Miten sinun vanhempasi suhtautuivat harrastamiseen?

vasta aikuisena olen ymmärtänyt, kuinka stressaavaa jatkuva harrastaminen oli.



Omat lapseni saavat harrastaa kukin yhtä lajia, eikä harrastuksen lopettaminen tai vaihtaminenkaan olisi mikään maailman loppu.

Harrastin paljon kaikenlaista, yeensä paria lajia tms kerrallaan.

Pisimpään harrastin pianonsoittoa (koko ala-aste), viulunsoittoa (yläasteen ajan), suunnistusta (5-11v) ja ratsastusta 12-16v....

Siin ohella sitten kaikkee satunnaisempaa tyyliä jumppa, jalkkis, näytelmäkerho yms.



Kuljin harrastuksiin aika paljon itse, tosin suunnistusta harrasti koko perhe eli sinne mentii yhessä. Mut pääasias itse pyöräilin tai kävelin, joskus menin bussilla.



Ja siis tuolla turhankin kannustavalla viittaan siihen et vaadittiin et pitää harrastaa jotain. Suunnituksen ku halusin neljännen luokan jälkee lopettaa ni tuli kyl kovat omantunnon tuskat, sama pianonsoitossa. Isosisarukset harrasti kumpaakin tunnollisesti iha aikuisiks asti melkeemä mut oma kiinnostus ei riittäny... :D



Mut tavallaan ihan kiva että on saanu harrastaa mitä haluaa ja että siihen on kannustettu. ei se aina kiva ollu raahautuu esmes soittotunneille mut joo.

Kannustettiinko ja kuskattiinko sinua lapsena ja nuorena harrastuksiin?

Kannustettiin, kun isä osti minulle uudet kannut eli rummut. :) Bändi alkoi kuulostaa heti paremmalta. Ensimmäiset käytetyt rumpuni ostin itse, ja niissä ei ollut virvelin lisäksi kuin yksi pikkutomi ja peltejäkin oli tasan yksi, joka alkoi treenikämpällä murtua palasiksi normaalissa soitossa.

Sähkökitaran ostossa myös isovanhemmat avittivat, joten hienosti suhtautuivat kaikki.

jostain ala-aste ikäisestä pojasta lätkävarusteineen paikallisbussissa. Johan se lätkäkassi on lasta isompi.

Miksi ihmeessä se kuskaaminen koetaan niin vaikeaksi? Elääkö vieläkin 70-luvun ajattelumalli " siperia " opettaa? Että kun lapsi raahaa treenikassia olka vereslihalla, niin hänestä kasvaa jotenkin parempi ihminen?



Toisaalta en ymmärrä kritisointia vanhemmista jotka vain heittävät lapsen treeneihin. On harrastuksia, joissa vanhempien läsnäolo jopa häiritsee tekemistä.

Ja meillä ainakaan tytön tanssitunneilla ei ole vanhemmilla asiaa pukukoppeja pitemmälle. Ei tulisi mieleenkään tunkeutua tanssisaliin. Näytöksissä sitten näkee mitä kuluneella kaudella on opittu.

Jokainen on itse saanut valita mitä haluaa harrastaa ja minkä verran. Kukaan meistä ei kokenut harrastuksia stressaavina silloin eikä nyt. Koskaan ei ole vanhemmat kyseenalaistaneet esim. koulussa pärjäämistä tai muuta jaksamistamme (eikä mitään hikipinkoja olla oltu koskaan vaan ihan keskiverto 7-9 oppilaita kaikki).

Pikemminkin meillä oli niinpäin, ettei treenejä jätetty väliin vain siksi ettei huvittanut lähteä. Harvoin sellaista tilannetta tosin tulikaan, lähinnä kai murrosiän kynnyksellä kun alkoi olla muut asiat mielessä. Silloin taisi tulla isän kanssa riitaa, kun harrastuksia haluttiin lopettaa, koska pärjäsimme sen verran hyvin. Lopulta kai isäkin tajusi, ettei voi pakottaa ketään harrastamaan.



Nyt ymmärrän paremmin tuon "jos aloitat myös osallistut-ajattelun", onhan harrastukset maksaneet sievoisesti pienipalkkaisten duunari vanhempiemme tuloista. Kilpatanssi, yleisurheilu ja telinevoimistelu, ei ole halpaa, lisäksi veli harrasti jääpalloa ja pesäpalloa, sisko tanssia ja teatteria.



Hattua täytyy nostaa, että isä on halunut ja jaksanut kuskata meitä. Kullakin on ollut viikossa n. viidet treenit, plus kisat, leirit sekä pelit ja näytökset päälle.



Kuskaus- ja hoitoapua saadaan vanhemmiltamme edelleen. Meidän lapset pääsevät kyllä harrastamaan vaikka vanhemmat eivät aina pääse viemään tai vastaavasti vanhemmat pääsevät omiin harrastuksiin ja mummi & paappa hoitaa lapsia.

ja mitä oliskin halunnut harrastaa, en sinne päässyt. Syitä oli vaikka kuinka; väärä urheiluseura, väärät ohjaajat, liian keskustalaista, liian kallista...liian vittu sitä ja tätä...

Yläasteella hakeuduin näytelmäkerhoon ja siitäkin nähtiin vaivaa. Kerran, kun tulin tosi iloisena kotiin harjoituksista, niin isäni oli sillä välin lukenut päiväkirjani ja sain hirveän piinaraivoamisen niskoilleni.

( Kyse oli kaikenlisäksi täysin ja kokonaan väärinkäsityksestä, olin kirjoittanut päiväkirjani jotain epämääräistä liittyen itseäni vanhemman serkkuni poikaystävästä ja siitä, että serkkuni oli maistanut kaljaa. Itseäni se ei oikeasti koskenut, mutta kokeilin vaan, miltä selaisen kirjoittaminen tuntuu. Mutta sitähän ei isäni uskonut ).

Vituutta edelleen koko helvetin kannustamattomuus. Vaikka äitin ja isovanhempani minua kovasti rakastivatkin-ja omalla tavallaan varmaan rakasti isänikin, niin en silti anna anteeksi, etteivät he ikinä kannustaneet minua olemaan kunnianhimoinen ja harjoittelemaan jotain pitkällä tähtäimellä. Päinvastoin, kunnianhimo oli isäni mukaan oikein pahe, jota tuli välttää.

Arvatkaa, mikä minusta tuli isona?

miten vanhempasi suhtautuivat kouluun?

olisin moninkertainen suomenmestari jollei olisi kieltänyt. Kielsivät ja kävin salaa. Kavereiden vanhemmat maksoivat mutten päässyt kisaamaan. No vihdoin maksoivat harrastuksen mutten päässyt kisaamaan.

Voit vielä valmentaa tai kisata seniorina. Tärkeintä on ymmärtää ydinsutra.