Onko täällä ketään, joka ei ole onnitellut isäänsä tänään? Miksi näin on?

Kyllähän meitäkin löytyy!! En ole onnitellut isääni sen paremmin puhelimitse, kuin postikortillakaan. Itse asiassa en ole isäni kanssa (enkä sen paremmin äitini) ollut missään tekemisissä viiteen vuoteen. En tiedä edes, mitä heille kuuluu, koska asummekin toisella puolella Suomea. Pahinta on, että omat lapseni eivät ole tavanneet/nähneet isovanhempiaan viiteen vuoteen.



Mistä tälläinen sitten voi johtua??? Hyvä kysymys, tätä olenkin lukemattomia kertoja yön pitkinä unettomina tunteina kysynyt itseltäni. Lopullista kaiken tyhjentävää vastausta en ole vielä löytänyt ja olen jo päätynyt siihen, että en sitä koskaan löydäkkään.



Koskaan en ole aiheuttanut vanhemmilleni mitään ylimääräisiä ongelmia tai huolia, mitään taloudellista tukea ei ole koskaan edes tarjottu, ei edes kotoa pois opiskelemaan muuttaessani. Lastenhoitoapua omille lapsilleni tai minkäänlaista muutakaan normaalia isovanhempien auttamista, en ole koskaan vanhempieni taholta saanut kokea.



Uskon seuraavaksi kuulevani vanhemmistani, kun tulee kutsu hautajaisiin, jos edes kutsua tulee!?

yhteydenpito loppui, etkä tiedä syytä? Etkö tiedä, mikset itse ota heihin yhteyttä?



Minä en onnitellut isääni, hän ei ole koskaan ollut minusta kiinnostunut enkä ole kelvannut hänelle. Lapsena lähetin isänpäivä-, synttäri- ja joulukortit, mutta en enää aikuisena, kun tajusin, ettei häntä kiinnosta. Hyvä näin, hänen tappionsa!



Äidillekään en ole kelvannut, mutta viime vuosiin asti pidin väkisin yllä jonkinlaisia välejä. Kun sitten hän rupesi nälvimään lapsiani, samalla tavalla, kuin minua aikoinaan, lopetin yhteydenpidon melkein kokonaan. Kerran vuodessa käydään lasten kanssa kylässä, mutta pidän huolen, että lähdemme pois, ennen kuin hän rupeaa laukomaan totuuksiaan.

Isä ei ole koskaan piitannut isänpäivästä, sanoo sitä kauppiaitten myyntikikaksi ja hapatukseksi.

Isäni on kuollut.

Toinen isänpäivä ilman isää menossa

en ole missään yhteydessä vanhempiini. Kerroin jo tuolla toisessa ketjussa sekä fyysisestä että psyykkisestä pahoinpitelystä lapsuudessani. Paskiainen ei muutu miksikään vanhetessaan, paitsi ehkä pahemmaksi paskiaiseksi.

Onneksi lapsellani on kiva isi :)

Isämme ovat kuolleet.

isäni on kuollut, 24 vuotta sitten.

Eipä ole tullut onniteltu vuosikausiin.

Ei vaan välitetä isänpäivästä.

En ole enään vuosiin onnitellut.

Eipä ole sen arvoinen.

Olemme kyllä väleissä ja käyn vanhemmillani melkein kerran kuussa, mutta eipä olla isän kanssa ollenkaan läheisiä.

Ei edes ikinä puhuta mistään viisaasta mitään ja tuntuu ettei sitä kiinnosta minun elämäni lainkaan.

Puhuu aina vain Jumalasta, ei siinä mitään mutta kun puhuu hieman liikaa ja koittaa tyyliin käännyttää.

päässä, joten en voi viedä edes kynttilää.

Olen yrittänyt lapsesta saakka pitää yhteyttä isääni, siinä onnistumatta. Lapsena otin kerran vuodessa yhteyttä, kirjeeseenkään ei isä vastannut.



Aikuisena kävin kylässä, se päättyi äitini nimittelyyn. Isovanhempieni kuoltua jouduttiin olemaan perintöasioissa yhteydessä, edes lapseni eivät isää kiinnosta. Ainoastaan miten minusta voi hyötyä, perintöä jaettaessa.



Enää en yritä, ei se minusta välitä, ei nyt eikä koskaan :(



t. isätön

isäni on kuollut.

mä en vietä isäin päivää. Mä traumaannuin ala-asteella kun piti jonain eka-toka luokkalaisena kirjoittaa runo äitienpäiväkorttiin, vieläkin muistan sen tuskan kun sitä pakolla koitin jotain kirjoittaa. Ja koska mun isä ei erityisemmin välitä myöskään näistä juhlista, niin olen sitten skipannut nämä ihan huoletta. Myöskään äitienpäivänä en onnittele äitiäni.

Onnittelin aina henk. koht. kun oli elossa.

Toinen isänpäivä ilman isää menossa

aina haukkunut minua ja äitiäni. miksi onnittelisin, en ole koskaan asunut edes samassa kaupungissa kyseisen miehen kanssa. mitään positiivista en ole häneltä koskaan kuullut. on isisä ja isiä..