Onko joku ottanut sisaruskateudesta kärsivän uhmakkaan pois tarhasta ja auttoiko se?
Meillä lapset 9,5 kk ja 2,5 v. Esikoinen ehti aloittaa päiväkodin ennen kuin tulin toisen kerran raskaaksi ja siellä meni niin hyvin, että halusimme jatkaa päiväkodissa pitämistä, kuitenkin niin, että pian kuopuksen syntymän jälkeen tarhaviikkoa lyhennettiin 3 päivään viikossa, minkä jälkeen esikoinen on siis 4 päivää peräkkäin kotona.
2-vuotissynttäreiden tienoilla esikoisella alkoi vahva uhma, johon on sitten vaihtelevasti sekoittunut voimakasta sisaruskateutta: kuopuksen lyömistä, käsille astumista, päällä seisomista, tönimistä heti, kun silmä välttää ja välillä vaikkei välttäisikään, mutta emme ole ehtineet ajoissa hätiin (toki sisarukselle osoitetaan myös kiintymystä). Välillä ehdin jo huoahtaa, kun näytti, että pahin on takana, mutta tällä hetkellä meillä on tällaisia tilanteita monta kertaa päivässä ja alan olla aika neuvoton. Ei auta nätisti pyytäminen tai käskeminen, jäähytuolissa istuminen, huutaminen (siihenkin on tullut sorruttua) jne.
Esikoinen on aina viihtynyt päivähoidossa hyvin, hän jää sinne mielellään, syö erinomaisesti ja nukkuu hyvin. Vuosikeskustelussa otin puheeksi kotona esiintyvät kiukkupuuskat, mutta päiväkodissa ei ollut havaittu mitään vastaavaa. Täytyy myöntää, että välillä lapsi on aamulla sanonut jäävänsä mieluummin kotiin (toisaalta hän ei noina aamuina useimmiten halua myöskään laittaa tai olla laittamatta vaatteita päälle, leikkiä tai olla leikkimättä, käydä tai olla käymättä potalla jne.), mutta kun olemme ko. päivänä vain todenneet olevan tarhapäivä, hän on sopeutunut siihen, antanut halit ja pusut ja lähtenyt kiltisti isin mukana. Isoäidin kanssa esikoinen viettää paljon aikaa, mutta -ilmeisesti tyypillisesti - pahimmat kohtaukset saadaan kotona vanhemmille.
Mainitsen vielä, että esikoisemme on syntymästään saakka ollut varsin temperamenttinen tapaus ja helppoa hänen kanssaan ei sen vuoksi ole ollut juuri koskaan. Lomilla hän on ollut kotona pitkiäkin aikoja eikä elämä mitään auvoista harmoniaa ole ollut silloinkaan, mutta silti kysyn teidän muiden kokemuksia esim. tuosta tarhasta pois jätöstä, kun tällä hetkellä tuntuu, että elämä esikoisen kanssa on oikein erityisen uuvuttavaa. Töihin olen tosin palaamassa ensi syyskuussa, joten en sitten tiedä, kuinka järkevää olisi vähentää tarhassa oloa tästäkin ja pian sitten palata taas täysiin viikkoihin.
Olen yrittänyt välillä antaa aikaa vain esikoiselle ja pyytänyt miestäkin tekemään niin. Esim. tulevana viikonloppuna lähden hänen kanssaan kaksistaan yökylään mummulaan. Näistä on hyviä, muttei kauhean pitkäkestoisia kokemuksia.
Muitakin vinkkejä otan mielelläni vastaan.
Kommentit (5)
vaikka tarkoitus oli jatkaa hoidossa oloa vain n. puolitoista kuukautta kevätkauden loppuun. Pikkumies puhui hoidossa vain siitä kuinka äiti on kotona uuden vauvan kanssa ja koki ilmiselvästi jäävänsä jostain paitsi. Otimme hänet kotihoitoon välittömästi kun asia tuli puheeksi hoitohenkilökunnan kanssa.
Asia korjaantui ajan kanssa mutta jo leimahtanut mustasukkaisuus kyllä jylläsi aikansa. Uskon että teimme ainoan oikea ratkaisun kuitenkin. Vaikka arki kahden pienen kanssa on raskasta, sisarukset kuitenkin rikastuttavat toistensa elämää ja kasvavat uhdessä. Kukin tavallaan kuitenkin ja ymmärrän jos isoja sisaruksia pidetään hoidossa sosiaalisista syistä ja terveydellisistä.
Minulla on vasta yksi reilu 2-vuotias. Olemme kuitenkin ajatelleet, että jos saisimme toisen lapsen, niin esikoinen jatkaisi osa-aikaisena päiväkodissa, koska a) paikka on mieluisa niin lapselle kuin vanhemmille b) lapselle pysyvyys on tärkeää c) äiti saisi välillä keskittyä vain vauvaan d) äidillä olisi mahdollisuus levätä e) päiväkoti on lähin mahdollinen. Meillä kun ei ole ketään läheisiä auttamassa arjessa eikä edes hoitopaikkana tarvittaessa = tilanne on aika lailla toinen kuin niillä, joilla on kahdet innokkaat isovanhemmat ja liuta tätejä, setiä, enoja ja kummeja jakamassa arkea.
