Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Mitkä ovat elämäsi suurimmat vastoinkäymiset? Ikäsi?
16.11.2012 |
Ovatko ne jättäneet jälkensä sinuun?
- Itse olen 25-vuotias ja jos kaiken luettelisin, niin ette varmasti uskoisikaan tai pitäisitte liioitteluna.
Mutta ne ovat aiheuttaneet sen, että edelleen olen hukassa itseni kanssa, itsetuntoni romuna ja olen melko syrjäytynyt ja neuroottinen ihminen... Tulevaisuus, monet arkiset asiat, ja no, lähes koko elämä pelottaa minua.
Kommentit (24)
Mutta mutta....
-vuosia kestänyt masennus, joka johti itsemurhan yritykseen. Vatsahuuhtelun kautta teholle.
-seksuaalinen hyväksikäyttö aikuisiällä.
-raiskauksen yritys.
Nyt kamppailen alkoholismin kanssa, joka alkoi hiljalleen kaikkien noiden jälkeen. On vain helpompi sietää itseään pienessä kännissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
toki olen kokenut pettymyksiä rakkaudessa jne., mutta eli vielä aikalailla opiskelijaelämää ilman huolia tulevaisuudesta ja omalla kohdallani ilman suuria pettymyksiä menneisyydestä.
Vaikka olin ns. hyvästä perheestä hyvin opiskeluja jatkanut ja töitä saanut, niin menestyvien vuosien jälkeen olin 36v raskaana ex-miesystävälleni ja pian siis yh-äiti. Oli raskasta olla raskaana ilman tukea, tajuta, etten saavuta ydinperheideaalia. Mutta selvisin. Olen ylpeä yh-äiti.
Suurempi trauma oli menettää lapsellekin rakas äitini täysin yllättäen alle 70v sairauskohtaukseen. Lopullinenkin turvallisuudentunne häviää, kun peruspilari on kuollut.
Edelleen minulla on ystävät ja sisaret, tukiverkko ja läheiset. Mutta nuo taistelut, taistelet osittain yksin.
Ja haluan siis ap:lle sanoa, että olet ehkä (ei tullut alotuksessa ilmi) kärsinyt ties mitä ja toivot, että ikä poistaa traumat. Koen, että eletty elämä (vaikka olen päässyt helpolla), muuttaa asenteita elämään, itseenä ja menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Ei ikä, mutta aika ja uudet kokemukset usein auttaa.
-isäsuhdettani tuntemattomaan isääni olen alkanut rakentaa vasta teini-ikäisenä, isäsuhteessani on kipua pohjalla vaikka nykyisin välimme ovatkin selkeät ja ehkä voisi sanoa hyvätkin
-ero parhaasta ystävästä teini-ikäisenä (ei jäänyt ystäviä eikä tullut tilalle), minut hylättiin mikä oli rankkaa
-edelliseen liittyen seuraava paras ystävä -suhde meni pieleen koska edellinen pettymys oli käsittelemättä, olin tunnevammainen ja välit meni kokonaan poikki.
-seurustelin sekopäämiehen kanssa ja tästä suhteesta jäi traumoja ja muita seurauksia
-sekopäämiehen vaikutus ulottui muihin, seuraaviin suhteisiini vahingollisesti ja yksi asia vaikuttaa vieläkin
ovatko jättäneet jälkensä..toki varmasti. Ei ole turhan hyvä itseluottamus, kun isä ei aikanaan ole halunnut olla tekemisissä ollenkaan, olen ollut jo valmiiksi "hylätty". Toisaalta olen joutunut analysoimaan asioita, vaikka ikävät asiat eivät poistu, niiden kanssa voi elää, vieläpä ihan hyvin kun on vain tietoinen niistä.
Ihmissuhteissa olen varmaan melko arka, nyt vanhemmiten enemmän olen itseeni käpertynyt, koska en kestä torjutuksi tulemista, sitä on vaan tullut kohdalle niin paljon.
