Mikä lapsen saamisessa yllätti sinut?

sillä hetkellä kun tajusin että tuossa on nyt mun vauva, se on mun vastuulla vähintään 18 vuotta, kannan huolta siitä lopun ikääni.

mieheni oli paljon isompi apu, kuin arvasinkaan. kaikki kaverini joilla oli jo lapsia sanoivat, että kohta tipun sieltä pilvilinnasta kun lapsi syntyy. miehet ei kuulemma oo enää sit paikalla, eo auta eikä vaihda vaippoja tms...



eipä meillä vauva- ajat ovat olleet ihania. välillä on univelkaa, mutta pääasia että koko perhe nauttii ja mieskin on täysillä mukana!

yllätyksiä olleet, mutta jollain tavalla kuitenkin tuntemuksia, joita en tullut ajatelleeksi etukäteen.

- Kun tultiin sairaalasta kotiin, mulle tuli aluksi sellaisia "ei taas" -tuntemuksia, kun vauvaa piti imettää. Lähinnä se, että onko mun elämä nyt tästä eteenpäin sitä, että pitää imettää ihan jatkuvasti! Aika pian se meni kuitenkin ohi. Onhan se iso muutos, kun pitää olla jatkuvasti jonkun saatavilla.

- Mua jotenkin huoletti etukäteen, että kiinnynkö vauvaan ja alkaako mua vain ahdistaa, kun sen kanssa pitää olla jatkuvasti. Kiintymys heräsi hyvin nopeasti ja on myös paljastunut, että lapsen kanssa on tosi kivaa, vaikka joskus tietenkin on päiviä ja hetkiä, jolloin haluaisi vain vetäytyä omiin oloihinsa.

Lapseni on vasta 1-vuotias, joten yllätyksiä on vielä runsaasti edessä ;)

Mutta etkai sie nyt oikeasti niitä lapsia isovanhempia varten tehnyt, toivottavasti.

- Täydellinen oman ajan menetys

- Koliikin hirveys



- Se miten paljon itse jaksaa kun ei ole vaihtoehtoja



Suurin yllätys oli rakkauden määrä. Sitä ei pystynyt kuvittelemaan, vaikka on itse rakastanut ja saanut rakkautta paljon.

se, miten äärettömän ihanaa se imetys ja pikkuvauvan läheisyys olivat. Tuli kestovauvakuume ja ikuinen haikeus vauva-ajan perään.



Miten hieno kokemus synnytys oli ja kuinka todella sisukas ja "cool" olin siinä tosi vaikeessa tilanteessa. (Ei mennyt monikaan asia putkeen)



Miten sitä muuttui lempeäksi äiti teresaksi, jolla on mittaamaton jaksaminen ja kärsivällisyys vauvaa kohtaan.



Miten se lapsi on aina vaan ihanampi kun se kasvaa.

Odotusajassa yllätti se, että pahoinvointi kesti alusta loppuun asti.

Synnytyksessä olin varautunut kipuun, mutta silti sen kovuus yllätti ja se, ettei kipulääkkeet auta kaikilla.. Ihmettelin myös miksi kaikki väittää, että kipu loppuu vauvan synnyttyä, koska minulla se ei loppunut.

Vauva-aikana yllätyin, miten loputtoman pitkältä ensimmäinen puolivuotta tuntui, kun en saanut nukkua. Väsymyksen sekoittamana luulin, ettei se vaihe lopu koskaan. Ja yhä ihmettelen, miten siitä ylipäätään selvisin.

Kvuittelin, että kyllä se synnytys siitä menee, kipeetä varmasti tekee, mutta kun ennen synnytettiin saunassa ja ties missä ilman mitään lääketieteellisiä juttuja ja pääsääntöisesti selvittiin, niin kyllä se siitä. En stressannut enkä pelännyt.



No, ilman sairaalaa ja lääkäreitä ja välineitä ja lääkeeitä olisi vauva kuollut ja minäkin ainakin huonossa kunnossa, ehkä kuitenkin elossa.

1. lapsen syntymän jälkeen yllätti klassisesti sitovuus. Vaikka teoriassa sen tiesi, ei sitä kuitenkaan pystynyt etukäteen sisäistämään miten radikaalisti elämä muuttuu.



2. lapsen syntyessä yllätti se, miten helposti kaikki menikin toisen lapsen kohdalla - vauva menikin vähän siinä sivussa, kun esikoisen kanssa tuntui vauva-aikana ettei muka ehdi tehdä mitään...



3. lapsen kohdalla yllätti taas se, kuinka ehdoitta ja ihan hirmuisesti, niin paljon että ihan sattuu kun ajatteleekin, että sen menettäisi, sitä vauvaa voikaan rakastaa! Kuopus ei ole ihan terve lapsi, on ollut erinäistä vaivaa, ja kun ensimmäinen sairaus jo ennen syntymää todettiin, ajattelin ensin, että ei se nyt varmaan niin kauheaa olisi jos yhden lapsen menettäisi, kun on jo kaksi tervettä, ja ainahan sitä voi tehdä vielä lisää. Kun lapsi sitten syntyi, tuntui ihan käsittämättömältä, että tälläinen ajatus on edes käynyt päässä!!!