Onko 9vuotiailla joku erityinen uhma?

Meidän 9-v. esikoispoika on vähän samanlainen. Hän on aina ollut vähän "erilainen", on tosi älykäs, mutta sosiaaliset jutut alkoivat kiinnostaa hitaasti. Oli pienempänä myös aika arka, kun muut pojat juoksivat ja kiljuivat. Nyt hänellä on koulussa hyvin kavereita ja yhtä koulukaveria tapaa koulun jälkeen monta kertaa viikossa. Liikunnallista energiaa riittää loputtomiin, elämä pyörii jalkapallon ympärillä. Hän on jotenkin tosi "kierroksilla" koko ajan, ja muutokset ovat tehneet ilmeisesti sen, että tulee ylilyöntejä. Tuon sinänsä myös ihan kiltin kaverin kanssa ovat alkaneet viljelemään v-sanaa, kaikki iltasuihkuun kehoitukset aiheuttavat kauhean rähinän jne. 9-vuotias vähentää sellaista pienen lapsen leikkiä, mutta on kuitenkin lapsi. Kaikki tuntunee sekavalta. Olen kotiäiti, ja olen ollut siis saatavilla, mutta eilen just ajattelin, että nyt on pakko entistä enemmän alkaa itse touhuta pojan kanssa fiksuja juttuja. Siis pelataan, potkitaan palloa (siihen pojan saa aina mukaan!) ja koetan keksiä kaikkea hauskaa, naurattavaa, jos ei muuta niin kutitusta :) Musta on ihan hullua ajatella, että tuon lapsen kanssa pääsisin jotenkin helpolla, kun on "noin iso jo". Aistin, että missään nimessä en voi antaa vaan mennä menojaan ja viilettää missä porukassa vaan. Tietysti olen kavereista mielissäni, mutta kyllä mielestäni lapsen kanssa hallinta pitäisi olla vanhemmalla. Meillä on myös alle kouluikäinen, ja sen ikäisen kanssa on toisaalta aika helppoa. Nopeastikos jonkin muumiloton pelaa verrattuna monopoliin tai shakkiin, ja kun pieni purkaa sydäntään, se on pari minuuttia, iso lapsi voi puhuttaa paljon pidempään. Eli kyllä minusta nuo "isotkin" vaan aika paljon aikaa ja energiaa vievät.

Meilläkin kyseessä poika, joka on urheilullisesti lahjakas, mutta sosiaalisesti vähän kömpelö. Pelaa joukkueessa jääkiekkoa ja tämän olen huomannut tekevän hänelle hyvää. Pakko oppia toimimaan tiimissä ja sielläkin auktoriteetteja joita on kuunneltava ja tehtävä niin kuin sanovat.



Mutta koulussa usein tappeluissa, läksyjen luku pakkopullaa ja usein on kaikessa tyhmyyksissä mukana, mitä koulussa tapahtuu. Ei toki ainoana, mutta juuri sellainen että on helppo saada mukaan kaikkeen päättömään touhuun. Koulusta siis opettajalta tulee viestiä usein.



Taas kaks vuotta nuorempi pikkuveli on aivan eri maata, ja kasvattanut ole heidät samanlailla, joten luonteenpiirteet on vain niin erilaisia.



Molemmat lapset tietenkin yhtä rakkaita, mutta kyllä aina tämä esikoinen on ollut se enemmän energiaa vievempi, kun taas kuopus on todella helppo tapaus.

se on ns. 9 vuoden kriisi eli aika jolloin lapsi alkaa kyseenalaistamaan auktoriteetteja. Mielestäni 9v on uhmaikää ja murrosikääkin ärsyttävämpi ikävaihe. Nyt kannattaa pitää ohjakset tiukilla sillä jos 9-vuotiaalle antaa liikaa vapautta, olet ongelmissa myöhemmin. Hyvä harrastus pelastaa paljon jatkossakin.

Mulla on sellainen olo, että kun poika kokee olevansa "iso", siis kulkee itsekseen koulumatkat, pelaa palloa kentällä äidin valvovan katseen ulottumattomissa, se on jotenkin "hullaannuttanut" tämän perustemperamentiltaan aika varovaisen ja syrjäänvetäytyvän kaverin. Yhtäkkiä hän onkin se, joka osaa olla kavereiden kanssa ja uskaltaa painia. Koulussakin on tullut puhuttelu tunnilla häiritsemisestä, mikä olisi ekaluokalla ollut aivan ennenkuulumatonta! Toivon, että tämä on eräänlainen uuteen totuttelun vaihe, joka tasoittuu itsestään. Mutta olen samaa mieltä kuin edellinen, ohjakset saa pitää aika tiukalla. Toisaalta kun lapsi on jo "iso", hänen kanssaan oikeasti voi jo pelata vaikka sitä monopolia, eli pitäisi nähdä mahdollisuuksia kivaan!

Muistan, kuinka Jari Sinkkonen joskus vastasi Meidän perhe -lehden palstalla johonkin tällaisen n. 9-10 -vuotiaan pojan käytöspulmaan. Kysyjä epäili jotain alkavaa murrosikää, minkä Sinkkonen teilasi. Poika oli alkanut käyttäytyä esim. väkivaltaisesti ja kieltäytyi lähtemästä vanhempiensa mukana ostoksille, mihin Sinkkonen vastasi, että väkivalta saa loppua heti, sitä on turha yrittää ymmärtää, ja ostoksillekin on tultava mukaan, kun vanhempi niin päättää. Muistan tuon siksi, että yleensähän S. on hyvin lempeä ja tuolloin hänellä oli aika tiukka kanta. Luulen, että kyse on juuri tuosta, että anna alakoululaisen mennä menojaan, niin ei siihen murkkuiässä enää otetta saa?