Ihan tavallista elämää kuitenkin vietän, en vaan päästä uusia ihmisiä kauheen lähelle. Elämä on kuitenkin ihan mielekästä.
- Äidin alkoholismi ja mielenterveysongelmat (oli yksinhuoltaja)
- Pikkusisaruksen tapaturmainen kuolema ollessani itse murrosiässä
Tuon pikkusisaruksen kuoleman osasin käsitellä uskomattoman hyvin. Puhuin ja itkin vain niin kauan kuin koin tarvetta ja puhun ja itken edelleen joskus harvoin, vaikka siitä on jo pian kymmenen vuotta aikaa. Siitä olen selvinnyt siis uskomattoman hyvin.
Tuo äidin alkoholismi onkin sitten jättänyt varmaan elinikäiset "traumat" vaikkei meidän arki todellakaan mistään pahimmasta päästä ollut alkoholistiperheitä yleensä ajatellen. Minulle se vain oli liian raskasta, kun ei sitä isääkään oikein ollut kuvioissa mukana ja tukena. Aikalailla yksin sitä oli murheidensa kanssa ja äidistä aina huoli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
- kasvoin köyhässä alkoholistiperheessä, jossa molemmat vanhempani olivat mielenterveysongelmaisia (työkyvyttömyyseläkkeellä), velkaa paljon, rahat todella tiukilla
- olin koulukiusattu ja syrjitty lähestulkoon koko peruskouluajan
- jouduin lopulta lastenkotikierteeseen, kun toinen vanhempani kuoli äkillisesti ja toinen joutui pakkohoitoon
- kärsin itsetunto-ongelmista ja minulle puhkesi vakavat syömishäiriöt...pikkuhiljaa niistä toipunut...
- täysi-ikäiseksi tultuani muutin omaan asuntoon vieraalle paikkakunnalle ja jäin AIVAN YKSIN. syrjäydyin
- aloin käyttää paljon alkoholia ja muita päihteitä turruttaakseni pahan olon.
- alkoholin vaikutuksen alaisena lukuisia irtosuhteita, melkeinpä kolmenumeroinen luku, s.hyväksikäyttöä ja takana muutamat sukupuolitaudit jotka onneksi sai hoidettua... en ole ylpeä!
- myös muita "päihdekokeiluita"...onneksi jäivät muutamaan satunnaiseen kertaan...
edelleen kärsin TODELLA huonosta itseluottamuksesta, ajoittain pahasta masennuksesta, paniikkihäiriöistä ja eristäytyneisyydestä. en tunne olevani henkisesti täysin kunnossa, mutta parempaan suuntaan menossa kokoajan... suurin toiveeni on, että elämä olisi tulevaisuudessa edes hiukan tasapainoisempaa.
tosin, usein toivon, etten olisi syntynytkään...
-Ap
-Henkinen/fyysinen väkivalta. Josta seurannut huono itsetunto.
-Lapsettomuus ja siitä seurannut alakuloisuus
-syömishäiriö
-paniikkihäiriö
-yksinäisyys
Syvimmät arvet/traumat ovat varmasti jäänneet lapsuudesta. Joista kuitenkin mielestäni, sekä ulkopuolisten mielestä olen selvinnyt hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
nyt parin vuoden ajan mennyt huomattavasti paremmin... Olen tavannut, ihme kyllä, ihanan miehen, joka tietää aikalailla kaiken menneisyydestäni, mutta silti hyväksyy minut. En usko, että pystyy ymmärtämään läheskään kaikkea, mutta HYVÄKSYY...
silti pelkään jatkuvasti. en ole tottunut siihen, että elämässäni on mitään "pysyvää"... pelkään esimerkiksi jatkuvasti, että tapahtuu jokin onnettomuus tms ja menetän hänetkin...
