Miksi mummot ja papat, sairaatkin, voidaan muissa maissa hoitaa

ja aion omat vanhammat ja/tai appivanhemmat hoitaa kotona, jos suinkin vain mahdollista. Omat vanhempani ovat eronneet, ja olemme jo veljeni kanssa sopineet kumpi ottaa kumman (vanhemmilta ei ole tosin vielä kysytty...). Myös appivanhemmat ovat minun puolestani meille tervetulleita, vaikka anoppi ei ole ihan helpoimmasta päästä oleva ihminen. Mieluummin kuitenkin meillä kuin laitoksessa. En ole alalla, mutta nuorempana hoitanut kesätyössä vanhuksia, enkä ikinä antaisi laittaa omia vanhempiani mihinkään vanhainkotiin.



Molempien vanhemmat ovat vielä työelämässä, joten luultavasti sitten kun jomman kumman vanhemmat tarvitsevat niin paljon apua etteivät pärjää yksin, lapset ovat muuttaneet pois kotoa ja yhdelle mummolle tai vaarille riittää ihan hyvin tilaa.

aika hullua olettaa että jos on kotoa potkaistu 18-vuotiaana niin sitten hoitaisi vanhempansa. muualla on eri tyyli.

esim. opiskelu maksaa ja vanhemmat sen kustantavat. kymppitonneja. päivänselvää että vanhemmat tukevat niin kauan kuin apua tarvitaan.

suomessa näin ei ole. toisaalta ihmiset elävät niin kädestä suuhun että ei monella olisi varaakaan elättää lapsiaan.

Suomessa moni vanhempi rahoittaa aikuisen lapsen elämää muuten vain. Siitä palkkioks lapset vaatii lisää ennakkoperintöä ja jättää vanhempansa heitteille koska on yhteiskunnan velvollisuus huolehtia niistä...

Olen samaa mieltä, että tuo on pitkälti kulttuurikysymys. Juuri tuo oman rauhan tarve (ja asuntojen pienuus), on se, miksi moni suomalainen ei voisi ajatellakaan tuollaista järjestelyä.



Olen mieheni perheen kautta päässyt tutustumaan kulttuuriin, jossa mummot asuvat perheen kanssa, mahdollisesti myös tätejä ja enoja. Mua se ihmispaljous ja jatkuva hälinä alkavat ahdistaa jo kahden viikon sukulaisvierailulla. Yksi mummo nyt ei paljon hälinää aiheuta, mutta tottumista se vaatisi, että osaisin sopeutua "ylimääräiseen" perheenjäseneeseen, vaikka se olisi oma äiti.



Toisaalta, ainakin omassa suvussani elettiin useamman sukupolven perheessä vielä muutama vuosikymmen sitten, äitini lapsuudessa. Että ei tämä nykyinen suomalainen tapakaan kovin vanha ole.

- naiset käy töissä

- ihmiset muuttaa töihin kaupunkeihin

- vanhempien ja lasten välit ei hyvät

- Suomessa aikuisten ihmisten vanhempia ei lasketa kuuluvan ydinperheeseen, kuten venäläisen mummon tapaus ihan lainopillisestikin todisti

- omaishoidon tuet eivät ole oikein hyviä kuin poikkeustapauksissa



Jatkossa kuitenkin omaiset joutuvat osallistumaan enemmän vanhusten hoitamiseen, koska sama malli on ulkomailla ja koska ei ole rahaa ja hoitajia tarpeeksi.



Vaikka ei asuisi samankaton alla niin vierekkäiset asunnot on yksi ratkaisu huolehtia vanhemmista.

Suomessa asutaan eurooppalaisittain katsottuna aika ahtaasti, ei meille ainakaan mahdu vanhuksia kun lapset vielä pieniä.

Jos taas äiti hoitaa lapsiaan kotona, niin tottakai hänellä on erilainen side lapsiinsa kuin äidillä, joka on poissa kotoa n. 10 h päivässä (työmatkoineen)!

perheessä taas on alkoholisti vanhempi tai jossain perheessä se puoliso on sellainen, ettei suostuisi ottamaan toisen puolison vanhempaa nurkkiinsa asumaan.

alkoholisti, tai muuten vain väkivaltainen ja ei se mummo halua edes tavata sitä. Naisten ja tyttöjen äitisuhteet on aika vaikeita joskus.

nimenomaan paras ratkaisu.

