalta poistuminen, vielä tarviin sen hiljaisuuden hetkeksi.



oon totaali.yh joten ei mahdollisuutta tyrkätä lasta kellekään koskaan edes hetkeksi.

Minua on helpottanut, kun oma äitini on pariin otteeseen todennut, että nämä meidän lapsemme ovat valloittavan ihania ja heistä voi kasvaa mitä vaan energiansa takia mutta heitä pitäisi olla koko kylä kasvattamassa :) Että siis joku toinenkin huomaa ja pukee sanoiksi.... En vaan riitä heille, heidän isänsä kanssa, kun koko ajan sähläävät ja hyppivät ja temuavat ja vaativat ja ja ja. Se kaaos ja meteli on rassaavaa! En muista milloin olisin avannut telkkaria tai radiota, en todellakaan halua enää mitään lisää tähän arkeen. Kun lopulta nukkuvat, haluan olla hetken hiljaisuudessa.



Molemmat ovat herätelleet parivuotiaiksi asti monta kertaa yössä, senkin jälkeen tulevat kumpainenkin yöllä viereen ja nukkuvat levottomasti siinäkin. Kauppareissut ovat rasittavia, kun haluavat osallistua kaikkeen. Tappelevat, kumpi saa laittaa tavaroita kassalle, kumpi painaa omppujen painiketta vaa'alla. Mikään ei mene tosta noin vaan nopsaan.. Kun laitan puuroa, kiskovat ja yövaatteitaan kaapista niin että pari pinoa tippuu lattialle.



Siksi, varmaankin siksi, mä olen niin räjähdysherkkä. KIITOS tuolla edelliselle ymmärtäväiselle vastaajalle! Tiedän, ettei se kuitenkan oikeuta minua loukkaamaan tai olemaan kärsimätön. KUN VAAN JAKSAISI.

Minua on helpottanut, kun oma äitini on pariin otteeseen todennut, että nämä meidän lapsemme ovat valloittavan ihania ja heistä voi kasvaa mitä vaan energiansa takia mutta heitä pitäisi olla koko kylä kasvattamassa :) Että siis joku toinenkin huomaa ja pukee sanoiksi.... En vaan riitä heille, heidän isänsä kanssa, kun koko ajan sähläävät ja hyppivät ja temuavat ja vaativat ja ja ja. Se kaaos ja meteli on rassaavaa! En muista milloin olisin avannut telkkaria tai radiota, en todellakaan halua enää mitään lisää tähän arkeen. Kun lopulta nukkuvat, haluan olla hetken hiljaisuudessa. Molemmat ovat herätelleet parivuotiaiksi asti monta kertaa yössä, senkin jälkeen tulevat kumpainenkin yöllä viereen ja nukkuvat levottomasti siinäkin. Kauppareissut ovat rasittavia, kun haluavat osallistua kaikkeen. Tappelevat, kumpi saa laittaa tavaroita kassalle, kumpi painaa omppujen painiketta vaa'alla. Mikään ei mene tosta noin vaan nopsaan.. Kun laitan puuroa, kiskovat ja yövaatteitaan kaapista niin että pari pinoa tippuu lattialle. Siksi, varmaankin siksi, mä olen niin räjähdysherkkä. KIITOS tuolla edelliselle ymmärtäväiselle vastaajalle! Tiedän, ettei se kuitenkan oikeuta minua loukkaamaan tai olemaan kärsimätön. KUN VAAN JAKSAISI.

Mä todella tiedän mistä kirjoitat. Meillä on aivan samanlaista. Joka päivä teen aina päätöksen, että tänään en huuda enkä raivostu, mutta kohta jo taas repeää :(

Tuntuu, että on ihan henkisesti loppu siihen jatkuvaan hullunmyllyyn mitä erityisesti 5v poika saa aikaiseksi. Rakastan häntä mielettömästi, mutta hän saa minun hermoni katkeilemaan yksi kerrallaan. Ja minä vielä esikoisenkin saatuani (erittäin rauhallinen tyttö) ihmettelin, että kuka huutaa lapsilleen?! Härregyyd sentään?!

Päivän paras hetki on se, kun lapset on nukahtaneet (hirveän metakan ja hässäkän saattelemana) ja koti on aivan hiljainen.

Ymmärrän sinua ap.

Niinpä. Ja ulkopuolisen silmin kun luen omaa tekstiäni, tulee mieleen kommentteja "no onkohan jossain vika kun lapset ovat tuollaisia sählääjiä, onko teillä rytmit kunnossa, neuvotteko, ohjaatteko, pääsevätkö riittävästi ulos?" - kaikkea sellaista minä ajattelisin, jos en tietäisi ja lukisin jonkun tällaista tekstiä. Mutta kyllä, me panostetaan paljon, ulkoillaan tai vastaavasti käydään vaikka uimassa joka päivä 1 - 2 kertaa, säännölliset rytmit jne. Lapset OVAT vain tällaisia, olleet jo vauvoina vilkkaita ja rauhattomia. Pienempi huusi vauvana jo kuin syötävä kaikki automatkat ja kauppareissut. Lääkäreissä on suljettu pois allergioita yms tehty kaikkemme. Ovat toisaalta myös aurinkoisia ihania ja kehittyviä lapsia, mutta niin hemmetin rasittavia! :-)

Sun lapset kuulostaa ihan normaaleilta ja vilkkailta lapsilta.



Raivoaminen on inhimillistä, mutta siitä ei kyllä mitää hyvää koidu. Yksi kasvatuksen tärkeimmistä tehtävistä on opettaa lapsille tunteita ja niiden säätelyä. On ihan normaalia tuntea raivoa, mutta ei sitä lapsiin tarvi purkaa.



Kannattaa ehkä opetella keinoja hillitä ja ohjata sitä raivoa. Esim laulaminen on ihan hyvä keino, se rauhoittaa lasta eikä samaan aikaan voi karjua. Se rentouttaa itseäkin.



Kannattaa myös huolehtia omasta syömisestä, nälkäisenä ärsyyntyy herkemmin.

kun katsoi tätä meidän pienempää, että tätä lasta sun pitää sitten rakastaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa, koska muuten sille tulee tunne ettei kukaan sitä rakasta. (koska saa käytöksensä vuoksi niin paljon negatiivista huomiota ympäristöltään). Vähän karusti sanottu, mutta aivan tottahan se on (selvennyksen vuoksi; äidilläni on kokemusta samantyyppisestä lapsesta...) On meilläkin lapsi usein tosi valloittava ja aurinkoinen, ja tavallaan olen aina pitänyt vilkkaista lapsista enkä häiriinny siitä että muiden lapset melskaa ja vipeltää. Olen vain tosi rasittunut tämän omani kanssa. Tuntuu että tää vie multa kaiken energian, koska on niin intensiivinen kaikessa.





10