No huh huh. On sulla häpyä jos tuon heikutuksen jälkeen kävelet pystypäin! Hienoa! Sinulla on tarkoituksesi olla olemassa, sinulle itsellesi. Minusta kaiken kokemansa jälkeen on syytä panostaa kasvamiseen ihmisenä. Sinä (ja minä) ainakin ymmärrämme ihan jokaista ihmistä, ei tule turhaa moralisoimista toisten asioista. Humaaniutta! Ymmärrystä! Pitää vain opetella ymmärtämään ja hyväksymään itseänsä..
Minä en ole osannut käsitellä mitään, vaikka tiedän että käsiteltävää olisi paljon. Jos rupean listaamaan, tulee itku. Koska suurin osa päähänpotkimista on oma tyhmyyttäni, omaa pirstaloitumisenvoimaani, sitä etten ole osannut tajuta mikä on hyvä ja paha ja mikä oikein ja väärin, tai jos olen tajunnut, olen mieluummin hajottanut, tai uskonut naiivisti että kaikki on hyvin kun kaikki on ollut vallan huonosti.
-alkoholisti isä
-tossunalusäiti
-lapsuuden perheen tärkein asia oli keskiluokkaisen imagon pitäminen tai sai nahkavyöllä selkäänsä. pienikin virhe ja tuli hudaan, epäloogista kasvatusta, aina sai pelätä. "meidän tytär" sitä ja tätä, vaatimuksia millaista kuvaa tytär tekee perheelleen, jossa vanhemmat ovat epästabiileja juoppoja.
-teininä kapinointi, kaikki maailman päihteet 11v->
-huorailu, lorvailu, ilkeily, baareilu, millään ei ole mitään väliä -asenne, muutin omilleni 16 vuotiaana dekadenssiin kommuuniin, mikä ei parasta seuraa.
-myöhemmin herääminen siihen että pitää olla hyvä ihminen, henkinen herääminen. veljeni tuli uskoon näillä main, minä vain heräsin siihen ettei tarvitse kaikkea hajottaa, vaan on myös kauneutta maailmassa. että ylenpalttinen väistely päihteillä ei auta, vaan vaikka luonto, valoenergia, hihhulismin hyvän puolet.
-perheen perustaminen, mies hyväntahtoinen mutta kaappialkoholisti, pelkkää pettämistä koko suhde, kuoli vähän eromme jälkeen tapaturmaisesti kun lapsemme 2v
-epätasapainoinen yh, sekoilua, toisten satuttamista vahingossa, itsensä mollaamista, ei arvossapitämistä, josta syystä ei tahdikasta käytöstä. äiti-imago ja viimeisenpäivän bileet jos vapaalla, jekyll/hyde-tyyppistä elämisen kaihtamista
-uusioperhe, missä mies psykopaatti, täyshullu, vaikkakin hurmaava. Isäni kopio, mutta potenssiin kymmenen, henkinen lyttäys, koko hellästi vaalitun maailmankuvani kyseenalaistus ja repiminen palasiksi, synnytyksen jälkeinen masennus ja lääkitys, ero
-nyt kahden lapsen yh, yritän pärjätä.
En listaa äitini kuolemaa tai parhaan ystäväni maanisdepisnarkkisuutta, joita oli ja on kyllä välillä vaikea kestää, mutta jotka eivät koko ajan kummittele. Tai eivt vaikuta jokapäiväiseen elämääni niinkuin nuo perhanan miesvalintani.
Mieluummin ajattelen, että maailma on kaunis ja avara ja hyväntahtoinen, voin milloin vain hypätä minne tahansa eikä satu, enkä satuta. Kuvittelen alkukantaisen, hymyilevän vuoristolaisheimon, missä kaikki on yksinkertaista ja yhteisön hyväksi. Kuvittelen että luottaisin ja arvostaisin itseäni ja olisin toisille hyvä. Todellisuudessa elän elämääni niin että pärjään, toteutan kaiken, kontrollifriikki vastuunkantaja, etten vaan töppäisi. Jos on hetken ilman suunnitelmaa ruokakaupasta tai vessanpesusta, alkaa päässä pyörimään ahdistavat asiat. Tiedän että on pakko jossain vaiheessa käsitellä, mennä terapiaan. Mutta silloin joutuisin katsomaan kuinka paha ihminen olen ollut, miten tyhmiä tekoja, en ole lainkaan sen hyväntahtoisen ja hyvän kaltainen mikä kuvittelen olevani, mihin tähtään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vastoinkäymisiä kuin hyviä, tasaisia hetkiä.
