Kuinka nopeasti läheisen kuolemasta "pääsee yli"?

Minun isoäitini kuoli noin 5 vuotta sitten ja suren sitä vieläkin paljon. Minulle isoäitini kuolema oli tosi kova paikka koska hän oli minulle hyvin rakas. Ehkä jopa puolen vuoden ajan joka ikinen ilta hoin mielessäni ja välillä ääneenkin että tämä ei ole totta ja yritin nipistellä itseäni hereille, kun kuvittelin sen olevan vain paha uni. Noin viikko ennen mummoni kuolemaa olin hänen luona kylässä kun hän näytti minulle hänen tekemiä tyynyliinoja ja hän lupasi että saisin tulla joskus yökylään ja tehtäisiin tyynyliinoja ja askarreltaisiin, mutta viikon kuluttua sain tietää mummoni kuolemasta. Olin todella surullinen kuolemasta ja olin jopa jokseenkin katkera/pettynyt häneen kun emme ehtineet tehdä sovittua kyläilyä. Nyt kun olen vanhentunut niin sitä suhtautuu siihen erillä tavalla, mutta silti ikävöin mummoani kovasti
:( Suru on pakollista jossain vaiheessa elämää, kuuluu elämään ja sitä ei voi välttää, mutta nyt muistan että hän eli hyvän elämän. Sure ja itke niin paljon kun siltä tuntuu niin kaipuun tuska poistuu hiljalleen.

Mä menetin kaksoseni tapaturmaisesti aikoja sitten, yllättäen. Olimme hänen kuollessaan aikuisia, mutta se oli ihan järkyttävän kamalaa hirveää ja ylitsepääsemätöntä. Kaksi kuukautta kuoleman jälkeen on silmänräpäys, vuosi menee siihen että käy läpi kaikki vuoden menot joissa läheinen olisi ollut mukana, viiden vuoden päästä helpottaa ja kymmenen jälkeen muistelee nätisti ja lämmöllä. Ap, ei ole mitään manuaalia, jonka mukaan suremisen pitäisi olla tietynlaiaista tietyssä vaiheessa. Sure kun suret ja anna ajan kulua. Rakas ihmisesi häälyy täällä vielä, mutta sinun ajatuksesi ja rakkautesi auttavat häntä siirtymään eteenpäin. Jossain vaiheessa päästä irti hänestä, anna hänen mennä.

monista eri seikista riippuvaista.



Minulla oli sama tilanne, äitini sairastui 42v iässä ja kuoli 47v ikäisenä, viimeinen vuosi oli yhtä kuoleman, helpotuksen ja kivun/tuskan loppumisen odottelua.

Siinä mielessä äidin poismeno oli helpotus meille jäljelle jäävillekin, mutta olihan se silti kamalaa ja suru oli (ja on) jotakin äärimmäisen valtavaa.

Tuosta kaikesta tulee nyt marraskuussa "jo" 7v mutta edelleen ja yhä kaipaan äitiä, ajattelen häntä aika ajoin ja toivoisin että voisin soittaa hänelle, nähdä hänet, hän saisi olla mummo nyt 11v ja 9v lapsilleni, voisin kertoa lasteni kuulumisia ja edesottamuksia äidille jne.



Ei se ikävä eikä varmaan surukaan ikinä täysin lopu, sen kanssa on vain elettävä ja hyväksyttävä asia, sitä kautta pääsee sitten eteenpäin omassa elämässään.



Voimia sinulle ja osanottoni, tiedän tunteesi!

Ei kai siitä kahdessa kuukaudessa pääse yli, vaikka totuus on kyllä se että aika auttaa. Mutta kyllä normaalia elämää pitäisi varmasti pikku hiljaa pystyä elämään ja ahdistuksen alkaa vähentyä. Oletko miettinyt, että kävisit juttelemassa jonkun ammattilaisen kanssa asiasta? Ehkäpä jo pari käyntikertaa helpottaisi, kun saisit jutella jonkun kanssa.

SALLIA itsellesi väsymyksen tunne, jaksamattomuus, uupumus tuntematta syyllisyyttä. Sillä on tosiasia että läheisen ja rakkaan ihmisen kuolema on tutkimustenkin mukaan voimavaroja vievä kriisi.

Siinä taustalla vielä kaksi vuotta voimia vienyt aika.



Salli itsesi surra. Älä vaadi itseltäsi voimia vieviä asioita yhtään yli välttämättömimmän.



Muista että ikkunat ja tekemättömät työt ovat vain materiaa. Sinä sen sijaan olet elävä ,tunteva ihminen, SINUN VOINNILLASI on merkitystä.



