Käsi sydämmelle: antaisitko lapsesi kaveerata ADHD-diagnoosin saaneen lapsen kanssa?

ADHD-lapsia on monenlaisia - aivan samalla tavalla kuin "epädiagnosoituja" lapsia. Jessus mikä kysymys :D

on siinä, etteivät välitä lapsistaan vaan sysäävät villikkonsa toisten ristiksi. Jos oma lapseni olisi uhmakas ja ylivilkas, saisi potkut jokaisesta kodista käytöksen vuoksi ja kärsisi kaveripulasta, niin minä kutsuisin lapset meille ja ohjaisin sivusta lastani ongelmakohdissa. Mutta eipä nämä asiat noita häiriköiden vanhempia tunnu kiinnostavan. Annetaan lasten kiertää ovelta ovelle tunkemassa väkisin toisille ja saamassa pakkeja. Lapsi raukat kärsii siitä, ettei heitä hyväksytä missään. Voiko niitä kyläpaikkoja syyttää? Kyllä vastuu on vanhempien ja voisivat itse nähdä sen vaivan lapsensa eteen ensin. Kyllä mäkin voisin joskus ADHD-lasta paimentaa meillä, jos siellä päässä ymmärrettäisiin se, että he voisivat itse ottaa sen vastuun lapsen kaveritilanteesta sen sijaan, että antavat lapsen pyöriä ovelta ovelle aamusta iltaan.

ja hänellä onkin yksi kavereista ihan adhd diagnoosin saanut.Se ei haittaa mitään. Sitten kun teiniksi varttuu niin aika monella on kaikenlaisia diagnooseja (ainakin jos vanhemmat huolehtivat ja on niitä varmasti niilläkin joisa ei huolehdita). Esim nuoruusiän ahdistus, masennus, oppimisvaikeuksien kirjo ja lukivaikeudet, syömishäiriöt jne. Yllättävän paljon. Omalla kohdallamme ajattelen että tartutaan härkää sarvita ja hoidetaan hommat kuntoon sikäli kun se on mahdollista.

Minusta kysymyskin on omituinen. Yleensä en tiedä vieraiden diagnooseja ja jo hyvin tutuista tuntee ihmisen eikä kirjoitetut määritelmät hänestä siten vaikuta. Joten harvat diagnoosit vaikuttaisivat kaveritoiveisiin... Ja ADHD itsessään ei minusta ole mikään ongelma, varsinkaan kaverilla.

En ole vihainen tai katkera vanhemmille siitä, että eivät jaksa lastani, vaan siitä harmissani että eivät anna mahdollisuutta lapsille pitää yllä kaverisuhdettaan myös eskarin ulkopuolella.

Minä olen syyllistänyt itseäni siitä, että juuri "en anna mahdollisuutta". Meille tuo lapsi olisi tulossa nimenomaan yksin, sillä vanhempien mielestä hän ei tarvitse vahtimista (ts olisivat mielissään että joku muu vahtisi sitä vaikka pari tuntia).

Suojelen tällä käytökselläni myös tätä lasta. Saattaisin sortua huonoon käytökseen, ts huutaisin ja komentaisin lasta vähän liikaa silä minulla ei ole niitä järkevämpiä keinoja saada tilannetta haltuun. Tämä lapsi on ihan herttainen hetkittäin mutta pääsääntöisesti ihan holtiton ja esim hoitopäivän jälkeen väsyneenä homma ei vaan toimi.

Taatusti viimeistään teini-iässä tulee ongelmia. Päihteitä, varastelua jne.

Miehelläni on diagnosoitu ADHD, ja kyseessä ihanin ihminen jonka tunnen. ADHD:sta tuodaan esiin aina huonoimmat puolet. Mieheni on absolutisti, kertoo avoimesti tunteistaan, eikä voi tappaa edes banaanikärpästä sillä arvostaa kaikkea elämää.

Toivoisin itselleni edes ripauksen niistä luonteenpiirteistä joita miehelläni on...silläkin uhalla että kaikki roskat eivät aina mene roskiin jne. Mutta onko se sitten pahin asia maailmassa?

Käsi sydäMellä soitan nyt heti tältä istumalta lapsuudenystävilleni, kavereilleni sekä muille tutuille ja kysyn, haluavatko he vielä olla tekemisissä kanssani. Minä kun sain adhd-diagnoosin vasta 34-vuotiaana ja lähipiirini on vaaraa tiedostamatta hengaillut kanssani vuosia. Kauheaa.

