miten eroon katkeruudesta, välinpitämättömät isovanhemma

Minä olen katkera, mutta siihen on paljon muitakin syitä. Vanhempi lapsi on kohta 5v eikä ole koskaan ollut missään isovanhempien hoidossa muutamaa tuntia pitempään. Hän on niin vaikea ja hankala kun on niin vilkas ja kaiken lisäksi allerginen. "Ei niitä allergoita voi muistaa." Jotenkin muut ihmiset osaavat kirjoittaa ne paperille, mutta mummolle se on ihan liikaa. Käydään sitten vaan välillä kahvilla ja otetaan omat eväät mukaan ja mennään takaisin kotiin. Lasten kanssa ei tietenkään voida leikkiä vaan pitää paasata jotain omia asioitaan.

Eivät osallistu meidän arkeen mitenkään. Kertaakaan ei heille sovi mikään mitä minä kysyn/ehdotan. Ainoa tapa tavata heitä on mennä heidän luokseen sinä päivänä ja kellonaikana kun heille sopii (tätäkään ei voi sopia etukäteen vaan äiti soittaa ja ilmoittaa samana aamuna tyyliin et nyt voisitte tulla). Sitten ollaan heidän luona, lapset ei saisi sanoa mitään tai tehdä mitään. Pitää pysyä paikoillaan ja olla hiljaa. Aikuiset puhuu. Juodaan kahvit. Ja sitten meitä kehotetaan poistumaan. Kaikille ystävilleen kyllä suureen ääneen mainostavat ja kehuvat lapsenlapsiaan ja kertovat heistä juttuja. Eli ulkopuolinen saa ehkä hieman erilaisen käsityksen asioista..

Vanha ketjuhan tää on, mut tulee aina vastaan kun parin kuukauden välein iskee vuoren kokoinen katkeruus välinpitämättömistä isovanhemmista. Silloin tarvii googlettaa pahempia tapauksia niin ei oma tilanne tuntua niin raastavalta ;)

Eli aivan sama juttu täällä. Kolme lasta, joista nuorimman mummi nähnyt 1,5 vuoden aikana parina lyhyenä kertana. Isommatkaan, nyt koululaisia, eivät ole eläessään viettäneet hetkeäkään kahden hänen kanssaan. Ukki asuu muualla eikä harvoin soitellessaan edes kysy lasten kuulumisia. Mitäs sitä jos ei kiinnosta.

Synttäreille mummi sentään on tähän asti osallistunut. Tosin nuorimman 1-vuotis juhliin ei "päässyt". Eikä laittanut korttiakaan kun "eihän tuo pikkuinen nyt korteista perusta". Muuten emme oikein näe. Hänellä ei löydy sopivaa hetkeä tulla kylään meitä moikkaamaan emmekä me ole tervetulleita hänen luokseen. Syytä en osaa edes arvailla.

Hoitoapua en koko kymmenen vuoden äitinä oloaikanani ole saanut enkä pyytänyt, pärjään kyllä ilmankin. Katkeruus nostaa päätään vain koska olisin niin suonut molempien sukupolvien tuntemaan toisensa edes jollain tasolla.

Olen ottanut asian muutaman kerran hyvin asiallisesti puheeksi ja kertonut kuinka olisin mielelläni nähnyt että isovanhemmat olisivat vaikka kerran tai kaksi vuodessa halunneet viettää pienen hetken lapsen kanssa vaikka jäätelökioskille kävellen. Vastauksista ei oikein saanut koskaan tolkkua kunnes viimeisen kerran asian puheeksi otettuani mummi, siis oma äitini, tokaisi että on viettänyt lasteni kanssa aivan riittävästi aikaa.

Tämän kuultuani ymmärsin asian jollakin tasolla ja ajattelin jo hyväksyneenikin tilanteen. Mutta vielä pari vuotta tuonkin tunnustuksen jälkeen huomaan heikkoina hetkinä asiasta itkua vääntäväni.

Vieläkin välinpitämättömyys siis satuttaa, myönnettävä on. Pitänee alkaa aktiivisesti harjoittelemaan sitä anteeksi antamista. Uskon kyllä sen tehoon. Mut ei saakeli miten voi olla kipeä juttu...

