Kumpi on helpompaa?

Naisten mielipiteitä kaipaan.



Ongelma on tämä. Olemme nelikymppinen aviopari. Pitkän parisuhteen aikana monet syyt olivat johtaneet siihen, että vaimoni ihastui toiseen mieheen. Pettämiseen asti tämä ei ihastus ehtinyt johtaa.



Tämän jälkeen on tapahtunut paljon. Niitä syitä, jotka olivat johtaneet tyytymättömyyteen parisuhteessamme, on nyt saatu selvitettyä. Käymme aktiivisesti pariterapiassa. Paljon työtä vielä on jäljellä, mutta suunta on oikea. Mikäli meillä olisi aina ollut samanlainen yhteys kuin nyt, tuskin olisimme tähän kriisiin edes joutuneet.



Tunteet vain ovat pelissä. Vaimoni selkeästi vahvat ajatukset tuon toisen miehen suuntaan antavat hänelle syyn epäillä sitä, voiko hän enää koskaan rakastaa minua sillä tavoin kuin parisuhteessa pitääkin. Hän ilmeisesti odottaa, että jotta parisuhteemme voisi toipua, hänen pitäisi uudelleen ihastua minuun vielä voimakkaamminen kuin tähän toiseen mieheen.



Meillä on todella paljon yhteistä, lapset, huumorintaju, arvot, koti, osa harrastuksista, ystäviä, omaisuus... Tästä kaikesta luopuminen ei varmasti myöskään vaimoani houkuttele.



Kumpi siis on helpompaa?

- luopua ihastuksesta ja mahdolisesti myös siitä, että ei enää koskaan tule kokemaan tajunnanräjäyttävää rakastumisen tunnetta

- pitkästä parisuhteesta, joka sisältää niitä asioita, joita ainakin parisuhdeoppaiden mukaan pitkissä suhteissa parhaimmillaan on



Entä kumpi on todennäköisempää?

Miten naiset yleensä toimivat? Jäävätkö he parisuhteeseen, joka on saatu "korjattua" vai lähtevätkö he mielijohteidensa matkaan ja rakastumisen tunteen perään?



Itse uskon, että riittävä tunnekin parisuhteeseemme vielä on löydettävissä. Harmi vaan, että alkuhuuma on jo koettu parikymmentä vuotta sitten ja samaa tunnetta välimme tuskin enää on odotettavissa.