Onko se nyt niin, että ujot ja arat ihmiset saavat syyttää vain itseään yksinäisyydestään, kun

Enemmänkin siitä etten yleensä keksi mitään puhuttavaa. Jos väkisin yritän vääntää tikusta asiaa, siitä tulee jotain myötähäpeämatskua.

Aikuinen ihminen on itse vastuussa itsestään. Lapsille toki voi esim. koulun välituntivalvoja hieman avittaa kehoittamalla ja rohkaisemalla yksinäistä lasta osallistumaan välitunnilla muiden seuraan. Ja kouluissa ne psyykkarit yms. Aikuisella ihmisellä vaan on vastuu ihan itsestään.



Asiaa voi parantaa, kun tietää, että on noin arka. Hakeudutaan kurssille tai haetaan ammattilaisen apua. Se on täysin kannatettavaa, jos tuosta arkuudesta alkaa tulla sellainen vaiva, joka haittaa elämääsi. Silloin ihan oikeasti saa hakea apua ja pitääkin. Se on myös sitä itsestään vastuussa olemista.



Oikeastaan kellään toisella aikuisella ei ole vastuuta toisesta, mutta jonkinlaista moraalista vastuuta on esim. vanhemmilla edelleen aikuisesta lapsestaan tai siskoilla ja veljillä sisaruksistaan tai puolisolla puolisoistaan, mutta ei se paljon tuon kaemmas yllä.

Kyllä rohkeammillakin on joskus vaikeaa tehdä aloitetta. Etenkin jos se on aina yksipuolista. Kyllä se syö rohkeammankin itsetuntoa, jos aina saa vetää perässä ja olla aloitteentekijä. Ujo ja arka voi olla itsekäskin, jos olettaa aina, että muiden pitäisi nähdä vaiva ja lähestyä heitä. Ystävyydessä pätee vastavuoroisuus. Monet ujot ja arat luulevat, että ujous ja arkuus oikeuttavat sen, että he ovat itsekkäitä eivätkä ota muita huomioon tekemällä välillä itsekin aloitteita. Ei kukaan jaksa olla aina viihdyttämässä jos toinen ei innostu oma-aloitteisesti mistään eikä piristä sen rohkeamman mieltä silloinkaan kun toinen sitä kaipaisi. Siitä tulee sellainen olo, ettei toinen tippaakaan välitä, jos joutuu olemaan itse aina aloitteentekijä. Ujo voi käpertyä itseensä ja luulla, että vain hän maailmassa kokee vaikeaksi tilanteet, joissa pitää tehdä aloite. Tosiasiassa tämä on aika itsekästä ajattelua, koska jokaisen on ihan itse aikanaan pitänyt opetella sosiaaliset taidot ja joskus ottaa sillä tiellä "köniinsäkin".

Enemmänkin siitä etten yleensä keksi mitään puhuttavaa. Jos väkisin yritän vääntää tikusta asiaa, siitä tulee jotain myötähäpeämatskua.

Mä en ole varsinaisesti edes ujo ja arka, introvertti kylläkin, ja ongelma on juuri tuo että en keksi mitään sanottavaa. Uskaltaisin sanoa sen jos keksisin mitä sanoa, mutta kun en keksi. Välillä yritän esim. selvästi toista vaivaannuttavan hiljaisuuden päättämiseksi tehdä tikusta asiaa ja yritän small talkia, mutta noloksi myötähäpeämateriaaliksi menee.

joka pitää seuraa sille ujolle ja aralla joka kurssien väliajalla, työpaikan pikkujouluissa tms paikoissa muuten nököttäisi yksin.

Minäkin haluun jutella kunnolla, enkä olla vastuussa toisten viihtyvyydestä.

mutta kenen syy se sitten on jos ujo ihminen ei mene puhumaan kenellekään ja on sitten yksinäinen?



Jos olen itse emäntänä juhlissa tms. tilanteessa, pyrin tietysti tekemään kaikkeni, mm. uhraamaan oman mukavuuteni, tehdäkseni tilanteen mahdollisimman miellyttäväksi kaikille osallistujille, myös niille kaikkein ujoimmille.



Mutta laajeneeko tämä vastuuni ujojen ihmisten kannattelemisesta myös niihin tilanteisiin joissa en ole selkeästi vetovastuussa? Onko syy enemmän minun kuin sen ujon, jos heillä ei ole työpaikalla sosiaalista vientiä?

Olen ollut ujo ja arka. Sen lisäksi olen vielä introvertti. Nykyään en ole niin ujo enkä arka.



Sanomattakin selvää, että en kovin paljon tai helposti ole ihmisiin tutustunut. Toisaalta en ole kauheasti ihmisiä kaivannutkaan elämääni. Yleensä siinä on ollut yksi hyvä ystävä ja perhe. Nykyään en ole sitä hyvää ystävääkään kaivannut, kun on puoliso.



En ole ketään siitä syyttänyt, jos olen tämän vuoksi ollut yksin. Mutta en kyllä ymmärtäisi sitäkään, jos joku alkaisi valittaa minun olevan itsekäs, jos en ala pitämään seuraa toisille. Viihdyn hyvin yksin, joten koen harvoin tarvetta sosialisoida. Jos joku siitä vetää herneen nenäänsä se on hänen ongelmansa, hankkikoon siihen vaikka sitä ammattiapua.

