Olen etä-äiti, saa kivittää

ihan sama tilanne. Uhrasin oman mielenterveyteni lasteni eteen. Imetin kumpaakin pari vuotta ympäri vuorokauden, sairastuin tosi pahaan masennukseen. kannan masennusta mukanani. tein oikean ratkaisun, kun luovuin huoltajuudesta. olen nyt kerran viikossa tavannut ja pitänyt yhden yön, mutta tuntuu, että lopetan.

haluiaisin vaihtaa kanssasi ajatuksia, koska meillä niin sama tilanne.

Miksi et? Miten lapset suhtautuvat siihen? Asuvatko he isänsä kanssa? Onko heillä hyvä isä?

lopettaa tapaamiset kokonaan. Mitä minä rippeillä teen, eläkööt lapset isänsä kanssa 100% minä poistun takavasemmalle ja lähetän rippijuhliin ja ylppäreihin onnittelukortin.

siirrätköhän nyt sitä ongelmaa eteenpäin....

hän on minulle vieras ihminen ja vihaan äitiäni

koita nyt jaksaa tavata. olethan sentään lastesi äiti. älä tee lapsillesi pahaa.

hän on minulle vieras ihminen ja vihaan äitiäni

olla äiti. Mutta etkö tahtoisi muutosta asiaan, miksi siirtää traumaa eteenpäin? Terapia voisi auttaa pääsemään irti tuosta traumasta, sen jälkeen sinun ei ehkä olisi niin vaikea olla lastesi kanssa.

Eihän se toki helppoa ole, muutos on aina vaikeaa, ja olet selvästi tehnyt paljon työtä sen eteen, että pärjäät tuon vihasi kanssa. Mutta elämänlaatu kyllä paranee aina, jos noihin traumoihin uskaltaa puuttua, sen vaan usein tajuaa vasta sitten kun sen on tehnyt. Siis tajuaa sen, että tuhalsi ihan liian monta vuotta siihen, että hautoi ongelmaansa ja oli onneton/vihainen tms.

Miksi sinunkaltaiset ihmiset tekevät lapsia. Ettekö tunnista itsessänne näitä piirteitä? Kyllä lapselle on aina traumaattista, jos vanhempi hylkää tai tekee selväksi, että lapset eivät vanhempaa kiinnosta. "mitä minä rippeillä" Siis minä?!? Aika itsekäs katsontakanta. Vanhemmuus on ennen kaikkea epäitsekkyyttä. Tehdään uhrauksia lasten takia. No, selvää on että sinä et kovin hyvä äiti ole. Sääli vaan tosiaan kun näitä piirteitä ei tunnisteta ennen lasten tekoa. Silloin voisi jättää lapset tekemättä.

nussiminen riittää.