Olen samaa mieltä, että tuo on pitkälti kulttuurikysymys. Juuri tuo oman rauhan tarve (ja asuntojen pienuus), on se, miksi moni suomalainen ei voisi ajatellakaan tuollaista järjestelyä.

Olen mieheni perheen kautta päässyt tutustumaan kulttuuriin, jossa mummot asuvat perheen kanssa, mahdollisesti myös tätejä ja enoja. Mua se ihmispaljous ja jatkuva hälinä alkavat ahdistaa jo kahden viikon sukulaisvierailulla. Yksi mummo nyt ei paljon hälinää aiheuta, mutta tottumista se vaatisi, että osaisin sopeutua "ylimääräiseen" perheenjäseneeseen, vaikka se olisi oma äiti.

tuo tottuminen on iso ero. Minusta taas osin on tuntunut jopa vähän ankealta sellainen hiljainen koti jossa on vain ydinperhe ja vain oma mies aikuisena juttukaverinia. Mieheni taas on juuri noita perinteisia suomalaisia joiden mielestä ajatuskin ylimääräisestä olisi kauhistus, ja hälinästä. Esim. hänestä jo se että hänen äitinsä asuisi meillä olisi niin häiritsevää ettei elämisestä tulisi mitään koska "vanhuksethan käy pissallakin öisin ja valvoo ja kävelee ympäriinsä joten eihän voisi edes nukkua, ja tulee semmoista vanhuksen hajuakin sitten" - minua ei häiritsisi yököpöttelyt isossa asunnossamme yhtään eikä nuo muut mutta miestä kyllä, tottumiskysymys.

Onko tuo sitten jonkinlaista välinpitämättömyyttä ja ilkeytä kuten aloituksessa vihjaillaan? Tuskin juuri kukaan (ehkä joitain hirviövanhempien lapsia lukuun ottamatta) ajattelee että laitanpa ilkeyttäni vanhempani vanhainkotiin pissavaippoihin virumaan, joten ei se varmasti tahallista ilkeyttä ole. Asialliseen ja ammattimaiseen hoitoon ihmiset ajattelevat vanhukset laittavansa, vaikka osalla varmaan vähän kaihertaakin omatunto laitokseen laitosta. Kun laitoshoito on täysin sosiaalisesti hyväksytty ratkaisu ja normi niin helppohan siihen on päätyä ja vaientaa ehkä hieman nakuttava omatunto sillä että siellä ammattilaisten hoidossahan se vanhus paremman hoidon saakin...

t. 7

että he eivät isän kanssa joudu laitokseen makaakaan pissavaipoissaan. Toivon todella että kykenen lunastamaan tämän lupaukseni.



Olen sh, ja olen keskustellut äidin kanssa paljon hoidon tasosta terveyskeskusten vuodeosastoilla. Se on oikeasti törkeän huonoa ja ala-arvoista. Äitiäni pelottaa ja ahdistaa ajatuskin sinne joutumisesta, samoin kuin minua.



Olen päättänyt, että joko

a) hommaamme äidille ja isälle veljeni kanssa paikan jostain HYVÄSTÄ yksityisestä hoitolasta

b) vanhempani muuttavat meille. meillä on pieni talo, alhaalla 2h ja keittiö, ylhäällä kaksi makuuhuonetta. Olen miettinyt että me miehen kanssa voitaisiin asua toisessa yläkerran huoneessa, meidän pojat toisessa. isä ja äiti voisivat asua alakerran pikkuhuoneessa joka nyt toimii työhuoneena. Itse osaisin toki hoitaa heitä, mutta lisäksi varmasti tarvittaisiin hoitoapua.