Anna itsellesi lupa siis surra, varmasti jonain päivänä voimasi alkavat pikkuhiljaa palata. muista että äitisi olisi varmasti iloinen että pidät oikein hyvää huolta itsestäsi, nyt ja tulevaisuudessa.



Voimia ja siunaus elämääsi! "Annetaan ikkunoidenkin surra kanssamme, kun on surun aika."

ajan kanssa asian kanssa oppii elämään.



T:Aviomiehensä menettänyt kohta 4 v sitten

Isäni kuolemasta on reilut 9 kuukautta, enkä voi sanoa päässeeni yli, vaikka tottakai se alun pahin shokki ja itkutila on taaksejäänyttä elämää.

Kuitenkin isä on joka päivä mielessä ja monesti iltaisiin tulee itku.

Vaikka hymyilen, niin hymyn takana on alati suru, sitä vaan ei vieraammat ehkä huomaa.

Sisikoni kuoli syöpään n. vuosi sitten. Nyt en koko ajan ajattele, että "pitääkin soittaa siskolle tästä asiasta". Ikävöin häntä, mutta en enää koko ajan.

Miksi läheisen kuolemasta pitää "päästä yli", miksei voi vain surra kunnes suru menee ohi?

Tutulta kuulostaa nuo tekemättömät hommat ja kierre siitä.

Olen kuitenkin puhunut ja saanut puhua asiasta paljon ja sain olla uupunut ja surra. Mies hoiti perhettä ja pyöritti arkea, kun surin.

Kannattaa surra ja puhua nyt, koska se on sitten myöhemmin edessä, jos sitä ei nyt tee. Näin on minulle moni läheisen menettänyt sanonut.

Myös kirjoittaminen ( itselleen ) auttaa.



T. Isän menettänyt

koskaan ei pääse yli, ajan kanssa helpottaa. Päivittäin ajattelen isääni joka kuoli yllättäen 18 vuotta sitten.

Tosiaan anna tunteiden olla mitä ne ovatkaan! Minusta on vaan hienoa että pysähdyt miettimään onko parisuhde se oikea ja miten siinä voisi toimia toisin!



Hae rauhassa sairaslomaa, terapeutti osaa jutella kanssasi ihan ajan kanssa vaan surustasi ja äidistäsi. Koska olen itse todennut miten hyvää tekee vaan istua puhumassa vaan siitä omasta surusta. Eikä aihe rönsyä sukulaisen liikavarpaaseen.



Ei sinun pidä tuntea pahaa siitä ettet JO nauti elämästä.



Ja ikkunat voi pestä keväälläkin! Pelkkä sisäpuolen pesu riittää joskus ja jos sinä et jaksa niin ehkä mies? Hanki jotain suihkutettavaa ainetta joka vaan pyyhitään pois. ;)

Yksi ikkuna viikossa vaikka jos tulee vaikka pieni vihan tunne? Tai no ehkä vihaisena ei kannata lasia pestä?



Kerro ihmisille ihan suoraan että äitisi kuolema on väsyttänyt sinua ja mielellään jättäisit asioita väliin tai osallistut ilman että sinä suunnittelet. Tee miltä sinusta tuntuu.



Nyt annat aikaa itsellesi! Ja sure äitiäsi sinun omalla tavalla ja se kyllä siitä joskus.

Minua helpottaa kovasti jälleennäkeminen. Ajatus että kuollut odottaa jossain. Hän on läsnä ja joskus kun itse kuolee niin olemme yhdessä.

Sitä ennen voi elää tässä ja nyt ja tehdä siinä jotain hyvää ja kaunista.



Läheisistä kannattaa ammentaa voimaa jos mahdollista: voisiko joku pestä ikkunat puolestasi ja sinä vaan juot kahvia? Tai joku tuoda välillä teille ruokaa? Pyydä.

Puhuminenkin helpottaa mutta itse varon liikaa painon laittamista heille. Ei he kuitenkaan osaa sanoa asioita joita terapeutti osaa ja saat sieltä kenties uusia näkökulmia.



Voimia!

Huokuu elämänkokemattomuutta.

Oma isäni kuoli yllättäen puoli vuotta sitten. Edelleenkin tulee yllättäen kyyneleet silmiin mutta itse koen tilanteen jo selvästi helpottaneen. Pahin vaihe oli ehkä 1-3 kk kuolemasta. Eka kuukausi meni jotenkin shokissa.



Ikävä on välillä kova. Mietin joskus että pitäisikö soittaa "puhelu" ja kertoa isälle kuulumiset. Tuntuu että monta tärkeää asiaa olisi.