Koittakaa ihmiset ymmärtää, että hiljainen ihminen ei välttämättä haluakaan jutella toisten kanssa. Olen itsekin monesti törmännyt näihin, jotka "kohteliaisuuttaan" tulevat juttelemaan minulle etten olisi yksin, vaikka en ole sitä kaivannut. En kyllä ole kehdannut kehottaa poistumaankaan. Siinä sitten ollaan molemmat eri syistä väkinäisesti keskustelemassa vaivaantuneena.

Olen ollut ujo ja arka. Sen lisäksi olen vielä introvertti. Nykyään en ole niin ujo enkä arka.

Sanomattakin selvää, että en kovin paljon tai helposti ole ihmisiin tutustunut. Toisaalta en ole kauheasti ihmisiä kaivannutkaan elämääni. Yleensä siinä on ollut yksi hyvä ystävä ja perhe. Nykyään en ole sitä hyvää ystävääkään kaivannut, kun on puoliso.

En ole ketään siitä syyttänyt, jos olen tämän vuoksi ollut yksin. Mutta en kyllä ymmärtäisi sitäkään, jos joku alkaisi valittaa minun olevan itsekäs, jos en ala pitämään seuraa toisille. Viihdyn hyvin yksin, joten koen harvoin tarvetta sosialisoida. Jos joku siitä vetää herneen nenäänsä se on hänen ongelmansa, hankkikoon siihen vaikka sitä ammattiapua.

Kun emme itse kaipaa kovinkaan paljoa sosiaalisia kontakteja. Mutta hankalampia on ne, jotka ovat saaneet perimän arpajaisissa yhdistelmän että ovat erittäin sosiaalisia, eli kaipaavat erittäin paljon sosiaalisia kontakteja, mutta ovat liian ujoja ja arkoja niitä etsimään ja ylläpitämään. Tuollaisiakin on, samoin kuin vaikka ihmisiä joilla on synnynnäisessä temperamentissa korkea elämyshakuisuus, mutta toisaalta ovat liian arkoja pystyäkseen toteuttamaan haaveitaan.

Tuo on kyllä sinänsä hauska tuo itsekkääksi syyttäminen. Minäkin olen sellainen että en halua olla juuri ihmisten kanssa tekemisissä, vaan viihdyn omissa oloissani, ja on se hassua jos se jotain toisia kaivelee.

t. 5

Aikuinen ihminen on itse vastuussa itsestään. Lapsille toki voi esim. koulun välituntivalvoja hieman avittaa kehoittamalla ja rohkaisemalla yksinäistä lasta osallistumaan välitunnilla muiden seuraan. Ja kouluissa ne psyykkarit yms. Aikuisella ihmisellä vaan on vastuu ihan itsestään.

Asiaa voi parantaa, kun tietää, että on noin arka. Hakeudutaan kurssille tai haetaan ammattilaisen apua. Se on täysin kannatettavaa, jos tuosta arkuudesta alkaa tulla sellainen vaiva, joka haittaa elämääsi. Silloin ihan oikeasti saa hakea apua ja pitääkin. Se on myös sitä itsestään vastuussa olemista.

Oikeastaan kellään toisella aikuisella ei ole vastuuta toisesta, mutta jonkinlaista moraalista vastuuta on esim. vanhemmilla edelleen aikuisesta lapsestaan tai siskoilla ja veljillä sisaruksistaan tai puolisolla puolisoistaan, mutta ei se paljon tuon kaemmas yllä.

Mielestäni tuo vanhempien moraalinen vastuu on riippuvainen aikuisen lapsen iästä. Esim.25-vuotiaasta moraalinen vastuu on aivan eri luokkaa kuin vaikkapa 35-vuotiaasta. Eikö ihmisen aivotkin ala olemaan "aikuiset" vasta 25-vuotiaana ja toisilla myöhemminkin?

Aikuinen ihminen on itse vastuussa itsestään. Lapsille toki voi esim. koulun välituntivalvoja hieman avittaa kehoittamalla ja rohkaisemalla yksinäistä lasta osallistumaan välitunnilla muiden seuraan. Ja kouluissa ne psyykkarit yms. Aikuisella ihmisellä vaan on vastuu ihan itsestään.

Asiaa voi parantaa, kun tietää, että on noin arka. Hakeudutaan kurssille tai haetaan ammattilaisen apua. Se on täysin kannatettavaa, jos tuosta arkuudesta alkaa tulla sellainen vaiva, joka haittaa elämääsi. Silloin ihan oikeasti saa hakea apua ja pitääkin. Se on myös sitä itsestään vastuussa olemista.

Oikeastaan kellään toisella aikuisella ei ole vastuuta toisesta, mutta jonkinlaista moraalista vastuuta on esim. vanhemmilla edelleen aikuisesta lapsestaan tai siskoilla ja veljillä sisaruksistaan tai puolisolla puolisoistaan, mutta ei se paljon tuon kaemmas yllä.

Aina sanotaan että hae apua siihen ja siihen asiaan. Mutta jos ei ole rahaa maksaa yksityiselle niin sitä apua ei saa. Julkisella ei saa mitään.