Vanhempani ovat 70-vuotiaita, mutta edelleen tosi hyvässä kunnossa. Äiti pitää asuntonsa puhtaampana kuin meidän koti on, käyvät usean kilsan lenkillä joka päivä, sienestävät, marjastavat, mökkeilevät ja retkeilevät... Terveitä ovat. Mutta iäti näin ei jatku. Ja silloin todella toivon kykeneväni heidät hoitamaan. He ovat aina pitäneet huolen, että meiltä ei puutu mitään. Kyllä sitä haluaa sitten heille suoda saman.

- naiset käy töissä

- ihmiset muuttaa töihin kaupunkeihin

- vanhempien ja lasten välit ei hyvät

- Suomessa aikuisten ihmisten vanhempia ei lasketa kuuluvan ydinperheeseen, kuten venäläisen mummon tapaus ihan lainopillisestikin todisti

- omaishoidon tuet eivät ole oikein hyviä kuin poikkeustapauksissa

että kyllähän ne ulkomailla yleensä eläkkeistään maksavat jotain niistä yhteisen talouden menoista. Hassua jotenkin että tarvisi erikseen maksaa hoitajille omaishoidon tukea kun se vanhus voi sen itse maksaa eläkkeestä. Pidätetäänhän se eläkkeestä se kunnallisen hoidon hintakin (niin pitkälle kuin se eläke riittää).

Siinä missä siellä kaupungistuttiin jo - mitä? - muutama sata vuotta sitten ja perhekunnat elävät samassa talossa jo ties kuinka monetta sukupolvea, Suomessa on tapahtunut suuri siirtymä työpaikkojen perässä 1960-70-luvuilla. Monen vanhemmat asuvat ihan toisaalla kuin heidän aikuiset lapsensa, eikä ole helppoa vanhuksille lähteä kotiseudultaan sinne kaupunkiin asumaan aikuisten lastensa kerrostalokolmioon!



Toinen seikka on, että on se "vanhuspommi" tosiasia muuallakin. Eli tuo idylli isovanhemmista, lapsista ja lapsenlapsista saman katon alla ei vastaa todellisuutta eurooppalaisissakaan kaupungeissa. Maalla enemmänkin - mutta niin ne isovanhemmat Suomessakin saattavat asua sukutilalla sen jälkeen, kun ovat luopuneet tilanpidosta.



On, on siinä varmasti mukana individualismiakin ja sitä, että suomalainen sukuyhteys ei ole niin kiinteä. Mutta hei: ei siitä pidä pelkästään nykynuoria syyttää. Ihan he vastaavat niinkuin heille on huudettu: jos isovanhemmat eivät piittaa lapsistaan ja lapsenlapsistaan (kuten monet eivät piittaa), ei voi vaatia, että ne lapsetkaan aikanaan mummoja ja pappoja hoitaisivat. Se siis suomeksi sanottuna on kahdensuuntainen suhde, ei pelkästään nuorten tahdosta kiinni.

On, on siinä varmasti mukana individualismiakin ja sitä, että suomalainen sukuyhteys ei ole niin kiinteä. Mutta hei: ei siitä pidä pelkästään nykynuoria syyttää. Ihan he vastaavat niinkuin heille on huudettu: jos isovanhemmat eivät piittaa lapsistaan ja lapsenlapsistaan (kuten monet eivät piittaa), ei voi vaatia, että ne lapsetkaan aikanaan mummoja ja pappoja hoitaisivat. Se siis suomeksi sanottuna on kahdensuuntainen suhde, ei pelkästään nuorten tahdosta kiinni.

ja siihen taas suuri syy on se että usein joutuu muuttamaan opiskelun ja työn takia kauas vanhemmista. Silloin ei ole kumminkaan päin kovin helppo osoittaa aktiivisesti välittämistä, jos välimatkan takia nähdään pikaisesti joskus kahvitteluvisiitillä viikonloppuna kerran kuussa. Sadan tai useamman kilometrin päästä ei noin vain heitetä lapsia isovanhemmille hoitoon tai poikkeilla muuten vaan. Niinpä sekä vanhat vanhemmat että lapset oppivat pakosta pärjäilemään ilman toisiaan ja henkisesti vieraantuvat toisistaan. Vaikea sitten siinä ajatella enää parinkymmenen vuoden erossa olon jälkeen sitä että ottaisi vanhukset asumaan kanssaan.

itse muutin 400km päähän opiskelemaan, olin päättänyt että suoritan tietyn alan yliopistotutkinnon. Vanhemmat harrasivat tätä vastaan ja ylipäätään koulutusta vastaan, isäni (huonosti koulutettu) ei voinut sietää ajatusta että lapsesta tulisi häntä koulutetumpi. Kun muutin kotoa, niin vanhempani eivät auttaneet missään (muutto yms) eivätkä antaneet mitään tavaroita mukaani, matkatavarat oli pelkkä selkäreppu vaatteita. Mitään tukea opiskeluaikanani enkä sen jälkeenkään ole saanut.



