Lue keskustelun säännöt.
Olen 36-vuotias ja elämäni naisena on ohi
10.11.2012 |
olen enää joku sukupuoleton olio. Kysyin tänään mieheltäni, että vieläköhän hän katsoisi minua jos kohdattaisiin nyt. Mies sanoi, että vaikea sanoa. Mietti pitkään ja totesi, että kyllä kai. Mutta totuushan tuli jo ensimmäisessä vastauksessa.
Enkä ihmettele, ei mulla ole aikaa hoitaa itseäni. En ole enää pariin vuoteen tuntenut mitään seksuaalista vetoa mihinkään ja hävettää vain, kun olen mennyt ihan pilalle joka paikasta lasten myötä.
En tunne enää itseäni naiseksi, en osaa katsoa miehiä, komeiden miesten näkeminen vain saa minut masentumaan. Enkä pysty enää seksiinkään, se tuntuu huonolta ja sattuu, en enää keksi mitään millä saisin itseni kiihottumaan. Olen vaan, en mies enkä nainen.
Kommentit (46)
Miksi koko ajan tuijotatte vaan itseänne ja miettitte mitä muut teistä ajattelevat?
Eivät ne miehetkään ikuisesti nuorina pysy. Tukka putoo, pömppö kasvaa, naama rypistyy ja potenssi heikkenee...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että te joiden elämä on pilalla 30+, että minkä ikäisenä olette lapsenne saaneet?
Itse olen saanut lapset 20+ ja palauduin ihan melkein täysin ennalleni, vain rinnat kärsivät, mutta eivät nekään nyt ihan hirveät ole :)
Olen saanut "iltatähden" myös 30+, mutta vielä ei ole alkanut tuntumaan, että mikään on pilalla.
Tiedän jo kokemuksesta senkin, että pikkulapsi vaihe on lyhyt ja sitten on taas aikaa itselle.
Mietin sitä, että voisiko jo tuossa vaiheessa alkaa olla jotain hormonaalista kremppaa?
Että huomaankohan itsekkin parin vuoden päästä miettiväni samoja asioita, vaikka vielä on ihan hyvä boogie.
Tekisi mieli sanoa, että häntää pystyyn, yritä kovemmin tehdä niitä asioita mitkä tuottavat sulle iloa, äläkä vaan latista itseäsi miettimällä ettei pysty, eikä onnistu.
Sulla on luultavasti vielä toiset 36vuotta jäljellä ja sitten kuuskymppisenä sua saattaa harmittaa, että tuhlasit parhaat vuotesi pelkkään murehtimiseen.
ja yritin asiasta puhua. Niin kiekuipa lauma akkoj (kuten täällä aaveella), että minä en ainakaan ja minulla ei ainakaan ja minä olen pysynyt hoikkana ja juoksen maratonin vauva kainalossa ja taapero kärryssä ja elo on niin ihanaa jne...
Ja kun tonki heidän taustoja, oli mummot, jotka auttoi ja mies kulki kotoa töistä ja auttoi yms.
Itse olin sellaisessa tilanteessa, että vauvalla oli korvatulehduskierre, isäni kuolemansairas, anoppi hoidossa, oma äiti hoisi isääni, mies joutui reissutöihin, koska vaihtoehto olisi ollut työttömänä.
Naisilta ei saa tukea. Vain vastauksia, että minulla ei ainakaan ja mitä sinä tyhjää valitat kun minä jaksan ja minä olen hoikka ja kaunis ja elämä on ihanaa ja en minä vain ole väsynyt. Ja ei taatusti mainita tukijoukoista ja muusta, mitkä on apuna.
Nyt kun aikaa on noista ajoista kulunut toistakymmentä vuotta ja elämä meillä muuttunut, samat akat valittaa kun heidän vanhempansa sairastavat ja murkut ryyppää ja heillä on vaikeaa jne..
