mies ei "koskaan" pyydä anteeksi

Onko teitä muita, joiden mies ei koskaan (lähes koskaan) pyydä anteeksi? Tai onhan teitä varmasti, mutta ois kiva kuulla kokemuksia kun taas niin kiehuttaa :P



Meillä riidat tuntuu olevan aina niin, että mä riitelen, mies ei. Myönnän, että usein näin on, olen se tulisempi/räiskähtelevämpi ja mies hyvin rauhallinen, suuttuu harvoin mutta suuttuessaan sitten on tosissaan. Jos tekee jotain oikeasti ikävää (vs arkipäivän pikkuriidat joista nyt tässä puhun) niin kyllä pyytäisi anteeksi, tällaisia on ehkä 15 vuotisen suhteemme aikana ollut kaksi tai kolme juttua. Muuten kaikki on aina niin, että vaikka suuttuisinkin asiasta niin ylireagointini takia (eli alan helposti huutamaan, joskus haistattelen kun tarpeeksi loukkaannun) kääntyy tilanne kuitenkin niin, että mies loukkaantuu minuun koska reagoin lapsellisesti, minun kanssa ei voi keskustella kun huudan/kiroan/whatever. Eli mun pitäis vaan oppia kai hillitsemään itseni, niin suuttumukseni ois validimpaa, nyt sitten hän mielestäni kääntää mun tulistumiseni omalla viilipytyn taidollaan mua vastaan, ja sitten se olen taaaaas minä, joka pyytelen anteeksi sitä että huusin (tai sähisin tai paiskoin ovia tms) ja se, miksi loukkaannuin, jää ihan pois laskuista.

Tai sit syyttää aina mun suuttumista kuukautisista/ovulaatiosta/whatever, jotenkin en voi näköjään mistään aidosti loukaantua, se vaan johtuu jostain -tai ainakin se mun reagointini johtuu jostain hormonijutuista/nälästä/whatever, ja taas jää se alkuperäinen juttu sinne jonnekin alle.

Pitäiskö mun vaan opetella jotenkin toooosi tyynesti ilmaisemaan loukkaantumiseni/kiukkuni jotta sitä ei sitten voitaisi "käyttää" mua vastaan?

Joskus tilannehan voi olla se (yleensä on, myönnän) että suutun turhasta, mies ei tarkoittanut loukata jne. Mutta mielestäni silti voisi pyytää anteeksi tai pahoitella, että "anteeksi jos susta tuntui, en tarkoittanut". Mutta ei voi sitäkään tehdä, ei :( Jos mä joskus möläytän jotain, minkä hän ottaa itseensä tai pitää suorastaan törkeänä loukkauksena (ei usein oo tämmösiä, pari kertaa vuodessa) niin mä pahoittelen, että en tarkoittanut, mutta anteeksi jos.....Ja se sitten hyväksytään hyvin pitkin hampain, että "kyllä tarkoitit mutta annetaan nyt olla"..eli se hänen mielipide/tunne on oikea -ja sit jos mä koen jonkun loukkauksena, niin ei ookkaan se mun tunne/mielipide oikea eikä minkään arvoinen, vaan jos hän ei tarkoittanut niin ei pyydä anteeksi sitten, ei vaikka mä oisin loukkaantunut, oma mokani.



Sori tää vuodatus, tuskin kukaan jaksaa lukea, itse en kyllä jaksais :P Mut ehkä helpottaa vähän muakin. Muuten meillä menee hyvin eikä ole ongelmia, mutta tuntuu että pidemmän päälle (eli nyt 15 vuotta kun on kulunut, heh) alkaa mulla kasaantua kaunaa, että jotenkin mun mielipiteillä/tunteilla ei riitatilanteissa oo väliä, tai sit vaikka oiski niin typeryyksissäni sit tulistun lapsellisella lailla ja sit keskitytäänkin vaan siihen ja mä oon sit loppujen lopuksi se, joka pyytelee anteeksi sitä että suuttui :( Pitäis vaan kai opetella hillitsemään itseään että sais vähän tasa-arvoa tähän (huom. en kuitenkaan paisko astioita tai lyö ketään tms, mut saatan huutaa, kirota tai paiskasta oven kiinni...oi että sillon kyllä sydän pamppailee ja tajua itsekin mennä rauhottuun, mutta rasittaa että sitten se joku alkuperänen syy jää sen mun riehumisen jalkoihin -tai miehen mielestähän koskaan ei syytä ollutkaan vaan riehuin turhasta koska olin nälkänen/väsynyt/pms....argh)