Vanhempani menettivät ikäänkuin mielenkiinnon minuun täysin, se olin aina minkä joka soitti edes kerran kuussa. He eivät soittaneet koskaan, tulleet kylään koskaan, pyytäneet "kotiin" jouluksi koskaan.



Niin se siitä vain harveni, ja itse päätin että en ala ainoana suhdetta ylläpitämään ja lopetin yksipuolisen yhteydenpidon. Nyttemmin soitetaan ehkä kerran joka toinen vuosi. Siinä kaikki. Emme tapaa, emme pidä mitään yhteyttä.



lastenlasten syntymäkään ei saanut vanhempiani kiinnostumaan minusta yhtään. Eivät halua koskaan tavata lapsenlapsia (oeln kutsunut useasti), eivät tulleet yhdenkään lapsen ristiäisiin, eivät koskaan huomioi lapsia mitenkään. Ovat ihan ventovieraita. Lapseni eivät edes TIEDÄ että heillä on mummo ja vaari jossain 400km päässä olemassa.



Joten kyllä on aika utopistista jos vanhempani vanhetessaan alkavat mankua minulta välittämistä, apua ja huomiota.

Itsenäiseen elämään tottunutta ihmistä ei noin vaan saa myymään omakotitaloaan ja muuttamaan lapsensa ahtaaseen asuntoon, pieneen huoneeseen jossa ei ole edes omaa vessaa. Kotihoitoon joudutaan, kun yksin ei vaan enää kerta kaikkiaan pärjää, ja siksi kotihoito on usein niin sitovaa alusta asti.



Ei ole helppoa sopeutua siihen, että yhtäkkiä oma lapsi määrää mitä syödään ja milloin, miten eletään, minne mennään ja milloin (jos on siis lasten kyyditysten varassa kaikki liikkuminen). Toisaalta minä kokisin hyvin raskaaksi, jos koko elämäni olisi 28-vuotiaasta lähtien vain pelkkää toisten ihmisten hoitamista (ensin omat lapset, sitten isovanhemmat) enkä ikinä, koko loppuelämäni aikana, saisi elää sellaista helpompaa elämää, ettei joku olisi minusta täysin riippuvainen. Se 20+ vuotta mitä omaishoitajana hyvällä lykyllä toimitaan, ei ole vain pieni hetki elämästä, vaan ne viimeiset omat täysin toimintakykyiset vuodet.

No kyllä minä ainakin mieluummin kuin ylityöllistettyjen ja kiireisten, minulle vieraiden vanhainkodin hoitajien hoitama. Ja siellä harvoin saa omaa edes pientä huonetta vaan täytyy jakaa toisen vieraan kanssa. Kyllä se laitoselämä on huomattavasti rankempi muutos vanhukselle kuin lapsensa hoidettavaksi joutuminen.



Eikä minusta vanhusta ole mitään syytä kohdella kuten lasta, eli määrätä kaikkea hänen elämässään tyyliin minne mennään, milloin nukutaan tms. Eiköhän hän voi elää taloudessa aika omaa elämäänsä kuten usein esim. teini-ikäisetkin tekee.

Itsenäiseen elämään tottunutta ihmistä ei noin vaan saa myymään omakotitaloaan ja muuttamaan lapsensa ahtaaseen asuntoon, pieneen huoneeseen jossa ei ole edes omaa vessaa. Kotihoitoon joudutaan, kun yksin ei vaan enää kerta kaikkiaan pärjää, ja siksi kotihoito on usein niin sitovaa alusta asti.

