Kuinka nopeasti läheisen kuolemasta "pääsee yli"?

uusi valtavan ikävän puuska iski jossakin 6-7kk:n kohdalla. Nyut isän kuolemasta on 1,5 vuotta ja olo on ollut pitkään paljon rauhallisempi. Tänään tietysti enemmän mielessä, kun käymme hautausmaalla.



Isä oli kyllä monta vuotta aika etäinen loppuelämässään. Alkoholisoitui, sairastui.



Äidin kuolema tulee olemaan paljon vaikeampi asia.

Eihän siinä ole edes päässyt alkusokista vielä yli. Ei sellaiset välttämättä ymmärrä, joilta ei ole kuollut läheistä ihmistä. Tai vaikka olisikin, koska ihmiset suree niin eri tavalla.



Minulta kuoli poika kaksi vuotta sitten ja ekat puoli vuotta oli hyvin sumuista aikaa, en saanut juuri mitään tehtyä. Toiset puoli vuotta itkeskelin joka päivä, mutta sain silti ajoittain jotain aikaankin. Noin vuoden kohdalla helpotti jonkin verran ja nyt on edelleen taas helpompaa. Joten anna ajan kulua, älä kiirehdi turhaan äläkä liikaa stressaa tekemättömistä hommista. Läheisen kuolema on todella iso sokki ja siitä ei tosiaan yleensä pääse eteenpäin kovinkaan lyhyessä ajassa.

Olin siis itse vielä nuori tytönhupakko silloin. Ensimmäinen vuosi oli pahin, kun vaihtuvat vuodenajat ja juhlapyhät toivat menetyksen iholle kerta toisensa jälkeen. En muista tuosta ajasta juuri mitään muuta kuin mustan ahdistuksen.



Sen jälkeen helpotti. Ikävä ja haikeus toki jäävät, mutta niiden kanssa oppii elämään.

Tietysti koko ajan helpottaa vähän, mutta kymmenen vuoden jälkeen en ole enää ajatellut asiaa joka päivä. Kaksi kuukautta on vasta alkushokki, osanotot sinulle.

Itse en olisi uskonut selviäväni äitini kuolemasta. Siitä on nyt 6 vuotta. Tuntui käsittämättömältä edes ajatella, että loppuelämä pitää elää ilman äitiä. Lapsillani ei ole enää rakasta mummaa. Alku tosiaan tuntuikin siltä, etten jaksa. Hain apua, sitä tarvitsin ja sen avulla pääsin  pimeästä toivottomuuden kuopasta ylös kohti valoa. Pikkuhiljaa, mutta pääsin kuitenkin. Vieläkin on ikävä äitiä. En ajattele tapahtunutta joka päivä, mutta esimerkiksi juhlapyhät tuovat äidin elävästi mieleen. Ja voi kuinka häntä kaipaan! Äidin kuolemasta puhuminen tuo edelleen kyyneleet silmiin.

Elämä on jatkunut. Äidin paikkaa ei mikään asia korvaa, se tyhjyys on ja pysyy, mutta asian kanssa oppii elämään. Ja elämästä oppii uudelleen iloitsemaan vaikka sitä en olisi ikinä uskonut.

Isäni kuoli alle viisikymppisenä syöpään - Äiti käytännössä nukkui seuraavat viisi vuotta.

Armahda itseäsi. Eli anna lupa surra ja olla aikaansaamaton rauhassa. Stressisi vain lisääntyy kun surun ohessa murehdit tekemättömiä töitä. Teet vain sen mikä pakko. Vähitellen uskoisin olosi kohenevan.

Pääseekö siitä koskaan? En usko. Aina se kulkee mukana. Suru kulkee kuin aaltoliike. Välillä on tyyntä ja toisinaan myrskyää niskaan. Unet eivät anna päästää irti.

Luin ensin että SISILISKONI kuolemasta, ja ajattelin että MITÄ?!  :D

Sain jouluaattona kuulla että pappani joka sairasti keuhkokuumetta ei tule selviämään eikä hänellä ole mitään mahdolisuutta, aloin itkeä, ajattelin että elämäni on ohi. Hän oli paras pappa mitä minulla on ollut ja ajattelin vain sitä että kohta häntä ei ole. Suru-uutinen tuli aikalailla yllätyksenä, sillä pari päivää siitä hän oli jutellutkin ja oli menossa parempaan päin. Itken aina kun ajttelen häntä ja niitä hyviä hetkiä hänen kanssa. En tiedä miten pääsen koskaan ajatuksesta yli. Ainoa asia mikä auttaa jaksamaan on että, sitten hänen on hyvä olla eikä häneen satu. Mutta miten voin jatkaa elämää, minulla ei ole enää pappaa. Ja olen vielä todella nuori ja tuntuu että nuorempana läheisen menettäminen on vielä vaikeampaa. Ja pappani ei siis vielä ole kuollut mutta hän kokoajan lähenee loppua, mutta olen valmistunut siihen koska ajattelen nii että hän on jo kuollut. Ja kukaan ei tiedä milloin hän lähtee, huomenna? sitä ei kukaan tiedä. Miten pääsen tästä tuskasta eroon?

Usein läheisten menetyksissä ensimmäinen vuosi on raskain, vuoden jälkeen huomaa että se tuskan terävin kärki on vähän jo kulunut.

Näin ei tietenkään ole aina, suru vaihtelee paljon. Mutta 2 kk on hyvin, hyvin lyhyt aika.

Huomaat myöhemmin että suru tulee aaltoina - älä pelästy jos jonain päivänä kun luulit olevasi jo toipunut, tuleekin hyökyaallon tuntuinen suru. Se menee ohi, sano itsellesi että se menee ohi.

T. Isänsä ja veljensä menettänyt, äidin kuolemaan johtavasta sairaudesta vähän aikaa sitten kuullut

Kyllä siihen voi mennä vuosia. Itse menetin isäni viime vuoden Elokuussa enkä vieläkään tahdo uskoa koko asiaa todeksi kun kuolema tuli niin yllättäen.  Olen itse vasta 32-vuotias ja nyt jo puoliksi orpo, eipä ole sisaruksiakaan. Isä oli mulle elämän tärkein henkilö ja niin monessa asiassa mukana mun elämässä. Jos tällainen suru jatkuu vielä vuodenkin jälkeen niin onkohan tähän sitten haettava jotain ammattiapua vai onko se täysin normaalia ettei pääse surusta yli?

Ymmärrän sinua ap. Olen itse nelikymppinen ja äitini kuoli pari vuotta sitten. Yhä häntä suren ajoittain voimakkaasti. Kun kuolemasta on kulunut vasta 2 kk, on ymmärrettävää, että koet noin kuin koet. Läheisen kuolema synnyttää myös kuoleman pelkoa. Olin varma äitini kuoleman jälkeen ainakin vuoden verran, että minulla on jokin syöpä. Kun on lapsia itselläkin, tämä tietysti pelottaa. Moni kirjoittikin, että anna aikaa itsellesi. Ymmärrä itseäsi, että nyt tekee kipeää ja itke kuin itkettää. Vain aika auttaa, että pahin tuska poistuu. Silti kaipaus jää, mutta se on helpompi tunne kestää kuin se alkuvaiheen tuska. Mutta luota siihen, että helpottaa💕. Lämmin virtuaalihali sinulle tuntemattomalle!