Olen miettinyt, että alennunko samalle tasolle ja sanon (kuten nyt onkin, että elämä loistaa ja lapsilla menee hyvin ja mies on saanut ylennyksen ja rahaa riittää ja isovanhemmista ei ole enää huolta), että ei minulla ainakaan, mikä teissä on vikana kun elämä on noin rankkaa, katsokaa peiliin, älkääkä tyhjää vinkuko.
En ole pystynyt alentumaan, vaan olen yrittänyt tukea näitä entisiä täydellisiä naisia, jotka nostivat itsensä jalustalle kun minulla oli vaikeaa.
Mutta nykyään vain säälin heitä, vaikka aikoinaan heillä meni niin lujaa ja olivat niin täydellisiä ja kaikki oli niin hienoa ja helppoa ja ei heillä ainakaan ja ei heidän lapset vain yöllä valvoneet ja heillä ei parisuhteessa ollut ongelmia ja heitä ei väsyttänyt ja heillä ei ainakaan...
Tsemppiä ap. Paljon johtuu sun miehestä, joka ei osaa tukea sinua ja tehdä puolia kotitöistä, että saisit omaa aikaa ja levätä.
että te joiden elämä on pilalla 30+, että minkä ikäisenä olette lapsenne saaneet? Itse olen saanut lapset 20+ ja palauduin ihan melkein täysin ennalleni, vain rinnat kärsivät, mutta eivät nekään nyt ihan hirveät ole :) Olen saanut "iltatähden" myös 30+, mutta vielä ei ole alkanut tuntumaan, että mikään on pilalla. Tiedän jo kokemuksesta senkin, että pikkulapsi vaihe on lyhyt ja sitten on taas aikaa itselle. Mietin sitä, että voisiko jo tuossa vaiheessa alkaa olla jotain hormonaalista kremppaa? Että huomaankohan itsekkin parin vuoden päästä miettiväni samoja asioita, vaikka vielä on ihan hyvä boogie. Tekisi mieli sanoa, että häntää pystyyn, yritä kovemmin tehdä niitä asioita mitkä tuottavat sulle iloa, äläkä vaan latista itseäsi miettimällä ettei pysty, eikä onnistu. Sulla on luultavasti vielä toiset 36vuotta jäljellä ja sitten kuuskymppisenä sua saattaa harmittaa, että tuhlasit parhaat vuotesi pelkkään murehtimiseen.
20+, kolmannen 30v:nä ja viimeisen 42v:nä. Eli meillä on eletty pikkulapsiaikaa nyt 31 vuotta...
Mutta olet täysin oikeassa - mitä märehtiä sellaista mikä ei ole todellista?? Olet luonut ongelman pääsi sisällä ap eikä ilmeisen kehno parisuhde tilannetta paranna ellette miehesi kanssa saa peukaloa irti p..seestä ja ala nauttimaan!
Elämä on tässä ja nyt, jokainen päivä kannattaa elää täysillä kun huomisesta ei tiedä....
38/52v
Tunnen kans näitä "ei mulla vaan huonosti mene" -naisia. Se on uskomatonta, että ei ole yhtään kuvittelukykyä, miltä toisesta joku tilanne voi ehkä tuntua. Ap:lle suuret tsempit ja IHAN VARMASTI helppottaa, kun pieninkin kasvaa!
Olet itsenäinen ihminen etkä riippuvainen siitä, mitä miehesi sinusta ajattelee. Olet vielä nuori! Onko miten pienet lapset? Jos ovat vielä alle kouluikäisiä, tuo on ihan tavallista. Me äidit uhraudumme lastemme puolesta.
Itse olin ihan tankki lasten syntymien jälkeen. Meni muutama vuosi ennen kuin taas löysin itseni. Olen paremman näköinen ja haluttavampi kuin nuorempana. Nyt 40-vuotias koululaisten äiti.
Tsemppiä AP! Mene jumppaan, lähde kävelylle, ala harrastaa asioita, joista nautit. Unohda seksi, jos ei huvita, vähäksi aikaaa. Kyllä se taas alkaa kiinnostaa, kun sinulle tulee parempi olo itsesi kanssa.