Ei ole helppoa sopeutua siihen, että yhtäkkiä oma lapsi määrää mitä syödään ja milloin, miten eletään, minne mennään ja milloin (jos on siis lasten kyyditysten varassa kaikki liikkuminen). Toisaalta minä kokisin hyvin raskaaksi, jos koko elämäni olisi 28-vuotiaasta lähtien vain pelkkää toisten ihmisten hoitamista (ensin omat lapset, sitten isovanhemmat) enkä ikinä, koko loppuelämäni aikana, saisi elää sellaista helpompaa elämää, ettei joku olisi minusta täysin riippuvainen. Se 20+ vuotta mitä omaishoitajana hyvällä lykyllä toimitaan, ei ole vain pieni hetki elämästä, vaan ne viimeiset omat täysin toimintakykyiset vuodet.

Tietysti jos siinä on iso perheyhteisö, ei hoito kaadu yhden harteille, mutta harvemmin sellaista Suomessa on ainakaan ilman kamalia riitoja. Myönnän itsekin olevani aika ydinperheihminen vaikka uusperheen äiti olenkin, ja musta on kivaa ja moraalisesti oikein auttaa ihmisiä esim. käymällä kaupassa jne. mutta EN haluaisi ketään mummoa tai pappaa kotiini asumaan. Varmaan ne naapurihuoneistot tai -talot olisi paras ratkaisu. Joillekin se naapuriapukin tuntuu olevan liikaa? Oma äitini muutti monen sadan kilometrin päähän tästä läheltä. Hän oli viettänyt paljon aikaa lasteni kanssa ja tietysti siitä oli minulle hyötyä, ja vastaavasti ajattelin, että joskus tulee se aika, jolloin minä autan häntä, mutta hän muutti kauas. Luulen, että hänessä on sellaista "ylpeyttä", ettei halunnut ajatella olevansa minun autettavanani. Mutta käytännössä tilanne on nyt sitten se, että jos äitini joskus on jossain vanhainkodissa tms. minä olen se "välinpitämätön omainen", koska en todellakaan voi noin kaukana ravata juna-bussi-yhdistelmällä kovinkaan usein. Ei kai minun sitten ap:n mielestä pitäisi väkisin muuttaa hänen perässään :)

Kyllä mielummin pidän itsenäisyyteni rippeet ja otan paikan hoitokodista tai mistä saankin. EN haluaisi olla vuosikausien rasite kenellekään.

Itsenäiseen elämään tottunutta ihmistä ei noin vaan saa myymään omakotitaloaan ja muuttamaan lapsensa ahtaaseen asuntoon, pieneen huoneeseen jossa ei ole edes omaa vessaa. Kotihoitoon joudutaan, kun yksin ei vaan enää kerta kaikkiaan pärjää, ja siksi kotihoito on usein niin sitovaa alusta asti.

Ei ole helppoa sopeutua siihen, että yhtäkkiä oma lapsi määrää mitä syödään ja milloin, miten eletään, minne mennään ja milloin (jos on siis lasten kyyditysten varassa kaikki liikkuminen). Toisaalta minä kokisin hyvin raskaaksi, jos koko elämäni olisi 28-vuotiaasta lähtien vain pelkkää toisten ihmisten hoitamista (ensin omat lapset, sitten isovanhemmat) enkä ikinä, koko loppuelämäni aikana, saisi elää sellaista helpompaa elämää, ettei joku olisi minusta täysin riippuvainen. Se 20+ vuotta mitä omaishoitajana hyvällä lykyllä toimitaan, ei ole vain pieni hetki elämästä, vaan ne viimeiset omat täysin toimintakykyiset vuodet.

niin ilkeitä ihmisiä kaikki paitsi ehkä anoppi.



Mä haluan itsenäisyyttä ja olen valmis maksamaan siitä. Eivät he todellisuudessa halua että minä tai vaimoni hoitaisivat heitä vaan he haluavat määräillä meidän asioistamme. Joka kerta kun käymme aoppivanhempieni luona esim nin ryöpytystä tulee appiukon suunnalta ja joka kertaa kun käymme äitini luona niin hän haluaa jollain tapaa loukata vaimopani.