Syvän masennuksen jälkeisiä tuntemuksia

Ihan samalla tavalla koen. Mulla takana 2 vakavaa episodia n 5 vuoden välein.



Voimia.

Haluaisin kuitenkin tarjota vähän sellaista näkökantaa, että voisiko tuo kokemasi työelämän kiire ja työkavereiden ilkeys olla osin sairauden oireita?



Kun läpikäy syvän masennuksen, niin ihmisen toiminnan nopeus sen myötä hidastuu. Työelämä ei ehkä olekaan sen nopeampaa kuin ennenkään, mutta tuntuu siltä, kun ei itse jaksa toimia entisessä normaalitahdissa.



Osasairaspäiväraha (en ole varma oikeasta termistä) on yksi mahdollisuus tehdä töitä, jos ei vielä pysy siinä normirytmissä.



Masennukseen liittyy usein myös se, että toisten neutraalit kommentit otetaan henkilökohtaisesti, syyllistävinä ja negatiivisina.

Haluaisin kuitenkin tarjota vähän sellaista näkökantaa, että voisiko tuo kokemasi työelämän kiire ja työkavereiden ilkeys olla osin sairauden oireita?

Kun läpikäy syvän masennuksen, niin ihmisen toiminnan nopeus sen myötä hidastuu. Työelämä ei ehkä olekaan sen nopeampaa kuin ennenkään, mutta tuntuu siltä, kun ei itse jaksa toimia entisessä normaalitahdissa.

Osasairaspäiväraha (en ole varma oikeasta termistä) on yksi mahdollisuus tehdä töitä, jos ei vielä pysy siinä normirytmissä.

Masennukseen liittyy usein myös se, että toisten neutraalit kommentit otetaan henkilökohtaisesti, syyllistävinä ja negatiivisina.

minä pelkään elämää.. ei edes vahva lääkitys saa tätä tunnetta katoamaan. Kotona on paha olla, töissä on vielä pahempi, mikään ei ole kuin ennen. Siksipä tässä jaksan, kun tiedän, että pakoon pääsen kuolemalla. Vaikka monet sanovat itsemurhan olevan itsekästä, mutta joku voisi kokeilla joskus tulla masentuneen asemaan ja kokeilla tätä tunnetta elää sen kanssa. Elämä ei ole enää elämää ja mielekästä. Jos päivät täyttyävt pelosta, syyllisyydestä, arvottomuuden tunteesta..

Onko niihin taustatekijöihin pystytty vaikuttamaan? Olisiko työpaikan vaihdos mahdollinen? Minäkin olin ennen osastolla jossa oli huono ilmapiiri ja muutama ilkeä akka jotka itkettivät opiskelijoita ja pomottivat muita. Vaihdoin työpaikkaa ja nyt olen vaativalla akuuttiosastolla mutta jossa on ihana porukka.



Oletko nyt missään kunnon seurannassa ja hoidossa, tiedetäänkö etteivät lääkkeet auta sinua? Onko kokeiltu sähköä?

Kyllä elämä alkaa kannattelemaan ja voimat palautuu pikkuhiljaa... olen läheltä seurannut monta paranemisprosessia ja iloitsen siitä onnesta, että elämä kantaa. Ihan hiljaa, pikkuhiljaa....

olevan hidas prosessi, kenties loppuikäinen juttu.



Paljon olen oppinut.. mutta kovan hinnan maksoin. Siis tunne, että on pohjalla eikä jaksa yms on maanpäälinen helvetti.



Olen kokeillut olla 3 eri työpaikassa, mutta aina kaikki kaatuu siihen, etten jaksa =(.



Nyt olen vuoden alussa palaamassa töihin, aivan toiselle paikkakunnalle jossa voi olla täysin vapaa hullun maineestani.



Suurimman työskentelyn olen tehnyt itseni kanssa, tämä on ollut raskas taival.. vointi kovin vaihtelee, usko itseensä loppuu, mutta periksi en halua antaa.



Silti kuitenkin matkalla on ollut päiviä, että olen toivoton tapaus, en jaksa, en enää kykene mihinkään ja näissä hetkissä voimaa antaa kuoleman mahdollisuus. Sinne voi aina mennä ahdistustaan pakoon.



Elämässä kun ei kuitenkaan saa mahdollisuutta vain olla tekemättä mitään, eikä se järkevää pitkän päälle olisikaan.



Koska tiedän, että olen valmis palaamaan töihin? Koska tiedän, että olen ollut kotona liian kauan ja toimettomuus kääntyy itseään vastaan? On niin turvallista olla kotona, kukaan ei satuta, kukaan ei arvostele, kukaan ei moiti, en pääse tekemään virheitä.. mutta tuolla pakenemisella on hinta;



elämä jää elämättä.