G: Miten kestätte puolison huonotuulisuutta saamatta tartuntaa?

Onpa surullisia tarinoita. Tää on vanha ketju, mutta aihe tuskin vanhenee.

Meillä on sellainen ongelma, että mies väittää olevansa neutraali ja hänen mielestään minun ei pitäisi valittaa silloin käytöksestä. En ole enää itsekään varma, olenko liian vaativa ja kommentoin hänen käytöstään liian herkästi? On ihan mahdollista, että loukkaannun liian herkästi? Minkälaiseen käytökseen voi puuttua? Mitä pitää sietää? Olenko minä nyt vaikeampi kun mieheni, kun vaadin lämpimämpää olemusta?

Olipa kiva, että joku nosti tämän. Ajankohtainen aihe meillä.

Lapset kun oli pieniä, mies teki paljon matkatöitä ja oli aina tunnelman takia helpotus, että oli poissa.

Nyt huomaan, että 20 avioliittovuoden jälkeen alan väsyä. Vastaan miehelle tiuskien, koska en jaksa olla ystävällinen, kun toinenkaan ei ole.

Pitääkin miettiä omaa asennettaan, koska tiedän, että mies ei muutu.

Erokaan ei ole poissuljettu vaihtoehto. Pitkässä parisuhteessa se tosin voi olla aika epäkäytännöllinen ja vaikeasti toteutettavissa.



Ulkopuolisuus ja analyyttisyys pahimmissa tilanteissa voi helpottaa. Meillä ei tunneta mökötystä. Sen sijaan ilkeilyä, moittimista ym. riittää. Niiden yläpuolelle pääsen, kun muistutan totuudesta: se on miehen huonoutta, jos ei ole parempaa akkaa saanut ja omaansa moittii.

Tavallaan keskityn johonkin muuhun sen sijaan, että "ottaisin itseeni" ne puheet. Mietin, mitä miehen päässä muuten liikkuu, tai millaisen analyysin näistä puheista tekisin. Miten luokittelisin eri tavoin puheenaiheet jne.



Myös hyvin tiukat ja suorasanaiset vastaukset saavat hänet toisinaan lopettamaan. Kieltämättä kovaa luonnetta, pahaa sisua ja jotain muuta - en tiedä, mitä - se vaatii, että ei mene itse siihen mukaan. Paitsi joskus voi räjähtää perusteellisesti, niin sitä se säikähtää.

olen yrittänyt hyväksyä ja ajatella että tuollainen se vaan on. Suljen sen usein ajatuksissani ulkopuolelle ja ajattettelen että minä ja lapset luodaan sitä kodin ilmapiiriä, hän on jotenkin erillään. Yritän itse keksiä jotain hauskoja touhuja joita miettiä, että on muuta ajateltavaa.



Oon myös pyrkinyt siihen että puhun miehelle aina ystävällisesti, vaikka hän tiuskisi ym. On aika hankalaa mutta siihen tottuu (hammasta purren, mietin vaikka päässäni että ompa saatanan kusipää mut silti puhun nätisti). Hänkin on kyllä jonkin verran muuttunut tuon myötä ystävällisemmäksi.



Oon tajunnut että tällaisetkin asiat on aika paljon peräisin omasta kotoa, ja ne toimii vähän niinkuin alitajuisesti. Miehen vanhemmat vieläkin tiuskivat aina toisilleen, minun vanhemmat taas puhuvat aina nätisti. Ihan siis tottumiskysymyksiä, joten siksi ei kannata ottaa hirveetä pulttia.

Minä myös aina silloin tällöin huomautan miehelle tiuskimisesta, en siis koskaan mene mukaan siihen vaan sanon ystävällisesti ja rauhallisesti että "musta on aika kurjaa että sinä puhut mulle noin, vaikka en ole tehnyt mitään jne...". Kyllä sekin joskus auttaa. Ainakin paremmin kuin takaisin tiuskiminen.



Jos mies oikeen ärsyttää niin minä olen aika pitkäänkin hänelle tietyllä tavalla etäinen ja viileä, en siis silti mökötä. Mutta se auttaa mua sulkemaan pois miehen käytöksen. Onneksi oon ite niin kroonisesti hyväntuulinen.:)

Niin :/
Joko sitä tässä sitten erotaan tai sitte pitää vaan ite muuttua niin ettei anna enää toisen paskan asenteen ärsyttää! Vaikeeta on kun on useimmiten kuitenkin ihana mies.

