Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Avioeron ekonomia inhimilliseltä kannalta
09.11.2012 |
Eroon jos päätyy, tuntuu että menettää sen kaiken ajan elämästään, jonka on yhteistä rakentanut. Pitkässä suhteessa se voi olla puolet tähänastisesta elämästä. Mitä siitä jää jäljelle erossa?
Mutta jos kumpikaan ei tunne oikeasti liiemmin edes fyysistä saati muuta vetoa toista kohtaan, toiveet ja tarpeet ovat vuosien saatossa muuttuneet, onko se viisautta enää pysyä yhdessä vaikka sillä perusteella että lapsiakin on.
Vuosi vuodelta oma elämä valuu hukkaan, ei saa elää suhteessa jossa saisi vastarakkautta. Ei saa kokea olevansa toiselle tärkeä.
Miksi sitä on liian rationaalinen ja sietää ennemmin surkeaa parisuhdetta kuin ryhtyy pahuksen tuskalliseen ja raskaaseen pyöritykseen? Kun ei tiedä mikä kaikki menisi lopulta parempaan suuntaan ja mikä ehkä huonompaan. Jos olisi varmuus, että jossakin olisi uusi huikea kumppani olisi ero helppoa ja toteutuisi välittömästi? Niinkö se on?
Päteviä syitä lykätä asioita ja jatkaa ennallaan on aina. Joskus ollut niin vakaviakin ettei vaihtoehtoa olisi edes ollut. Mutta missä kulkee raja? Miksi piinata itseään jos sitä ei voi korjata mikä rikki on, tai kärsiä sen puutteesta mitä ei koskaan ollutkaan?
Kommentit (3)
jollekin on tärkeää että on taloudellisesti ja muuten mahdollisimman turvattu ja kontrolloitu (joka on tavallaan illuusia, koska elämässä voi sattua kuitenkin mitä vaan- vaikka se onkin epätodennäköistä jos konrollointiin laitetaan paljon voimavaroja)vaikka sen hintana olisi oma elämänhalu, tunteet, tarpeet. Kun jää yksin tai elämässä tapahtuu muuta mullistavaa, rakenteet horjuvat ja ihminen saa mahdollisuuden hakea uudenlaista näkökulmaa. Mä erosin siksi, että elin koko ajan alavireistä, pelokasta elämää. Eron jälkeen elämäni on saanut ihan erilaisen mielekkyyden (ja en todellakaan heilu missään bilettämässä ja etsimässä miehiä) ja tuntuu siltä että jos nyt kuolisin niin ainakin olen elänyt siten kun mun on tarkoitettukin elää. Toimimaton, tunneköyhä suhde on elämän hukkaamista, koska elämä on tunteita, tarpeita, rakastamista. Suurin osa ihmisistä jää huonoon suhteeseen pelkuruuttaan tai mukavuudenhaluaan. Mitään paratiisia ei erotessa taivaasta tipu, vaasn päibvastoin, on otettava itsestään vastuu ja tehtävä tiliä siitä mitä elämältään haluaa ja miten elämässä selviää. Rankkaa mutta suurenmoista. Ei käy yhtään kateeksi huonoissa liitoissa turhanpäiväisistä asioista valittavat, tyytymättömät hapannaamat. Sellainen olin itsekin ennen:D Surua kyllä aiheuttaa se, että olisin toivonut lapsilleni ehjää perhettä ja itselleni kumppania. Mutta tunneköyhyys ja jatkuva paha olo oivat liian kova hinta. Vaikka lapset ovat joutueet sopeutumaan tilanteeseen, heistäkin näkee että ratkaisuni on antanut heillekin voimaa ja rohkeutta. Itse asiassa tunneköyhä, mutta materiaaliset tarpeet tyydyttävä, korviketoiminnoilla täytettävä elämä on pahinta mitä voi olla; se tappaa lapsistakin elämänhalun ja yhteyden omiin tunteisiin. Tietysti on olemassa sitten ihan toimivaakin hyvinvointia:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pelkuruudesta tai mukavuudenhalusta ei ole ollut ehkä tässä nyt kyse, enemmänkin puolison tilanteesta monessakin suhteessa ja sitten ehkä omasta uupumisesta siinä tilanteessa. Tarvitsisin toimintakykyni säilyttämiseksi jotakin aivan muuta ja puolisoni mahdollisesti myös, eli tämä kierre toimii siten myös kahteen suuntaan. Mahdotonta sanoa onko auttaminen ollut avuksi vaiko ei, eikä se edes ole jatkon kannalta oleellista.
Alue: Aihe vapaa
kokea asioita, joita et saa liitossasi.
Kirjoitat, että "ei saa elää suhteessa, jossa ei saa vastarakkutta". Miten niin ei saa? Kuka sen kieltää? Miksi olet ryhtynyt suhteeseen, joka ei toimi vai lopetitko jossain vaiheessa ihan itse tunteittesi ilmaisemisen.
Surkeaa parisuhdetta seuraa yleensä toinen yhtä surkea suhde. Pari vuotta on kivaa, ja sitten se lässähtää, jos et aktiivisesti toimi.