Emme siis halua laittaa lastamme vähäksi aikaa kerhoon, vaikka hoidon tarve olisikin vähäisempi, koska hän on hitaasti lämpenevää sorttia, eikä todennäköisesti pääsisi takaisin samaan hoitopaikkaan vaan joutuisi järjestyksessä kolmanteen eri paikkaan suht lyhyen ajan sisällä.
Teidän tapauksessanne pitäisin tuon nykyisen kolme hoitopäivää, vaikka en tietenkään ole perheenne asiantuntija. Mielipiteeni perustan siihen, että myös sinä äitinä tarvinnet rauhallista aikaa yhdessä kuopuksen kanssa ja lepoakin. Ja lapsellekin pysyvyys ja oma juttu, paikka jossa pikkusisarus ei ole, lienee hyväksi. Mikäänhän ei estä tekemässä hoitopaikan kanssa sopimusta esim. 2-3kk:ksi siten, että esikoisenne olisi vielä vähemmän hoidossa, vaikkapa vain päivän tai kaksi viikossa. Jos sekään ei tuo muutosta tilanteeseen, niin voisi olettaa, että kokonaan hoidosta ottaminenkaan ei ongelmaa ratkaise.
Vaikuttaa siltä, että olette tehneet kaiken voitavanne esikoisenne eteen, koska järjestätte hänelle kahdenkeskistä aikaa äidin, isän ja mummonkin kanssa. Joillakin joku vaihe menee lähes huomaamatta ohi, joillakin se tuntuu kestävän ja kestävän. Aika varmasti auttaa teidänkin tapauksessanne, mutta kukaan ei voi sanoa, kuinka kauan tilanne on vielä päällä.
Minun lapseni ei kaiketi ole kaikkein vaativinta mallia, mutta silti hän koettelee välillä kaikin mahdollisin tavoin rajojaan (joiden asettamista on mietitty tarkkaan, joista pidetään kiinni ja joihin molemmat vanhemmat ovat sitoutuneet). Vauvakuume on kova, mutta voi olla, että olisin helisemässä, jos meillä olisi vauva talossa jo nyt.
Voimia.
- Reeta
eli en edes loppuun. Jos nyt töihin palaaminen on noin lähellä, enpä tiedä onko hoidon lopettamisesta nyt apua vai haittaa...
Ei siis ollut tarkoitus tosiaan kuin kertoa omat kokemukset, mutta korostaisin erästä asiaa. En edes tiedä miten asian selittäisin ymmärrettävästi. Ymmärsin vasta myöhemmin että lapsille aika vanhempien kanssa kotona on oikeasti aina arvokasta, vaikka äiti ei sitä itse arvostaisi. Minä ainakin olin siinä uskossa että lapsi tarvitsee kamalasti ulkopuolisia virikkeitä enkä minä pysty heille tarjoamaan juuri mitään muuta kun itkua ja hammastenkiristystä.
Pikkumiehemme myös urheasti yritti olla kuten vanhemmat halusivat, ja varmaankin pingotti hoidossakin aikuisten vuoksi. Pienet lapset eivät osaa aina loogisesti esittää tunteitaan, toiveitaan ja kipujaan, vaan oireilevat kuka mitenkin. Menevät hoitoon, harrastuksiin jne. ja ovat " reippaita" koska olettavat että niin aikuiset haluavat heidän olevan. Voimavaroja vaan ei lapsilla ole kuin lasten verran eikä ne aina riitä tämänpäivän kiireiselle elämäntyylille. Luulen että tästä johtuu monet lasten ongelmat nykyään. Uskon että " mitä vähemmän tapahtuu" taaperon elämässä, sitä paremmin hän jaksaa.
Kirjoitit toukkisäiti tosi liikuttavasti noista pienen ihmisen voimavaroista. Luulen, että se on juuri noin. Kotipäivinä meillä yritetäänkin elää mahdollisimman " tylsää" elämää; teemme aina samat jutut eli ulkoilut, syömiset ja nukkumiset totutussa tahdissa. Kauppa-asiat ja kavereiden näkemiset hoidan niinä päivinä, kun olemme kuopuksen kanssa kaksin. Tai jos näen ihmisiä esikoisen kotipäivinä, pyydän heitä mieluiten tulemaan meille. Toki poikkeuksia on silloin tällöin, eikä mieheni pidä yhtä tiukkaa linjaa. Anoppi ehdotti muskaria, mutta päivähoito saa toistaiseksi riittää meidän esikoisen harrastuksiksi, lauletaan ja soitetaanhan sitä paitsi sielläkin.
Mielenkiintoista senkin vuoksi, kun huomasin, että täällä on käyty vilkasta keskustelua siitä, saisiko esikoisen edes viedä hoitoon, jos itse on kuopuksen kanssa kotona. Kaikilla meillä on oikeus mielipiteeseemme, mutta tämä hiljaisuus vain vahvistaa uskomustani siihen, ettei toisten arvostelu ainakaan kokemukseen perustu, vaan halutaan vain paukuttaa omaa kantaa muiden päähän, kun " se nyt vain on niin" . En voi olla lisäämättä tähän, että kuten lehdissäkin on kirjoiteltu, kotona syystä tai toisesta olevien äitien lapsien poisotto hoitopaikoista tuskin ainakaan lisäisi niitä, vaan kysynnän laskiessa tarjontakin vähenisi, onhan näistä lapsista säästetty muuallakin.
Tulipa purkaus!