*itkee nyt taas*

Olen mennyt nämä kuukaudet vähän puolivaloilla, suurin osa hommista jäänyt tekemättä mutta ehtiihän niitä. Olen keskittänyt aikaani asioihin joista saan iloa

Suremiseen äitini kuoleman jälkeen. Ihmiset surevat jokainen omalla tavallaan. Voimia sinulle ja yritä jaksaa huolehtia itsestäsi. Kuolema on luonnollinen asia ja se tulee tapahtumaan jokaiselle jossain vaiheessa väistämättä.

Minulla kuoli äiti vuosi sitten ja päivääkään ei ole mennyt ettenkö olisi ajatellut. Se vaan kun tuolla liikkuu niin monet asiat tuovat mieleen muistoja. Ja sit niin hölmöltä kuin se kuulostaakin niin odotan hältä puhelinsoittoa, kaikki tavat mitkä liittyy äitiin on niin selkärangassa. Niinkuin monet äidit, niin minunkin oli kovasti soittelevaa sorttia :)

Vaikeehan se verrata on menetyksiä, mutta jotenkin keskustelujenkin pohjalta tullut sellainen käsitys että äidin menetys on se kovin pala. No onhan hän ensimmäinen ihminen kenet oppii tuntemaan ja kulkee koko elämän tavalla tai toisella mukana.

Asuttiin eripaikkakunnilla mut silti tää painaa arjen tekemisissä kuin kiviä olisi sydämen päällä. Itku tulee edelleen liki joka päivä.

Mulle on tultu sanomaan, että sen ja sen vuoden kohdalla helpottaa. Se jotenkin tuntuu pahalta, kuin tunteet ja välittäminen olisi pelattavissa. Itse enempi sillä linjoilla, että annan surun olla ja kulkea mukana jos kulkee. Tässä asiassa en ala tunteilla leikkimään ja miettimään kuinka kauan on oikein surra. Kyse on kuitenkin erittäin rakkaasta ja kallis arvoisesta ihmisestä jonka poismeno tuntuu.

Älä välitä niistä ketkä painostavat ja saamattomaksi arvostelevat. Olet ensisijassa vastuussa itse itsellesi terveydestäsi. Täällä on yksi erittäin hyvä esimerkki siitä mihin tuollainen tie johtaa ettei muista huolehtia itsestä ja levätä. Fysiikka petti lopulta.

Kun katsoin äitiäni ensimmäistä kertaa kuolleena kulki silmieni ohi hänen elinkaarensa tarina. Kyllä sitä ihmetteli että tässäkö se nyt oli ja pintaan nousee ajatukset tietty myös elämän merkityksestä. Joutuu uudelleen rakentamaan jaksamista ja motivaatiota elää ja tehdä asioita.

Voimia!

Minun veli kuoli 5 v sitten syöpään. Alussa, ekat kuukaudet olin ihan surun murtaman. Kaikki asiat vaan itketti. Istuin sohvan nurkassa ja tuijotin jonnekin. Mieheni ihmetteli, antoi surra, mutta ei oikein osannut lohduttaa. Ihmetteli, että miten elämäni oikeasti muka muuttui?

Vuoden kuluttua suru muutti muotoaan ja itku ei ollut enää niin herkässä.

Edelleen veli tulee joka pv. mieleen, pysäyttää ja minun on kova ikävä ja mietin "miksi?"

Minulla on oma perhe, lapset ja hyvä elämä, mutta silti olisin halunnut jakaa kaiken myös veljeni kanssa. Muita sisaruksia minulla ei ole. Vanhemmat on vielä elossa ja heilläkin valtava ikävä lastaan.

Isä kuoli 2,5v sitten. Kyllä muistelisin, että surua kesti melkein vuosi. Ei nyt itkua sentään, mutta surua kuitenkin. Ja vieläkin tulee niitä hetkiä, kun ei tiedä jotain ja harmittelee, kun ei voi soittaa isälle ja kysyä neuvoa.

parissa päivässä, mutta vieläkään noin 17-vuotta myöhemmin, en ole pystynyt käymään hänen haudallaan vaikka se on noin 2km päässä.



Vasta tässä kuluneen vuoden aikana olen alkanut kaivelemaan hänen tavaroita joita äitini minulle antoi, ja olen miettiny, että jos jouluna kävisi haudalla.



Hän siis kuoli kun olin yläasteella ja hänen luultavasti hänen kuolemansa johdosta sairastuin laajaan paniikkihäiriöön.

Kiitos kaikille! En muista että mikään olisi helpottanut näin paljoa kuin teidän vastaukset! Tuntui, että olen huono ihminen, kun en jaksa normaaleja asioita samaan tapaan kuin ennen. Silti kuitenkin tuntuu pahalta, koska tunnen edelleen vajaavuutta ja mies, ystävät, töissä esimiehet tuntuvat olettavan että olen vain saamaton omaa laiskuuttani :(