Ymmärrän ap:tä hyvin. Itse pohdin samaa asiaa, tosin meillä ainoa elossa/terveenä oleva isovanhempi on mieheni äiti. Oma äitini oli erittäin osallistuva ja huolehtiva mummo ennen sairastumistaan. Ehkä siksi kontrasti tähän passiiviseen anoppiin tuntuu niin pahalta. Meillä ei ole muutenkaan sukulaisia ympärillä, niin jotenkin sitä toivoisi että lasten isoäiti huomioisi vähän enemmän. Tilanne ei ole aivan yhtä paha kuin ap:n kertoma, ehkä olenkin ns. pudonnut korkealta koska ehdin vanhimman lapseni kohdalla tottua toisenlaiseen isovanhemmuuteen. Minua on lohduttanut hyvä ystäväni, jota sanon varaäidikseni - hänellä on monta omaa lapsenlasta mutta jaksaa silti muistaa meidän lapsia paljon, tulee kortti joka nimi- tai syntymäpäivänä ym.

Ehkä ap tai samassa tilanteessa olevat muutkin kohtalotoverit voisivat etsiä "varamummon" tai -papan, tästä voisi olla paljon iloa molemmille osapuolille?

ja vihasta pääsee ainoastaan antamalla anteeksi.

Pystyt antamaan anteeksi, kun ymmärrät sukupolvien ketjun. Todennäköisesti isoäitisi ei ole hoitanut sinua, kun olet ollut lapsi. Äitisi toistaa suvun mallia. Ja sinä olet vaarassa mennä samaan, ellet anna anteeksi.

Googlaa myös taikasanat.fi

Oma isoäitini hoiti minua 4-5krt viikossa, isäni ja äitini kävivät ulkona hoitamassa parisuhdettaan useamman kerran viikossa. Vanhempani saivat noin 15 vuoden ajan joka viikko parikymmentä tuntia hoitoapua. Minua eivät ole auttaneet vaan sanoivat että jokainen hoitaa omansa.

Anoppi ei saanut apua omalta anopiltaan, eikä siksi auta meitä, ilmoitti että hänen suvssaan autetaan vaan tyttäriä, ja se on eriaatekysymys ja perinne. Hoitaa siis miehen siskon lapsia (muttei meidän tai miehen veljen, siellä miniä yhtä pahoilla mielin).



Ja kyllä, vihaan noin paskoja itsekkäitä isovanhempia, miten voisin antaa anteeksi? Ovat valinneet elää niin että teeskentelevät ettei meitä tai lapsiamme ole olemassakaan.



Vihaan, vihaan, vihaan. Enkä häpeä sitä mitenkään.

He eivät ole siihen millään tavalla velvollisia. Palkkaa MML:n hoitaja silloin tällöin.

samasta asiasta joka viikko?

Jotenkin pieneltä tuntuu elämä, jossa katkeroituu jostain sellaisesta, josta ei ole konkreettista haittaa.



Sinä olet itse vastuussa tunteistasi, ihan kaikista tunteistasi. Voit päättää, miten suhtaudut asioihin eli jos haluat olla katkera, saat olla loppuikäsi katkera (ja tässä tapauksessa vieläpä ihan tyhjästä).



Aloita kasvamalla aikuiseksi ja ottamalla vastuu elämästäsi. Lapsesi eivät isovanhempia kaipaa, jos et itse tee asiasta numeroa, ja miksi tekisit, koska siten aiheutat lapsille pahaa mieltä. Ei lapsi kysele isovanhemman perään, jos ei vanhemmat surkuttele (oma kokemus, vanhempani eronneet, isä ei ole nähnyt lapsiani, mutta eivät nämä ole koskaan edes kysyneet, onko mummilla miestä ja minulla isää).

mies saisi lapset, sinä vapauden. Siitähän tässä oikeastaan on kyse, että olet kyllästynyt perheeseesi ja haluat olla itseksesi.

Toistan ja koostan että katkeruus koskee näitä asioita

- eivät tule kylään kutsuttaessa

- eivät tule lasten synttäreille

- eivät soita koskaan tai vastaa soittoihin

- eivät halua tavata jouluna tai pyhinä



Kyse on nyt lapsista, siis siitä ettei isovanhemmat noteeraa niitä!!!



Vittu kun aina joku nostaa tuon vaafit vain ilmaista hoitajaa -kortin. En vaadi!!!!!! Vaadin MIELENKIINTOA lapsenlapsia kohtaan!

T. Apu

Ja kyllä, vihaan noin paskoja itsekkäitä isovanhempia, miten voisin antaa anteeksi? Ovat valinneet elää niin että teeskentelevät ettei meitä tai lapsiamme ole olemassakaan.

Vihaan, vihaan, vihaan. Enkä häpeä sitä mitenkään.