Ties mitä traumoja saaneet tietämättään. Tajuta nyt olleensa hengenvaarassa vuosikymmenien ajan... ;)

Kaveruussuhde hiipui kuitenkin melko pian oman lapseni aloitteesta (löysi uusia kavereita).

Pyydän "kavereilta" diagnoosiensa liput ja laput postiluukusta ennen kuin avaan oven

huhheijjakkaa! Vois päästä muuten vaikka lukihäröinen seulasta läpi!

Toisen pojan kanssa on sopinut, että jos tätä kiusataan, puolustaa sitä, koska on kooltaan iso. Ovat yläasteella.

Mukavia poikia, ovat meillä paljon kylässä.

lapsellani on ADHD-diagnoosin saanut kaveri.

ja kummankin luokalla ne riehujat ja kiusaajat on ihan joitain muita lapsia kuin nämä ADHD-lapset.

Tosielämässä kaikki tapaamani adhd:t ovat turpaan vetäviä ja kiljuvia riehujia. Jännää tosiaan.

Mullakin on adhd-diagnoosi ja sen lisäksi kaksi akateemista tutkintoa :D

ne kiusaajat ja riehujat ja tönijät ja haukkujat on ihan terveitä, normaali lapsia. Silti kukaan ei kysy, että annatko lapsesi leikkiä normaalin lapsen kanssa.

Edes kysyä tällaista.



Vain parasta lapselleni. Jos minusta on kiinni ei pidä leikkiä eikä kaveerata vammaisten ja sairaiden kanssa.



Ettekö te ymmärrä, että menestys ruokkii menestystä ja luuserius luuseriutta? Jos haluaa lapsestaan menestyjän, on oltava tarkkana, ettei köyhyys, sairaus, luuserius tai muu poikkeavuus pääse pilaamaan elämää edes sen se ensi metreillä.



Näin se vain on.

Lääkkeillä kurissa, ellen tietäisi äidiltään, että on pojalla diagnoosi, en huomaisi.



Kiva lapsi ja hyvä ystävä, aina tervetullut meille.

on leikkinytkin ja ei siitä haittaa ole ollut.



Jos lapsi (diagnoosilla tai ilman) on väkivaltainen ja vaaraksi muille tai ilkeä kiusaaja uskon että lapseni jatkossakin osaa karttaa tuonkaltaisten seuraa.

En voiai kuvitellakaan anatavani lapseni leikkiä minkään keharin kanssa. Leikkikööt vajakit keskenään, ei pidä meille tulla. Selvähän se on, että se on vain huonoja vaikutteita. Kuka sellaisia haluaisi lapselleen.

Valitettavasti harrasteryhmissä niitä on ja niiltä ei voi välttyä.



Käytännössä se vain valitettavasti menee niin, että niin adhd:t, aspergerit kun muutkin sos.emot. puoleen vaikuttavat tapaukset on useimmiten niitä jotka vie näitä taviksiakin "kummallisiin kuvioihin". Vaan osaa ne taviksetkin, etenkin syrjäytyneet. Niitäkään en mieluusti haluaisi lapsen kaveriksi.



Se vain on tosiasia, että kaveripiiri vaikuttaa aika paljon lapsen kehittyvään maailmankuvaan, joten sen vähän mitä voin, koitan mieluusti kannustaa ns. "hyvään seuraan". Enkä tällä tarkoita mitään "varakasta seurapiirikaverustoa", vaan tasapainoisia tavallisia perusperheiden peruslapsia. Aina todennäköisemppää, että sellaisessa kaveripiirissä pääsee vähempien sotkujen selvittelyillä.

-----Kyllä, ihan kaikenlaisten lasten

kanssa. jos ongelmia tulee niin sitten selvitellään. Lapseni ovat fiksuja, sydämellisiä ta sosiaalisesti taitavia. Ei tarvitse karsia minkäänlaisia ihmisiä. Ainoastaan jatkuvasti kiusaa tekevien lasten kanssa heidän ei kannata olla.

lapsella ko diagnoosi. Jos olisi kyse minulle aivan tuntemattoman aikuisen lapsesta, niin en osaa sanoa, miten suhtautuisin.