Nyt olen 41v ja vähitellen voitolla näistä ikävistä asioista, murheita on edelleen, mutta ehkä jaksan niistä selviytä Eli tämänhetkiset murheet ovat minulle ikävimmät, ei ne menneet, joille en voi itse nyt yhtään mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsuuden perheeni oli uusperhe, jossa oli alkoholismia, sairautta, läheisriippuvuutta ja väkivaltaa. Myöhemmin tuli avioero ja yksinhuoltajuus, sekä vanhempien oma elämä muualla.
Itse käytin liikaa alkoholia, minulla oli irtosuhteita ja luultavasti jälkikäteen ajatellen myös masennusta. Toisaalta olin voimakastahtoinen, mutta ailahteleva nuori, joka ei osannut arvostaa itseään ja jonka oli vaikea uskoa että kukaan voi rakastaa minua.
Elämä ei pelottanut minua, mutta en uskonut siihen. Pärjäsin, mutta sisäisesti olin hukassa. En uskonut että elämällä olisi minulle rakkautta annettavaksi, sitä vastoin uskoin että pärjään opiskelussa ja työelämässä. Eli uskoin pärjääväni kovien arvojen maailmassa, sillä olin oppinut kovaksi. Rakastaa vain en osannut:(
Nyt ikää jo 40v ja osaan rakastaa ja saan rakkautta:) Mieheni kanssa olen ollut noista hukassa olleista nuoruusvuosista asti ja hän on ollut vierelläni ja jaksanut minua, uskomatonta kyllä (no hänelläkin on rikkoinen perhetausta lapsuudessa). Meillä on kouluikäisiä lapsia ja perhe-elämä kunnossa. Todellisen sitoutuvan ja ehdottoman rakkauden olen oppinut ajan kanssa. Suurimman muutoksen minuun elämässäni ovat tehneet lapset, kun sitten aikanaan uskalsimme yrittää (mietin kyllä jonkin aikaa onko minusta äidiksi).
Edelleen tuntuu että tuo aikoja sitten eletty elämä on muovannut minua, mutta en olisi uskonut kuinka paljon vielä muutun ja kasvan tuosta ajasta- onneksi.
Tsemppiä sinulle, aika ja itsensä ymmärtäminen auttaa.
- vanhempien perheissä äidin tapaturmainen kuolema, itsemurha ja laitokseen suljettu vammainen, joka ei ollut olemassa.
- kuolemasta ei koskaan, ikinä puhuttu tai saanut puhua.
- isä alkoholisti ( kiltti sellainen mutta viikonloput ja lomat aina krapulassa)
- kaikki negatiiviset tunteet oli kielletty ja mielellään äärimmäinen ilo ja naurukin.
- hyväksyntää sai vain ahkeruudella ja suorittamisella; lähtökohtaisesti lapset oli hankalia, tiellä, turhia ja kiittämättömiä joilla oli kaikki liian hyvin
- kummatkin vanhemmat työnarkomaaneja; laiskuus ja lepääminen oli pahinta maailmassa
- ääriuskonnollinen isoäiti, jolle musiikki, televiso ja mikään seksiiin viittaavakin oli syntiä
- salailun ja puhumattomuuden kulttuuri
Mitä se sitten aiheutti? Liian kiltteyden, kykenemättömyyden käsitellä ristiriitatilanteita, olemattoman isä ja äitisuhteen. Terapiassa olen työstänyt pari vuotta katkaistakseni sukupolvienk pahanolon ketjun. Sinänsä välillä tuntuu ettei omaa lapsuuttaan saisi pitää vaikeana kun en ollut väkivaltaa mutta oli se silti ahdistavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
koko nelikymmpisen elämäni perusolotila on ollut pakokauhu. Se on aina läsnä, lievempänä tai voimakkaampana. Siitä on sitten tietysti seurannut kaikenlaista syrjäytymistä.