Vanha ketju mutta helpottaa hieman huomata etten ole yksin tällaisessa tilanteessa.

Juuri tuo, mitä edellisessä kommentissa sanottiin, että mies on yleensä mukava ja ihana (joskin minua hyvin vähän koskettaa tai kehuu), mutta meilläkin viikoittain toistuu sama kaava: jostakin mitättömän tuntoisesta asiasta miehelle tulee ärtymys ja hän vetäytyy. On hiljaa, vastaa kysymyksiin yhdellä sanalla ynähtäen, on omissa maailmoissaan penkkiurheilun parissa. Koen että hän hylkää minut henkisesti. Ärtymyksen aiheet eivät kuulemma johdu minusta mutta minun on vaikea hyväksyä sitä että minä olen kuitenkin se johon mykkäkoulu kohdistuu ja joka tilanteesta kärsii.

Huoh. Masentaa tämä iänikuinen kaava. Yhdessä ollaan oltu melkein 20 v.

Erosin tällaisesta huonoa ilmapiiriä levittävästä miehestä, ja olen iloisempi kuin koskaan. Elämä hymyilee, olo on niin paljon kevyempi. Poissa on kiukku ja riitely. Nautin työstä ja ystävien seurasta (mies suhtautui näihin molempiin jotenkin nihkeästi). Jopa huonona päivänä saan olla nyt yksin pahan mieleni kanssa eikä tarvitse katsella nyrpeää naamaa muualla kuin peilissä.

Mies oli seurassa usein iloinen/normaali, mutta mun kanssani kahdestaan tällainen kurjimus. Harkitkaa eroa, ketkä tunnistatte tästä oman kumppaninne. Ihan oman hyvinvointinne tähden. Se on elämässä tärkeintä.

Oon oikeesti aika loppu ja niin on näköjään aika moni muukin. Oon sairaslomalla ja oon ollut jo useempaan otteeseen ahistuksen ja loppuunpalamisen takia. Kotona teen siis minkä jaksan eli tiskaan, tyhjennän koneen jne. Siivoon hoidan eläimet. Mies on töissä ja tekee kahta työtä tällä hetkellä, vaikka monesti olen sanonut ja on puhuttu, että toisen voisi jättää pois. Aina, jos pyydän vaikka tyhjentämään tiskikoneen hänellä on aina tärkeämpää tekemistä tai muuten vaan jotain tärkeämpää. Hänellä ei ole aikaa tehdä ruokaa joten minä teen meille joka päivä ruokaa. Eikä tässä mitään mutta se kuinka huono tuulinen hän on aina on se mikä väsyttää. Hänellä ei ikinä ole aikaa minulle ja hänen mielestään meidän yhteinen aika on esim sitä että istumme sohvalla hän toisessa päässä sohvaa ja minä toisessa ja hän katsoo youtube videoita ja minä selaan vaikka jotain somea tai ollaan ruokapöydässä syömässä ja olen monta kertaa sanonut, että olisi ihanaa että voitaisi vaan yhdessä syödä mutta hän katsoo videoita tai selaa uutisia. Myös, jos pyydän häntä tekemään jotain kuten vaikka tyhjentämään tiskikoneen hän joko sulkeutuu tai tiuskaisee, että ei kerkeä. Lopuksi ne tehtävät aina nakittuvat minulle. Hän muutenkin sulkeutuu, jos yritän vaikka kertoa, että joku tuntuu pahalle tai en pidä siitä miten hän puhui minulle. Hän ei oikeastaan ikinä ole valmis keskustelemaan mistään mikä liittyy minun tunteisiini tai miltä minusta tuntuu. Hän myös pystyy aina perustelemaan omat tunteeni vääriksi jotenkin. Hän rakastaa minua ja minä häntä mutta olen todella väsynyt siihen, että ihan sama mitä teen niin tuntuu sille ettei se ole tarpeeksi hyvä, hyvin tai riittävästi. Ymmärrän myös sen, että hän tekee tällä hetkellä suurimman osan rahasta mutta olen todella loppu itse. Takana on hurjat lapsuus ja muut traumat joita yritän terapiassa selvittää. Olisi kiva saada jonkun mietteitä tai kuulla, että onko teillä samanlaista ja miten suhtaudutt