Ymmärrän erittäin hyvin, että vihata voi noin paljon. Mutta: sinä kysyit, miten pääset tästä vihasta yli. Ja anteeksiantaminen on ainoa ratkaisu. Anteeksianto ei ole yksi sana ja sillä ohi, vaan kyse on pitemmästä prosessista, joka lähtee siitä, että TAHDOT antaa anteeksi.

Joko muutut katkerkaksi ja myrkytät itsesi, tai annat anteeksi. Your choice.

2

Aloituksessa korostat ettei kyse ole hoitoavusta vaan tapaamisista ja välittämisestä ja sit heti kirjoitat katkeran tilityksen kun anoppi hoitaa vain oman tyttären lapsia.

Mene nyt jo itseesi ja myönnä et vika voi olla yksin sinussa.

Näiden jatkuvien kirjoittelujen perusteella olet todella hankala ja raskas ihminen.

Tiedätkö unisiepparin? Sinä olet energiasieppari. Riivaat ja riivaat samalla asialla.

äläkä kutsu niitä enää kylään. Ole kun niitä ei olisi olemassa

Vanhempani närkästyvät hirveästi kun kerron että minusta on surullista etteivät he välitä lapsistani eivätkä esim. näyttäydy lasten synttäreillä tai vaikka jouluna, kun heidät kutsutaan.



Heidän mielestään he ovat äärettömän kiinnostuneita ja aktiivisia isovanhempia, joiden ainoa ongelma on se että minä vaadin heiltä liikaa - en tietenkään sitä että he yhtään kertaa vuodessa hoitaisivat lapsia, mutta kylläkin sitä että heitä kiitettäisiin siitä että he hoitaisivat meidän lapsia jos vain muilta menoiltaan kerkeäisivät. Mitäs meidän kaikki ehdotukset vain ovat sellaisia ettei se heille ole mahdollista, eikä heitä voi pyytää ehdottamaan mitään sellaista aikaa joka heille kävisi. On myös liikaa odotettu että he tulisivat paikalle meidän ehdottaminamme aikoina, esim. lasten syntymäpäivinä.



Se mikä minua auttaisi olisi jos saisin luovuttaa kokonaan ja rajata vanhempani kokonaan pois perhe-elämästäni. Nyt se ei ikävä kyllä ole mahdollista, koska he jatkuvasti repivät haavat auki muistuttamalla kerran vuodessa siitä, miten he kyllä olisivat mukana lastemme elämässä jos minä vain hoitaisin sen paremmin, ja jos se ei vaatisi heiltä mitään vaivannäköä (tai läsnäoloa).

Me ollaan asutt ulkomailla 18 v ja itse valittiin tilanne, että nähdään isovanhemmat korkeintaan kerran vuodessa. Täällä ei ole muutakaan sukua, eli ihan omillamme tullaan toimeen. Ei meillä ole ketään muuta kuin maksettuja lastenhoitajia, jos tarvitsemme apua.

Mikä sua nyt katkeroittaa?

Ei isovanhemmat ole sitä varten että ne hoitaa lastenlapsia. Soittelen vanhemmille kerran viikossa ja jutellaan mukavia. Se on mun mielestä vanhempien tarkoitus. Pidätkö vanhempiisi yhteyttä? Kyseletkö kuulumisia? Laitatteko postikortteja ja lasten piirustuksia heille?



Kun vieraillaan Suomessa tapaamme ja lapsemme saavat viettää muutaman päivän heidän hemmoteltavana, siinä se.

todellisuus lyö joskus koville kun toivoo elämän olevan erilaista.



Meillä ainoa välittävä isovanhempi kuoli äkillisesti melko nuorena. Siitäkin on vaikeaa löytää mitään tarkoitusta. Muut isovanhemmat ovat jääneet etäisiksi.

Nähtävästi vanhempasi suntevat sinut ja pysyttelevät kaukana.

Vittu kun aina joku nostaa tuon vaafit vain ilmaista hoitajaa -kortin. En vaadi!!!!!! Vaadin MIELENKIINTOA lapsenlapsia kohtaan!

T. Apu

Siihenkään ei yksikään isovanhempi ole millään lailla velvollinen. Joten nyt lopetat tuon raivoamisen, hommaat sitä hoitoapua ja hankit elämän. Helpottaa kummasti, I promise.

Jos isovanhemmat eivät halua nähdä lapsia niin sitten eivät halua nähdä. Sille sinä et voi tehdä yhtään mitään. Paljosta jäävät paitsi, itsekkäitä ihmisiä. Anna paskojen olla, älä uhraa heihin energiaasi. Älä odota heiltä MITÄÄN niin et pety.