Isäni oli alkoholisti ja kuoli jo alle kuusikymppisenä. Alkoholismi varjosti koko lapsuuttani, samoin isän veljen käsittelemätön itsemurha, josta isäni juominen sai alkunsa. Myös veljelläni on murrosiästä asti ollut alkoholiongelma. Veli on nyt viisikymppinen.
Lukiossa opettaja kiusasi ja antoi huonompia numeroita kuin mihin olisin ollut oikeutettu. Olin nuori ja kiltti enkä ymmärtänyt ajaa etuani.
Ulkonäköongelma, koulukiusaaminen ja läheisten miesystävien arvostelu. Ensimmäinen aviomieheni ei mm. pitänyt ulkonäöstäni. Lapsettomuus.
Oma vakava sairaus, joka on johtanut liikuntakyvyttömyyteen. Työttömyys.
Äidin ja sisaren kuolemat syöpään kahden vuoden välein vain vuosi sitten.
-Molemmat vanhemmat alkkiksia. Ei tosin pahimmasta päästä.
-21v olin kun silloinen mieheni jätti synnärille. Minusta tuli kahden pikkuisen yh.
-Isän sairastuminen.
-Oma sairaus, ei letaali mutta voimia verottava
-Nykyisen rakkaani sairastuminen ja parantumaton (?) syöpä.
Pelkään siis, että listalleni tulee lisää karmeita asioita.
Tuohon olen listannut vaan "pahimmat". Eniten elämääni vaikuttaneet asiat. Olen kärsinyt masennuksesta yms. aina kausittain, mutta selvinnyt aina hyvin.
Vastoinkäymisistä huolimatta minulla on kaksi aivan mahtavaa lasta ja hyväpalkkainen työ.
lapseni vammautui pysyvästi liikenneonnettomuudessa noin vuosi sitten.
(olen nyt 41v)
Koulu- ja muu kiusaaminen varhaisnuoruudessa ja nuoruudessa, ruumiillinen kuritus lapsuudessa, nuoruudessa, jossain vaiheessa ei ketään läheistä ihmistä. Sittemmin löytyi pelastuksekseni ihania ystäviäkin. Ahdistuahäiriön puhkeaminen parikymppisenä, paskoja miehiä jokunen, epätoivoista parantavan rakkauden etsimistä, työelämässä ylitseni kävelyä. Nyt on perhe, mutta mies ei kuulemma rakasta. Aina jokin asia rempallaan, mutta taistelematta en aio luovuttaa. Kohta keski-ikäinen vai joko olisin.
-Lapsuuteni perheessä oli hyvin hajanainen. Vanhemmilla huono parisuhde, kaikki esim. kasvatustilanteet päätyivät vanhempien riitelyyn
-Isäni on narsisti ja alkoholisti
-Olin ala-asteella koulukiusattu
-Aikuisiällä traumatakaumina muistamani seksuaalinen hyväksikäyttö(siis lapsena minulle tapahtunut)
-Äitini kuolema(oli vielä työelämässä, hoidin loppuun asti häntä hänen sairastaessaan)
-Ei yhtään luotettavaa tai turvallista aiukuista lapsuudessani
Mieheni ja pitkän yterapian ansiosta olen jotenkin selviytynyt.
Alue: Aihe vapaa
Toivon, että iän lisääntymisen myötä, nämä traumat poistuisivat tai ainakin vähenisivät...
Olisi kiva kuulla muiden kokemuksia.